Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomettuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomettuminen. Näytä kaikki tekstit

torstaina, marraskuuta 17, 2016

Kommentti: Siirtolaisena Pohjois-Amerikassa

Aamu Amerikan maaseudulla

Asuimme Kanadassa ja teimme yleensä lomamatkat Yhdysvaltoihin. Siellä oli hienoja museoita, suuri ja kaunis luonto, bensiini ja ruoka vielä halvempaa kuin Kanadassa. Ihmiset olivat yhtä avoimia ja ystävällisiä molemmissa maissa. Luontoa ikävöin monesti. Yhdysvallat oli minulle tuttu jo vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Kyllästyneinä suomettumiseen muutimme 1970-luvun lopulla Kanadaan, ensin pariksi vuodeksi pieneen kaivoskaupunkiin ja sitten Torontoon. Kaikki on niin kuin Aku Ankassa, sanoivat lapsemme innoissaan: ikkunat avataan nostamalla ruutu ylös, sanomalehteä jakava pikkupoika ajaa hurjaa vauhtia polkupyörällä ja heittää lehden rappusille. 

Me aikuiset vasta olimme innoissaan: Lastenvaatteissa ei ollut veroa, ruoka oli halpaa, lapsilisiä maksettiin 18-vuotiaillekin, ja kotona asuvien yliopisto-opiskelijoiden vanhemmat saivat veronalennusta. Meillä oli ensi kertaa varaa ostaa auto, bensa oli halpaa ja Pohjois-Amerikka kaunis lomakohde halpoine valtion ylläpitämine leirintäalueineen. Museot olivat erinomaisia.

Terveydenhoito oli parempi, kuin se on ollut koskaan Suomessa: omalääkärin sai valita itse, tämä lähetti erikoislääkäreille, jotka olivat ilmaisia, papa ym kokeet ilmaisia. Silmälasit piti ostaa itse. Perheenisän tai -äidin työnantajan antama hammasvakuutus toi ilmaisen hammashoidon koko perheelle. 

Kaikki tämä ilman sosialismia. Kun Kanadan New Democratic -puolueen johtajaa haastateltiin TV:ssä, ällistyimme, sillä hän puhui Neuvostoliitosta samaa kuin Suomen perustuslailliset, joita pidettiin 1970-luvun Suomessa suurin piirtein mielipuolina. 

Kaikki lapset saivat opiskella ilmaiseksi Toronton yliopistossa apurahan turvin, joka myönnettiin lukiossa pidettyjen valtakunnallisten pääsykokeiden perusteella. Yhtenäiskoulua käytiin 18-vuotiaiksi asti.

Siirtolaispolitiikka oli realistista, siksi siirtolaisia kohtaan ei esiintynyt ainakaan 1980-luvulla vihamielisyyttä. Siirtolaiset valittiin pisteytysjärjestelmällä, poliittiset pakolaiset saivat aluksi mm kodinperustamisrahan, ja heille järjestettiin pariksi vuodeksi työpaikka. Sitten heidän piti tulla toimeen itse. Lapset oppivat monikulttuurisiksi ihmisiksi, rasismia ei ollut. Kouluissa piti käyttäytyä hyvin, sekä opettajien että oppilaiden. Naapurimme olivat enimmäkseen pakolaisia, lähinnä Neuvostoliiton miehittämistä maista. Maa oli kaksikielinen, 60% torontolaisista lapsista puhui kotonaan äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia tai ranskaa. Lukiossa sai valita vieraaksi kieleksi oman äidinkielensäkin, esimerkiksi espanjan. Katolisilla ja juutalaisilla oli eri koulut, joihin sai halutessaan mennä.

Mikä toi meidät takaisin Suomeen? Euroopan kulunut & kaunis arkkitehtuuri sekä äidinkieli. Ehkä meillä oli liian eurooppalaiset aivot. Ehkä teimme virheen. Mutta en tiedä, kuinka paljon Kanada on muutttunut. Ehkä nykyiset siirtolaiset voisivat siitä kertoa.

(Tämä kommenttini oli Kemppisen blogissa.)

keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2015

Uussuomettuminen ja vaikenemisen kulttuuri

Olen ollut huomaavinani uussuomettumisen ja itsesensuurin lisääntymisen Suomessa. Blogeissakin voi kirjoittaa vain kissoista tai kukista muuten joku otttaa nokkiinsa. Jos sellainen lisäntyy, elämä muuttuu hyvin tylsäksi.

Orava

Sanoinko jotain sopimatonta?

Samasta asiasta täällä

ja täällä

keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2014

Blogisisko ® Anna Amnell: Kiitos, Olli Kivinen

Blogisisko ® Anna Amnell: Kiitos, Olli Kivinen: Kuva: Wildflowers. Dover
 Poistin jo välillä edellisen kirjoitukseni. Valvoin ja ajattelin, että tästä maasta täytyy lähteä taas pois, niin...

Vuodelta 2006. Näitä vanhempia, vuosien 2005-2006, kirjoituksia ei löydy helposti Bloggerista hakusanoillakaan.

torstaina, huhtikuuta 25, 2013

Lastenkirjat suomettumisen aikaan

Finland 1988 by Anna Amnell
Finland 1988, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Näin kasvatettiin lapsia suomettuneessa Suomessa. DDR:ssä painettu Kultainen käsityö. 1988 Literos ( Altberlin Verlag, Berlin 1986). Suuri koko

Ostin tämän kirjan kirpputorilta. KIrjassa kerrotaan käsityöläisten työstä lähinnä keskiajalla ja renessanssin aikaan.

