Sivut
- Etusivu
- Vakoilijoita pikkukkaupungissa info Weebly
- Suomen Nuorisokirjailijat/Annna Amnell
- Lucia ja Luka (2013)
- Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos. Arvosteluja
- Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014 Kansi ja info
- Anna Amnell's historical novels
- Anna Amnell in Wordpress.com
- Art deco, vintage
- KOTISIVUBLOGI
- NOJATUOLIPUUTARHURI
- INFO & KAIKKI BLOGINI
- Broken Star -käsityöblogi
- Nukkekotiblogi Auroran talo
- Maria ja Jaakko. Suksimestarin suku
keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007
Koirakuva 12: ulkoilemassa
Tyytyväinen pikkuneiti hauvelia ulkoiluttamassa Zagrebissa lokakuun alussa, jolloin siellä oli vielä lämmintä, miltei kesäistä. Pari herätti paljon huomiota, ja väkeä kerääntyi heitä katsomaan. Kielivaikeuksien vuoksi nimet jäivät saamatta, sillä serbokrotia ei ole minulla hallinnassa. Tämä kiltti jättihauva on todellakin pikkutyttöä nuorempi, selosti minulle eräs iäkäs rouva, joka puhui saksaa.
tiistaina, marraskuuta 13, 2007
Miten ehdin pitää monta blogia?
Minulta on kysytty monesti, miten ehdin pitää monta blogia. Vastaus on yksinkertainen: minä en katso TV:tä. En katso edes uutisia joka päivä. Mieheni katsoo TV: tä mielellään, varsinkin urheilukilpailuja, joten kuulen TV:n äänen viereiseen huoneeseen ja menen katsomaan, jos jotain ihan ihmettä tapahtuu. Katsomme yhdessä, kun on kaunoluistelua tai ratsastusta. Ja katsommehan me lempielokuviamme videolta.
En myöskään tunne TV-toimittajia ulkonäöltä, mikä aiheuttaa joskus hassuja tilanteita. Kerran kävi niinkin huvittavasti, että minua haastateltiin TV:n katsomistavoista. Haastattelija tuli meille tarmokkaana kannettavan tietokoneensa kanssa, mutta haastattelu loppui melko lyhyeen, kun olin silloin katsonut TV:tä ehkä kerran kuukaudessa eikä minulla ollut aavistustakaan suosituista TV-ohjelmista.
Jos olisin taitava tietotekniikassa, pitäisin varmaankin vain yhtä laajaa ja fiksua sivustoa niin kuin esimerkiksi Katajala, joka lienee tietotekniikan diplomi-insinööri (?). Mutta kun olen taitamaton, pidän useita blogeja, joissa asiat ovat siististi omissa lokeroissaan niin kuin mapeissa. Ei pölyä, kunhan pyyhkii mikroliinalla tietokoneen ruudun ja koskettimet.
Minusta on hauskaa miettiä blogien ulkoasua. Viimeksi olen laittanut uuden ilmeen Aurora-blogiini. Täytyy vain nyt opetella muuttamaan kuvia antiikkisen näköisiksi.
En myöskään tunne TV-toimittajia ulkonäöltä, mikä aiheuttaa joskus hassuja tilanteita. Kerran kävi niinkin huvittavasti, että minua haastateltiin TV:n katsomistavoista. Haastattelija tuli meille tarmokkaana kannettavan tietokoneensa kanssa, mutta haastattelu loppui melko lyhyeen, kun olin silloin katsonut TV:tä ehkä kerran kuukaudessa eikä minulla ollut aavistustakaan suosituista TV-ohjelmista.
Jos olisin taitava tietotekniikassa, pitäisin varmaankin vain yhtä laajaa ja fiksua sivustoa niin kuin esimerkiksi Katajala, joka lienee tietotekniikan diplomi-insinööri (?). Mutta kun olen taitamaton, pidän useita blogeja, joissa asiat ovat siististi omissa lokeroissaan niin kuin mapeissa. Ei pölyä, kunhan pyyhkii mikroliinalla tietokoneen ruudun ja koskettimet.
Minusta on hauskaa miettiä blogien ulkoasua. Viimeksi olen laittanut uuden ilmeen Aurora-blogiini. Täytyy vain nyt opetella muuttamaan kuvia antiikkisen näköisiksi.
maanantaina, marraskuuta 12, 2007
Helsingissä toinen lumisade, Lontoossa savua
Itsemurhan ihannointi
Näin eilen TV:ssä dokumenttielokuvan, jossa joukko nuoria miehiä matkusti erittäin vaikeasti vammaisen ja kroonisesti sairaan ystävänsä kanssa junalla ympäri Eurooppaa. He työnsivät tätä 18-vuotiasta pikkulapsen kokoista toveriaan pyörätuolissa, kantoivat häntä ja pyörätuolia ylös Prahan jyrkkiä portaita, pesivät hänet, pitivät häntä sylissään, kun noustiin köysiradassa alpeille ja kiistelivät hänen kanssaan niin kuin nuoret ainakin. Tämän vammaisen nuoren miehen oli ennustettu elävän vain vuoden, mutta dokumentin valmistuttua hän oli jo opiskelemassa englantilaisessa yliopistossa.
