Iäkkäiden sukulaisten muistot talteen

Kuva: Äitini 75-vuotiaana. Olisipa silloin ollut jo blogeja.

Onko Sinulla iäkäs sukulainen, jolla voisi olla paljon kerrottavaa? Entä jos perustaisit hänelle blogin? Se voisi olla hauska tapa seurustella vanhempien tai isovanhempien kanssa. Voisi tavata vaikkapa kerran viikossa ja laittaa juttu ja kuvat blogiin. Siinä tulisivat talteen tärkeät ja hauskat sukutarinat ja muistot.

Tällaista menetelmää käyttävät muiden muassa 92-vuotias Ray White ja 80-vuotias Millie Garfield, joilla on kummallakin blogi.

Minun äitini on vielä elossa, mutta hän vielä vanhempi kuin Ray White ja huonossa kunnossa, joten tämä ei olisi enää mahdollista. Onneksi menin kerran viikoksi Savoon ihan varta vasten haastattelemaan äitiä ja muita iäkkäitä sukulaisiani ja kirjoitin puhtaaksi haastattelut. Se tallentamismatka oli dramaattinen, sillä muutama kuukausi sen jälkeen eräs sukulaistani sairastui vakavasti eikä pystynyt enää puhumaan kuin muutaman lauseen. Ei kannata odottaa liian kauan.

Netistä löytyi asiaa tästä aiheesta.

Kolmas ikä, the third age seuraavissa:
Senior.com

The ThirdAge – internetlehti

Samoin
Lue myös edellinen kirjoitus Lumitiikerit.

Älä anna iän olla esteenä bloggaamiselle!

Lumitiikerit? Silver-surfers?

Kuva: forester/morguefile
Blogimaailmaamme on ilmestynyt Kaurapuurolasten blogi, jota vetää Markus Similä. He muistelevat lapsuutta 1950- ja 1960-luvulla. Sinne vaan viemään muistoja. Voihan ne tallentaa samalla myös omaan blogiinsakin. "Kaurapuurolapset" vaikuttaa muuten valmiilta kirjaidealta nimeä myöten.

Australiassa Anni Heino kertoo omalla kotipaikkakunnallaan bloggaamisesta senioreille. Ryhmällä on hieno nimi Silver-surfers.

Kannattaisiko perustaa myös Blogilistalle yksi alaryhmä meistä, jotka ovat keskitason bloggaajaa vanhempia miehiä ja naisia? Olen jo laittanut blogini esittelyyn paremman puutteessa sanan ThirdAge, jota käytetään maailmalla yli viisikymppisistä. Se voisi olla 50+ vai keksiikö joku paremman nimen? Onko tässä itua?

Yleensä en pidä ihmisten jakamisesta ikäryhmiin, mutta kyllä täältä löytynee muitakin, jotka tuntevat olevansa "tanssivia harmaapanttereita", joilla on erityinen näkökulma, jonka luo se, että on tullut tiirailtua tätä maailmaa jo pitemmän ajan. Voisiko se rohkaista uusia ihmisiä bloggaamaan?

Vai kannattaisiko olla ihan erikkoblogi, johon tähän ryhmään itsensä lukevat tai ikääntymisestä kiinnostuneet voisivat tulla mukaan tai ainakin heidän bloginsa voitaisiin koota siihen ja esitellä? Ehdottaisin Maalaista olemaan yhdyshenkilönä.

Näen mielessäni joukon lumitiikereitä, pohjoisen elämän karaisemia aikuisia, jotka ovat blogimaailmassa vielä harvinaisia verrattuna bloggaajien suureen ryhmään.

Tähän kannattaa tutustua. Ronnie Bennett: Time goes by
Ehdotti Marja-Leena Rathje

Tietoa 1970-1980 -lukujen historian opetuksesta

Filosofian maisteri Maija-Leena Kero toimi historian ja -yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003. Hän kertoo Turun Sanomissa siitä, millaisia ohjeita kouluhallitus lähetteli historianopettajille.
"Koulujen historian opetus suomettui 1970 ja 1980 -luvuilla. Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra." 1.4.2006 Turun Sanomat/Mielipiteet

Jo viikossa täydessä kukassa

Kuvat: PAA
Otin kukan sisään käytävästä ainakin viikon liian aikaisin. Ensi vuonna voin katsoa tätä blogia ja olla viisaampi.

Tärkeää asiaa ihmisen biologisista juurista

(Huom! lisäys myöhemmin)
Jokaisen joka aikoo adoptoida lapsen tai on jo adoptoinut tai on itse adoptiolapsi, kannattaa tutustua tämän päivän Hesarissa (HS/C1 28.3.2006) oleviin kirja-arvosteluihin ja niihin kirjoihin, joista Leena Virtanen ja Suvi Ahola kirjoittavat. Kumpikin toimittaja on itse adoptioäiti, joten heillä on sydän mukana kirjoituksissa.

Leena Virtanen käsittelee Anu Rohima Myllärin kirjaa "Adoptoitu" artikkelissaan "Adoptoitu on joka päivä erilainen". Anu Rohima Mylläri syntyi Bangladeshissa 1978, ja hänet adoptoitiin Etelä-Pohjanmaalle:
"Joudun lähes päivittäin tekemään tiliä ihonvärini ja suomalaisuuden ristiriidasta". (Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava)

Suvi Ahola kirjoittaa "Äiti ja isä, puuttuvat palat" (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava.), kuinka adoptiolapset alkavat etsiä juuriaan: "jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle. --Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen tai kädet tunnistaa matkan päästä. 'Kuin olisin mennyt peilin eteen' -kokemuksia on monta."

On luonnollista, että monet näistä kokemuksista ovat tuttuja myös niille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eivät ole menneet koskaan naimisiin ja kontakti toiseen vanhemmista ja toiseen sukuun puuttuu ehkä kokonaan.

Monet ovat sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada tietää biologiset vanhempansa. Se ei ole tärkeää vain suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien vuoksi, vaan vastaamaan kysymyksiin: Kuka minä olen? Mihin sukuun minä kuuluun? Miksi minä olen juuri tällainen ihminen? Sekä perinnöllisyys että ympäristö vaikuttavat siihen, millaisia me olemme.

Kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni John Irvingistä. Ne liittyvät tähän keskusteluun. Ensin on varsinainen kirjoitus. Toisessa kommentit.

John Irving: Until I find you

John Irving ja vaikea lapsuus (keskustelu tässä)