Kirjassa on hauska ja humoristinen kuvitus. Kirjapainossa painetaan Gutenbergin Raamattua. Monet ammatit tulevat tutuiksi. Vaatetus on aitoa samoin sisustus. Kyllä saksalaiset tuntevat keskiajan.

Esipuheessa sanotaan: "Juuri käsityön ansiosta keskiaikaiset kaupungit kirkkoineen ja raatihuoneineen ovat niin loisteliaita ja kauniita."

Yhtään kirkkoa ei kuitenkaan pilkistä kirjassa, vaikka juuri katedraalit olivat keskiajan käsityön loistavimmat luomukset.

Onko suomalainen kustantaja Literos sensuroinut vai onko tässä ihanneyhteiskunta, josta kaikki katedraalit on räjäytetty isä aurinkoisen esikuvaa noudattaen?

DDR:n ja muun kommunistisen maailman ideologia tulee esille ajan merkitsemisessä. Ja sepä onkin kiinnostavaa. Kuten yllä olevista kuvista näkyy ajanmerkinnässä ei ole suomen normaalikäytäntö e.Kr eikä edes nykyajan suomalaisen Wikipedian poikien eaa tai e.a.a. vaan v e.a.a., jota en ole nähnyt koskaan aikaisemmin, sillä olin poissa Suomesta 1979-1988.

Milloin ja kenen toimesta alkoi eaa:n käyttäminen? Alkoiko se Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen?

P.S. Lasten- ja nuortenkirjat Suomessa suomettumisen aikaan olisi hyvä gradun tai väitöskirjan aihe.  Katso myös Helsingin Sanomat

Luettavaa tuosta ajasta tarjoaa Jukka Tarkka: Karhun kainalossa (2012 Otava)

perjantaina, huhtikuuta 13, 2012

Alkaako Suomi vihdoinkin itsenäistyä?



Helsingin Sanomat tänään: Suvi Ahola "Pala kotoista itsesensuuria murtui" ja Pekka Pesonen: "Piinaava totuus painaa" Kirja-arvostelu: Aleksandr Solzenitsyn: Gulag. Vankileirien saaristo. Suom. Esa Adrian. Silberfeldt. 1303s.

http://www.gulag.fi/ 
ja
Onko Suomi tullut vihdoinkin itsenäiseksi? (Iltalehti)

Sofi Oksanen on nyt myös kustantaja.
Mielipiteeni: Sofi Oksanen kirjailijana


sunnuntaina, elokuuta 28, 2011

Kekkoslovakia tunnustettu vihdoinkin


Kuva : Wikipedia (puola)

Kanadasta paluumme jälkeen nuori opiskelijapoikamme puhui jossain tilaisuudessa 'Kekkoslovakiasta'. Seurueessa ollut keski-ikäinen nainen suuttui hänelle termistä kovasti ja sanoi, että sellaista ei puhuta. Nyt on toisin. Hesarin Muut lehdet -palstassakin siteerataan Savon Sanomat -lehden kirjoitusta:

"Kekkosen pitkän presidenttikauden aikana itsesensuuri vaiensi suomalaista mediaa. Tamminiemessä määritelty kansallinen etu ajoi sananvapauden ohi." (HS/Muut lehdet/Kekkoslovakian kaikuja. 28.elokuuta 2011.) Kirjoituksessa viitataan johonkin vastaavaan nykypolitiikassa.

Lapsemme tiesivät, että suomettuminen oli ollut tärkein syy Kanadaan muuttoomme.  Itä-Euroopasta paenneet naapurimme Torontossa ymmärsivät hyvin kommunismiin tympäytymisemme.

Sisareni asui toimittajamiehensä kanssa nuo vuodet Kuopiossa ja sanoi, että siellä oli rauhallista. Erään lehtihaastattelun mukaan kirjailija Utrio miehineen pakeni Someroon äärivasemmistolaisuutta. Me tarvitsimme enemmän etäisyyttä, kun emme ole edes demareita. Joskus ajattelimme kyllä äänestää demareita, mutta demarien ajama keskioluen myynti ruokakauppoihin oli meistä suuri virhe. Suomalaiset olisi pitänyt opettaa ennemmin juomaan mietoja viinejä. Ja olihan se virhe. Sen jokainen voinee jo tunnustaa. Suomalaiset eivät näytä kestävän alkoholia, ja kuitenkin lasten ja nuorten humalassa hortoilua pidetään Suomessa "normaalina aikuistumisriittinä".

Holkerin hallituksen aikaan 1980-luvun lopulla mieheni sanoi, että nyt sinne Suomeen saattaisi muuttaa takaisin. Oli tietysti muitakin syytä sekä lähtöön että paluuseen.

Luulin, että suomalaiset olisivat olleet riemuissaan Baltian ja Itä-Euroopan vapautumisesta, mutta niinhän ei ollut. Tätä avointa kautta on joutunut odottamaan vähän liian kauan.

P.S. Lue myös Kaija Virta "Uhkarohkeat ja päättäväiset" tämän päivän Hesarista: Suomen ja Ruotsin erilainen suhtautuminen Baltian maiden vapautumisen vuosipäivään.