Pojat kävivät myös keskitysleirillä, jossa tämä vammainen poika totesi, että hänet olisi tuhottu natsi-Saksassa heti, sillä hänestä ei olisi ollut hyödyksi edes keskitysleirillä.
Tämä elokuva tuli mieleeni, kun siivosin äsken pöytääni ja eteeni osui erään suomalaisen kirjakerhon jäsenlehti, jonka kulmaan oli kirjoitettu kultaiseen ympyrään "Suuri joulunodotusnumero". Ja mitä oli kansikuvana? Kuva kuukauden jäsenkirjasta, jossa kaksi poikaa, toinen pitkä ja hoikka ja toinen pieni ja heiveröinen ovat ongella sillalla. Tämä sama kuva on "Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut" - kokoelman kannessa. Kirjakerholehden sisällä äiti lukee tätä kirjaa pikkulapsilleen.
Jo vuonna 1973 ruotsalainen kriitikko Gunnel Enby kysyi Aftonbladet -lehdessä: Miltä mahtaa vammaisesta lapsesta tuntua lukea, että on parempi tehdä itsemurha kuin olla vammainen? (Wikipedian mukaan: "jag kan inte låta bli att fundera över hur ett handikappat barn upplever Jonatan Lejonhjärtas dödslängtan.-- Funderingar om livsberättigande och livskvalité. Gunnel Enby i Aftonbladet 16 december 1973)
Kouluille annetuissa Edu.fi -kriisiohjeissa neuvotaan :"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."
Lapsikin ymmärtää sen, mitä Lindgrenin kustannustoimittaja ja kustantaja ei ymmärtänyt: "Mielestäni kirjan lopetus on tyhmä, sillä itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Muuten kirja oli jännittävä ja aihe kiinnostava." (netlibris/Lauri Puumalainen)
Niin turtuneeksi, kaikkeen tottuneeksi, olen minäkin tullut, että en olisi ehkä huomannut koko asiaa, jollei viime viikolla olisi sattunut tapausta, jossa koulupoika valitsee ongelmien ratkaisuksi itsemurhan ja murhan.
Eikö tässä Lindgrenin kirjassakin tapahtunut murha ja itsemurha, kun utopiamaailma ei ollutkaan täydellinen?
Hyvää joulunodotusta todellakin.
"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."
Nuoren itsemurha-aikomus ensimmäisessä nuortenkirjassani vuonna 1991.
Pojat kävivät myös keskitysleirillä, jossa tämä vammainen poika totesi, että hänet olisi tuhottu natsi-Saksassa heti, sillä hänestä ei olisi ollut hyödyksi edes keskitysleirillä.
Tämä elokuva tuli mieleeni, kun siivosin äsken pöytääni ja eteeni osui erään suomalaisen kirjakerhon jäsenlehti, jonka kulmaan oli kirjoitettu kultaiseen ympyrään "Suuri joulunodotusnumero". Ja mitä oli kansikuvana? Kuva kuukauden jäsenkirjasta, jossa kaksi poikaa, toinen pitkä ja hoikka ja toinen pieni ja heiveröinen ovat ongella sillalla. Tämä sama kuva on "Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut" - kokoelman kannessa. Kirjakerholehden sisällä äiti lukee tätä kirjaa pikkulapsilleen.
Jo vuonna 1973 ruotsalainen kriitikko Gunnel Enby kysyi Aftonbladet -lehdessä: Miltä mahtaa vammaisesta lapsesta tuntua lukea, että on parempi tehdä itsemurha kuin olla vammainen? (Wikipedian mukaan: "jag kan inte låta bli att fundera över hur ett handikappat barn upplever Jonatan Lejonhjärtas dödslängtan.-- Funderingar om livsberättigande och livskvalité. Gunnel Enby i Aftonbladet 16 december 1973)
Kouluille annetuissa Edu.fi -kriisiohjeissa neuvotaan :"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."
Lapsikin ymmärtää sen, mitä Lindgrenin kustannustoimittaja ja kustantaja ei ymmärtänyt: "Mielestäni kirjan lopetus on tyhmä, sillä itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Muuten kirja oli jännittävä ja aihe kiinnostava." (netlibris/Lauri Puumalainen)
Niin turtuneeksi, kaikkeen tottuneeksi, olen minäkin tullut, että en olisi ehkä huomannut koko asiaa, jollei viime viikolla olisi sattunut tapausta, jossa koulupoika valitsee ongelmien ratkaisuksi itsemurhan ja murhan.
Eikö tässä Lindgrenin kirjassakin tapahtunut murha ja itsemurha, kun utopiamaailma ei ollutkaan täydellinen?
Hyvää joulunodotusta todellakin.
"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."
Nuoren itsemurha-aikomus ensimmäisessä nuortenkirjassani vuonna 1991.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)