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2011

Elämää saaressa - Suomenlinna

Helsinki_1985_August_004

Asuimme yli kaksi vuotta Suomenlinnassa. Se oli satumaista aikaa, vaikka asuimme peruskorjaamattomassa asunnossa, jossa oli puulämmitys ja kylmä vesi. Olin kotiäiti, vein kesäisin lapset kaksi kertaa päivässä uimarannalle, mikä oli meille tämä hevosenkengänmuotoinen lahti. Toinen kesistä oli kuuma, samanlainen kuin nämä kesät. Istuin ystäväni kanssa rannalla, neuloimme, luimme ja juttelimme. Lapsille valmistui seuraavaksi talveksi vaatteita. Mieheni tuli iltapäivällä turistimoottoriveneellä kaupungista töistä, ui, ja läksimme kotiin. Illalla saatoimme vielä tehdä iltakävelyn valleilla. Lapsista tuli hyviä kävelijöitä. He kävivät esikoulua ja koulua kaupungin puolella, jonne matkustettiin kesällä lautalla ja talvella myös jään yli kävellen.

Kuva on otettu sinä kesänä, kun olimme Euroopan lomalla Kanadasta käsin. Kaksi lapsistamme on rannalla, jossa he leikkivät pikkulapsina. Olen miettinyt, millaista olisi asua taas Suomenlinnassa. Kesät olisivat ihania, voisi uida myöhäiseen syksyyn. Mutta talvet voivat olla ankaria.

Ehkä muistelen noita aikoja, sillä kuuntelen samaa musiikkia, Chopiniä, jota kuuntelin usein silloinkin, ennen levysoittimelta Thomas Vasaryn soittamana, nyt tietoneeltani Daniel Barenboimin  soittamana (The Warsaw Recital).  Silloin haaveilin pääseväni pois Suomesta. Olen miettinyt tänään, oliko virhe, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomi muuttuisi, olisi iloinen siitä, että Itä-Eurooppa vapautui.

En jaksa ymmärtää enää, kuinka on mahdollista, että niin monet suomalaiset voivat edelleen ihailla poliittista ideologiaa, jonka kannattajat tappoivat ja sortivat omia kansalaisiaan, tuhosivat suomensukuisia kansoja, sulkivat kansalaisiaan mielisairaaloihin, kuljettivat meidän naapurivaltiomme kansalaisia vankileireille, oppia jonka kannattajat edelleen tyrannisoivat miljoonia ihmisiä. Se olisi aivan samaa, kuin jos ihailtaisiin edelleen sokeasti natseja heidän hirmuteoistaan huolimatta, jaettaisiin kirjallisuuspalkintoja natsismin julkisille ihailijoille ja natsikirjailijoiden nimissä.

Suomi on jakaantunut. Toiset ihailevat ja palvovat edelleen suomettumisen ajan "sankareita", kehuvat toisiaan, ylistävät sen ajan poliittisia lauluja. Toiset eivät edelleenkään uskalla puhua asioista avoimesti, eivät varsinkaan kirjallisissa piireissä, sillä kulttuurissa ovat vallassa edelleen suomettumisen ajan keskeiset henkilöt ja heidän jälkeläisensä, Suomen "pikkuprinssit", käyttääkseni äskettäin uutisissa Kiinan vastaavista poliittisista toimijoista käytettyä sanaa. Odotan kiinnostuksella sitä, miten uusi kulttuuriministeri toimii. Mihin aikakauteen hän kuuluu?

Menikö Suomi kokonaan pilalle viime vuosisadalla? Monesti tuntuu siltä, kuin Suomi on kuin saari, joka vaikuttaa oudolta tällä vuosituhannella huolimatta suurista saavutuksistaan monilla aloilla. Olen miettinyt, pitäisikö muttaa lopullisesti pois Suomesta.

maanantaina, helmikuuta 28, 2011

Kalevalan päivän muistoja suomettuneesta Suomesta


Aurora ja Pietarin serkut (esittely Sanojen aika-sivuilla) Suurlakko 1905 oli kiistanalainen asia vuonna 1993 ja taitaa olla vielä nytkin.

Tasan 20 vuotta sitten Kalevalan päivänä sain tietää, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Sortovuosien ajasta ja siirtolaisuudesta Kanadaan kertova "Aurora, vaahteralaakson tyttö" ilmestyi vuonna 1991 syksyllä. Siitä otettiin uusi painos heti vuoden 1992 alussa. Alku oli lupaava.

Olin ajatellut kirjoittaa vain tuon yhden kirjan. Olinhan paluumuuttaja ja kokopäivätyössä, ja historiallisen romaanin kirjoittaminen on työlästä. Minua pyydettiin kuitenkin kirjoittamaan jatko-osia, ja seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jossa kuvataan Ateneumissa opiskelevan Auroran ja pietarinsuomalaisen koulutytön Olgan kokemuksia Helsingissä lukuvuonna 1905-1906. Vuoden 1905 suurtapahtuma oli suurlakko. Se oli kiistanalainen aihe vielä 1993 ja taitaa olla vielä nytkin joissakin piireissä.

Olen saanut maksaa siitä, että "uskalsin" kirjoittaa jo vuonna 1993 "porvarillisen" suurlakkokuvauksen, jonka lopussa juhlitaan Senaatintorilla näin:

" Kun [marraskuun manifestin] julistus oli luettu Senaatin portailta, kajahti riemuhuuto, miehet ottivat lakit päästään, ja laulettiin Maamme-laulu ja virsi. Sitten käveltiin Porilaisten marssin tahdissa kotiin."

Kotona Bulevardin puutalossa pietarinsuomalainen Olga kysyy tätinsä mieheltä, vanhalta kaartin ratsumestarilta, miksi kaikki eivät olleet iloisia Senaatintorilla, eivät ottaneet edes hattua päästään.

" - Ne olivat sosialisteja, kapteeni Kockin miehiä. He eivät olleet tyytyväisiä. Mutta se on kokonaan toinen juttu, sanoi Kasimir-setä vakavana. - Mutta toivokaamme, että kaikki jää tähän, ja mennään sovinnolla eteenpäin. Maamme ei ole ollut koskaan näin hyvässä asemassa."
Aurora ja Pietarin serkut, 133-135

Kirjan julkistamistilaisuudessa tuntematon nainen tuijotti minua vihaisesti. Sain kuulla, että hän oli  Hesarin kirja-arvostelija. Hän kehottikin minua seuraavan kirjani  kritiikissään kirjoittamaan "seuraavaksi kansalaissodasta".  (Ahola Suvi: Rakkautta ja sortoa. HS 13.3.1994). Maaseutulehtien ym arvostelut olivat toisenlaisia.

En päässyt Kirjailijaliittoon ennen kuin vasta vuonna 1998, vaikka olin hakenut sinne monta kertaa samoilla kirjoilla. Erään kirjallisen järjestön tilaisuudessa minulle siihen asti täysin tuntematon vasemmistolainen kirjailija käyttäytyi verbaalisesti hyökkäävästi ja nälvi minua sen jälkeen jatkuvasti muissakin tilaisuuksissa. Päättelin, että on parempi olla kotona ja seurustella ystävällisempien ihmisten kanssa. Kiusaamista on kirjallisissa piireissäkin. Pudotuspeli toimi tehokkaasti. :) Onneksi olen saanut koko ajan pieniä apurahoja. Isoja en ole hakenutkaan.

En usko, että olen ainoa, joka on kokenut epäystävällisyyttä ja jopa syrjintää poliittisista syistä. Nythän vasemmistolaistoimittajat "puhdistautuvat", kuten eräässä lehdessä hauskasti sanottiin. On ollut kiinnostavaa lukea, että jopa demarit kirjoittavat nykyään, että olisi ollut viisaampaa hoitaa asiat laillista tietä (= Sisällisotaan lähtö oli virhe.) eli noudattaa Kasimir-sedän neuvoa.

sunnuntaina, tammikuuta 16, 2011

Ötzin mies eli 5000 vuotta sitten


Ötzin mies syntyi  noin 3300 eKr. Näin kertoo englanninkielinen Wikipedia. Luen sitä tai ruotsalaista, saksalaista ja ranskalaista Wikipediaa, sillä ne käyttävät Anno Domini -ajanmerkintää:   f.Kr. (före Kristus),  BC (before Christ), vKr (vor Christus), a.J.-C. (avant Jesus-Christ). Suomenkielisen Wikipedian 1970-luvun suomettunut ajanmerkintä e.a.a. tympäisee. Lue ja vertaa jälleen eri kielien käytäntöä, niin huomaat suomalaisten Wikipedian kirjoittajien outouden.
Näin ruotsissa., ranskassa

tiistaina, syyskuuta 14, 2010

Historian rapinaa: kommentti

Olen laittanut tämän uudestaan häiriön vuoksi. (Osoitteessa päivämäärä on muuttunut, muuten sama)


Vastaukseni HS n keskustelupalstalla nimimerkille -x-.

-x- kirjoitti: "Blogikirjoituksen historiantulkinnan sisällön perusteella tekee mieli kainosti
 ehdottaa kirjoittajalle presidentti Koiviston muinaista neuvoa vahvasti mukaillen:
Teillä on "16th century" - pysykää siinä!"
Kommenttini otsikko: Vaasojen ja Stalinin siirtomaat

Hyvä -x-,

en asunut Suomessa etäisen sukulaiseni Koiviston ollessa presidentti,
joten en tiedä paljonkaan siitä, mitä hän puhui ja teki. Voin vain arvailla.
Uskon ja toivon, että hän pyrki tekemään parhaansa siinä historian tilanteessa.

Mutta 1500-luku sattuu sopimaan tähän aiheeseen hyvin. 1500-luvulla
Kustaa Vaasa poikineen käytti Suomea "siirtomaanaan" ja rikastui suomalaisten avulla.
(Nykyajan ruotsalaiset tai suomenruotsalaiset eivät ole kuitenkaan Vaasojen tekoihin syyllisiä.)

Samalla tavalla Neuvostoliitto käytti hyväkseen virolaisia ja muita alistamiaan kansoja.
 Täytyy katsella maailmanhistoriaa Leningradin puoluekaupasta ostetuilla
vaaleanpunaisilla silmälaseilla, jos ei tuota vieläkään myönnä.
 Virolaiset elivät köyhyydessä ja kurjuudessa, kun parhaat tuotteet menivät
 muihin suihin ja varsinkin "rauhaa rakastavan" NL:n asevarusteluihin.

Tuo kaikki on onneksi historiaa. Olkaamme ystäviä nykyisten
naapurikansojemme kanssa, tasaveroisina, teeskentelemättä ja mielistelemättä.
P.S. Olen ajatellut, että Kustaa Vaasan häikäilemättömyys on pohjana
suomalaisten usein  käsittämättömälle vihalle ruotsia kohtaan

http://blogisisko.blogspot.com/2010/03/vaasojen-aika-ja-ruotsinviha-suomessa.html

tiistaina, marraskuuta 17, 2009

Hampaaton Kotiliesi

Tilasin taas kokeeksi Kotilieden. Petyin jälleen siihen, että Kotiliesi julkaisee täysin kritiikittömiä juttuja vanhoista taistolaisista. Tällä kertaa kyseessä on haastattelu Barbara Roosista, Skannon toimitusjohtajasta. (Essi Salonen: Maailmanparantajasta himomyyjäksi. Kotiliesi 22/2009, 26-30)

"Vapaaehtoistyö vei palavasydämisen Barbaran Kuuban sokeripelloille, 'pohjoismaiseen prikaatiin'. --Emme ehtineet juuri nukkua, kun tanssimme yöt läpeensä. Vallankumous oli Kuubassa nuori. Innostus oli kouriintuntuvaa. Se jätti jäljen."

Taistolaisten ihannoima ja kannattama aate kommunismi jätti todellakin jäljen: Kuuba on surkeassa tilassa, rakennukset rappiolla, ihmiset näkevät nälkää, ihmisoikeuksia poljetaan. Kommunismi on tuottanut kaikkialla maailmassa suunnatonta kärsimystä ja tuottaa edelleen. Eikö kannattaisi lopettaa sen ihannointi?

Sattumalta juuri tänään Hufvudstadsbladet kirjoittaa kirja-arvostelun kahden entisen taistolaisen kirjoittamasta kirjasta. (Christian Sundgren: Ett rött bokslut. HBL 17.11.2009)

"Kirjailijat kuvaavat sitä, miten tulivat mukaan liikkeseen, uskoivat marksisimi-leninismiin ja halusivat tuoda neuvostososialismin Suomeen." HBL kutsuu Berggrenin ja Lydenin kirjaa punaiseksi Kuka kukin on -kirjaksi. Camilla Berggren och Marianne Lyden (red.): Nyttiga idioter. Söderströms, 2009. Söderström.

Suomalainen lehdistö on edelleen hyödyllinen idiootti vanhoille taistolaisille, kohtelee heitä silkkihansikkain ja jopa ihannoi heitä kuten uusin Kotiliesi.

Luen hyvin paljon lehtiä. Ostan enimmäkseen ulkomaisia lehtiä, jotta minun ei tarvitse kohdata näitä vanhojen taistolaisten "pyhimyskertomuksia". Uskon, että näin tekevät monet muutkin lukijat. Päätoimittajien kannattaisi kuunnella lukijoitaan eikä lyödä puhelinta korvaan niin kuin minulle tehtiin tänään.

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui

"Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun rautaesirippu revittiin alas ja silmät ja suut sai jälleen aukaista", kirjoittaa Aki Petteri Lehtinen artikkelissaan "Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui". HS/Kulttuuri 3.8.2009.

"Kulttuurin edellytys on vapaus, ja se koitti vasta 20 vuotta sitten. Eikö vapautumisen merkkivuotta sietäisi juhlia?"

Olisiko tässä suomalaisille juhlimisen aihe? Olen sitä mieltä, että se on Suomelle ennemminkin häpeän aihe, sillä Suomi ei vapautunut vielä silloin itse rakentamistaan kahleista.

Lehtisen haastattelema toimittaja Martti Puukko sanookin: "Suomessa nämä vuodet eivät kuitenkaan olleet kaikille ilon aihe, sillä aika moni uskoi Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän ikuisuuteen."

Mitä tapahtui 1980-luvun lopun Suomessa? "Suomessa radikaalivasemmistolaisuus tarkoitti vielä tuolloin Neuvostoliiton ihannointia", sanoo maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen samassa artikkelissa. "Teivaisen mielestä Suomen suhtautuminen Itä-Euroopan maihin oli tuolloin 'häpeällisen vähättelevää'."

"Poliittisen historian professori Seppo Hentilä huomauttaa, että suomalaiset olivat vuoden 1989 tapahtumissa lähinnä ulkopuolisia."

Pääsimme vuonna 1979 vihdoin Suomesta Kanadaan kyllästyneinä suomettumisen ajan henkiseen tunkkaisuuteen. Palasimme Suomeen yhdeksän vuoden kuluttua eli vuoden 1988 loppukesällä. Luulimme, että Suomessakin tultaisiin iloitsemaan Euroopan vapautumisesta. Kun ensimmäinen kirjani ilmestyi vuonna 1991 syksyllä, ilmaisin tämän käsitykseni Kirjakauppalehden haastattelussa.

Kuinka väärässä olinkaan! Hämmästyttävän monet kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat olivat edelleen Neuvostoliiton ja Itä-Saksan suuria ihailijoita ja jotkut kansainvälisesti tunnettuja kommunisteja, joita palvotaan edelleen.

Aurora-tyttökirjojeni angloamerikkalaisuus, 1900-luvun alun suomalaisuus, iloiset palvelustytöt ja vuoden 1905 suurlakkokuvaus ei-sosialistisesta koulutyttöjen näkökulmasta eivät sopineet heidän maailmankuvaansa kuten siihen ei sopinut myöskään sananvapaus. Pääsin Kirjailijaliittoon vasta vuonna 1998.

Milloinkahan näistä ajoista voidaan puhua avoimesti?

 
Posted by Picasa


Iloitsin Euroopan vapautumisesta vuonna 1991, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi. Kuva Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 olleesta Uusia kirjailijoita -esittelystä. Sain pian kokea, että olin tullut väärän maahan.

perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

Muutos

April in Helsinki

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

torstaina, elokuuta 21, 2008

Vaarana uusi suomettumisen aika

Lue :
Staffan Bruun: Tauno Tiusanen varnar för ny finlandisering. "Vi står inför ett vägval". HBL/Säkerhet 21.8.2008
"Vi kan söka säkerhätsgarantier i väst eller tiga och återgå till finlandiseringens mörkasta sidor."

Turvallisuutta lännestä tai paluu pimeään suomettumisen aikaan.

Hesari kirjoittaa: Tsekkoslovakian miehityksestä 40 vuotta

tiistaina, elokuuta 12, 2008

Georgia



Georgialla on pitkä ja loistava historia ja oma hieno kulttuurinsa.
Tänään myöhemmin: Medvedev on määrännyt sotilaalliset toimet lopetettaviksi Georgiassa, kertoo BBC. HS.fi tilanteesta. Seuraa uutisia.

Elämme outoa aikaa. Olympialaiset ovat menossa kommunistisessa valtiossa jossa ei ole ihmisoikeuksia ja itänaapurinamme on maa, joka nimittää itseään Venäjäksi, mutta käyttäytyy niin kuin agressiivinen ja imperialistinen Neuvostoliitto ja lisäksi puolet sen kansalaisista ihailee edelleen Stalinia ja Leniniä. Kaiken lisäksi Suomen Pietarin pääkonsuli yritti kieltää kirjailija Sofi Oksasen menon Suomen PENin järjestämään runotilaisuuteen Pietariin - siinähän ei tietysti ole mitään uutta, sillä suomettuminen ei ole ohi Suomessa.

Muutama viikko sitten lähisukulaiseni oli matkalla Georgiassa. Kun kysyin, mitä hyvää siellä on, hän sanoi: kauniita vuoria ja paljon hienoja kirkkoja.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Helsingin Sanomat tänään entistä parempi



Kukkia saa Hesarin kolumnisti Jaakko Lyytinen.

Paikkakuntani lehti näyttää lopullisesti nousevan suomettumisen ajan montusta. Onhan sitä odotettukin. Tallinnan patsastapausta HS käsittelee monipuolisesti aivan niin kuin ainakin länsimainen lehti. Kulttuuripalsta kertoo Latvian teatterista (Moring: "Uusi sukupolvi pöyhii Baltian neuvostomuistia.") Hesarissa myös siteerattiin Iltalehteä (Venäläistä haudanhoitoa/Muut lehdet), joka kertoo siitä, miten karusti venäläiset ovat kohdelleet ja kohtelevat edelleen omassa maassaan muun muassa suomalaisten hautoja.

Kukat saa kuitenkin Jaakko Lyytinen, joka pöyhii suomettuneisuuden historiaa - ja nykyisyyttä. Luulin nimittäin, että tämä on jo ohi.
No Lenin please, we're Finnish, otsikoi silloin Hesarikin.

Lyytinen kirjoittaa: "Suomestakin löytyy muutamia yya-kauden muistomerkkejä, kuten Hakaniemen rauhanpatsas. Ja uusiakin on tarjolla: itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Alppilaan puuhataan Leninin patsasta. Patsasaktivisti Ritva Hartzell toivoi Ilta-Sanomissa, ettei keskustelu politisoidu tällä kertaa, vaan 'patsashanke otetaan kulttuurihistorian kannalta'.
-- Kuohuntaa on luvassa, sillä moni on vielä vereslihalla."(Jaakko Lyytinen: Leninin lahjat. HS 6.5.2007).

Onhan joidenkin suomalaisten Lenin-nostalgia ehtinyt ihmetyttää muuallakin maailmassa

Lyytinen: "Virossa pesänselvitystä tehdään rytinällä. Suomessa vallassa on edelleen poliitikkopolvi, joka on haluton tutkimaan poliittista lähimenneisyyttään.-- Painolastitta suomettumista voivat tutkia ne, jotka juhlistivat Leninin syntymän satavuotisuutta potkupuvussa."

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Valoa jälkisuomettumisen sumussa



Kukkia Janne Virkkuselle!

"Kiistatta 1970-luku oli suomettumisen henkisellä tasolla vaikea vuosikymmen.

--ei pystytty eikä edes haluttu estää suomettumista, joka oli hitaasti etenevää henkistä rappeutumista.

Luulisi, että vihdoin myös Suomessa olisi päästy irti suomettumisen myötä syntyneistä henkisistä kahleista. Ehkä kuitenkaan ei. Tässä ajassa on hyvin kummallista se, että Kremlin varjo leijuu jollakin tavalla edelleen Suomen yllä. Suomessa ei vieläkään osata keskustella järkevästi pohtien kommunistisen imperiumin häikäilemättömästä ja miljoonia ihmishenkiä vaatineesta yhteiskuntakokeilusta.

Monelle suomalaiselle on edelleen - jostain käsittämättömästä syystä - vaikeata käsitellä kommunismin rikoksia samaan tapaan kuin Adolf Hitlerin kolmannen valtakunnan rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Asia on täsmälleen siten kuin Jaakko Anhava asiasta kirjoitti (HS 26.2.)

Euroopan neuvostossa laadittiin viime vuonna julkilausuma, jossa tuomittiin kommunistien julmuudet. Suomalaiset sosiaalidemokraatit äänestivät vastaan--

Miksi suomettumisen varjo häilyy edelleen Suomen yllä!"

Jos Sinulle ei tule Hesaria, osta tämän sunnuntain Hesari ja lue kokonaan päätoimittaja Janne Virkkusen kolumni.

(Janne Virkkunen: Kremlin varjo Suomen yllä. - Kolumni. Helsingin Sanomat 11.3.2007)

Suomettumisen ilmiöistä.

Lue myös Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista? kommentit ja kirjoitus.

tiistaina, maaliskuuta 06, 2007

Sumussa

fog in March

Menen nykyään aikaisin nukkumaan ja herään aikaisin, ainakin verrattuna siihen, mitä tein viimeisten parin vuoden aikana. Seurasin jonkin aikaa aktiivisesti Internetin maailmaa, ja iltaisin ja myöhään yöllä oli blogeissakin monesti kiinnostavia keskusteluja, joita seurasin ja joihin joskus osallistuinkin. Puolitoista vuotta riitti antamaan yleiskuvan siitä, mitä tapahtuu.

Nyt en ole enää yhtä kiinnostunut blogeista, sillä blogien maailma näyttää olevan aivan samalla tavalla jakaantunut klikkeihin kuin muukin Suomi. Aika harvat näyttävät olevan kiinnostuneita blogeista, joissa esitetyt mielipiteet poikkeavat heidän omista mielipiteistään. Väittelytaitoa ei hallita - sitä pitäisi varmaankin opettaa Suomessakin kouluissa. Täällä väittelyt muuttuvat rähinäksi ja ilkeilyksi, siksi kai pysytään samanmielisten sakeissa.

Suurin osa lukijoistani on ollut koko ajan Blogilistan ulkopuolelta. Blogilistalaiset ovatkin klikki sinänsä. Aika hyvän kuvan Blogilistan hengestä saa jo vilkaisemalla suosituimpien blogien nimiä. Sieltä löytyvät nopeasti vastineet iltapäivälehdille ja juorulehdille. On myös paljon erittäin hyviä blogeja, mutta niitä ei löydä useinkaan tilaajamäärien perusteella. Monesti tuntuu siltä, että niiden löytyminen on suoranainen sattuma. Blogeista luettavaa etsivä joutuukin kulkemaan aika paljolti sumussa haparoiden Blogilistan aiheluetteloista huolimatta.

Nykyään vaikuttaa siltä, että sananvapautta käytetään enemmän sanomalehdissä kuin blogeissa, joissa pelätään tilaajamäärien putoamista ja leimautumista jo pelkästään yhden kirjoituksen perusteella. Minusta itsestäni tuntuu nykyään hauskimmalta pitää eräänlaista kuvallista päiväkirjaa tässä blogissa. Muut blogini ovatkin erityisaiheista, joihin blogimaailman muotivirtaukset eivät vaikuta.

maaliskuinen sumu

maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista? -keskustelu. (HS.fi)

"Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?"kysyy Hesari tänään 26.helmikuuta 2007. Keskustelu liittyy kielitieteilijä Jaakko Anhavan tämänpäiväiseen puheenvuoroon Hesarissa. (Jaakko Anhava: "Punainen tuho on länsilukeneiston tabu" HS/Kulttuuri/Puheenvuoro 26.2.2007.)

"Uusimmassa Parnassossa 1/07 virolaissyntyinen [sic]kirjailija Sofi Oksanen kummastelee: 'Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?' Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista saisi syytteen?"

Anhava jatkaa, että sekä Sofi Oksanen että entisiä puoluetovereitaan moittinut Siimeskin "soimaavat ennen kaikkea taistolaisia, joiden taakse muu 1960-70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä' nuo pilasivat kaiken' -hengessä."

Jaakko Anhava muistuttaa siitä, että " Maoa ihaili 1960-70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta vain ani harva on julkisesti katunut tämän tyrannin ylistystään, saati sitten joutunut siitä tilille".

Yleensähän sivistyneistö ja taiteilijat ovat sananvapauden soihdunkantajia. Miten Suomessa?

Anhava kirjoittaa: "Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia kaalimaan vartijaksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa - mitä kantaaottavampia, sen innokkaammin - odotti 1960-80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto."

Pahinta on, että "Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto", kirjoittaa Anhava.

Mutta mitä tapahtuu kirjailijalle, joka uskaltaa muistuttaa Suomessa kommunismin kauhuista? Ainakin Kiiltomadossa minua kehotettiin pari vuotta sitten hoitoon, pilkattiin ja nettikivitettiin, ja Kiiltomadon silloinen (osittain nykyinen) toimitus hyväksyi kaiken. Sitä ei olisi uskonut, jos ei olisi kokenut. Joskus täytyy ihan katsoa kansioita, joihin tulostin ne keskustelut.

Ja mikäänhän ei ole muuttunut. Lehdistö kirjoittaa jatkuvasti ihannoivia kirjoituksia 60-70-lukulaisista ja heidän suvuistaan, heidän tuotantoaan kanonisoidaan kiireellä ja tuetaan kaikin tavoin. Suomi on tässä suhteessa outo maa. Neuvostoliiton ruplat eivät menneet todellakaan hukkaan suomalaisen sivistyneistön aivopesussa, sillä se torjuu edelleen karun totuuden: Kommunistien tuhoamiskoneisto tappoi miljoonia enemmän kuin natsien vastaavat toimet. Kummatkin pitäisi tuomita.

Lue Anhavan kirjoitus tämän päivän Hesarista. Osallistu keskusteluun.

P.S. Olen toki kirjoittanut samasta aiheesta jo aikaisemmin, mutta optimistisemmin.

"Kun aloin kirjoittaa Auroraa, ajattelin, että sitä ei julkaistaisi Suomessa - kertoohan se sortovuosista. Miten onkaan maailma muuttunut tänä vuonna. Nyt Auroran voi julkaista vaikka Tartossa ja Pietarissa." (Kirjakauppalehti 1991 syksy, esikoiskirjailijoita, nimellä Pirkko Pekkarinen)

Kuvittelin, että Suomen kirjallisissa piireissäkin iloitaan tilanteesta eli Euroopan vapautumisesta kommunismin ikeestä. Kuinka erehdyinkään!

ja vuonna 1996:

"70-luvun radio ja televisio olivat niin 'punaisia', ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. --
Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan --

Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan. " [Tuo oli vielä vuonna 1996 kovin optimistisesti kirjoitettu.]

Kun koti kävi ahtaaksi. Luovaa iloa. Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisu 1996. Nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kiinnostavaa on, että minua ei mainita sanallakaan paksussa Suomen lasten- ja nuorisokirjallisuuden historiassa. Kun kysyin miksi, sanottiin: "mutta NN:n piti kirjoittaa Aurora-kirjoista" ja muita selityksiä. Lukijat saavat tehdä omat päättelynsä.

kirjallisuus ja suomettuminen

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Kokemuksia Kiiltomadosta

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003 aikaan. Ei voinut kuitenkaan mennä minnekään kylään, ei voinut kutsua ketään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Kiiltomato oli siis minulle vain kerran lukemani nimi. Luin Kiiltomatoa ensi kerran tuona Tapaninpäivänä vuonna 2003 ja osallistuin myös keskusteluun. Heti alkuun ihmettelin aiheita, joista siellä keskusteltiin innokkaimmin.

Kokemuksiani Kiiltomadosta 2003-2004

Motto:

Päivä alkaa aina niin iloisesti täällä Kiiltomadossa, suomalaisen sivistyneistön viehättävässä seurassa. Pirkko Anna Amnell 22.04.04 klo 10:22


Yleistä vuosilta 2003-2004:

Oli yllättävää, että aloittamiini kirjallisiin aiheisiin kiinnostui yleensä vain muutama. Keskustelu oli niissä kuitenkin miellyttävää.

27.12.2003 "Sofi Oksanen – kolmannen kulttuurin kirjailija." (0)

01.02.04 "Minulla oli vielä lähde" (Runeberg - 6 puheenvuoroa )

06.02.2004 "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella" Bachelard-arvostelusta (12 kommenttia)


Yhdistelmä kirjallisuus ja politiikka kiinnostivat sen sijaan mahdottomasti ja ketjut venyivät:

Esim.
13.03.04 12:22 "Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin"
28.03.04 12:50 "Postmodernismi ja kirjallisuus"

"Toisinajattelija-puheenvuoro" "Mekin saamme nyt puhua", johon olin ajatellut lopettaa Kiiltomatoon osallistumiseni, synnytti 10 päivän nettikivityksen, yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen.

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa)

Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

15.04.04 17:56 "Kakkuresepti 3. vuosituhannelle." Yritykseni aloittaa normaali keskustelu [ehdottaa, mitä toivoisi uudelta vuosituhannelta] muuttui rähinäksi. (65 puheenvuoroa)

Kiiltomatoon ehdottomasti kuuluva tärkeä aihe kiinnosti ja keskustelu oli aika hyvää: 12.11.04 13:59 "Mitä mieltä olet sananvapaudesta"(yli 70 puheenvuoroa).

Odotan kiinnostuksella, avaako Kiiltomadon uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen Kiiltomadon arkistot luettaviksi. Olen itse tulostanut keskustelut, joissa olin mukana.

Suuri joukko kiiltomatolaisia osallistui myös Rihmastoon, johon minäkin kirjoitin jonkin aikaa nimimerkillä Tiger. Oikea nimeni oli myös esillä. Rihmastossa oli mielestäni mukava tunnelma. Samaa ei voinut sanoa sen ajan Kiiltomadosta. Siellä ei ollut silloin rekisteröintä, jonka ottamista vastustettiin ankarasti.

Osa Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneista siirtyi bloggaajiksi.
Olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin Kiiltomadossa, sillä sen ajan Kiiltomato oli mielestäni erittäin kiinnostava vaihea kulttuurisesti ja poliittisesti. Sitä ei olisi uskonut, jollei olisi kokenut sitä itse.

Kiiltomadossa vastustettiin ankarasti rekisteröintä. Kun se vihdoinkin saatiin aikaan, on tunnelma Kiiltomadossa muuttunut miellyttäväksi