Puhelin ennen kännyköitä ja nettipuheluja

Keskusneidit ahkerina

Vanhoissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, jotka kertovat ajasta ennen matkapuhelimia, voidaan saada aikaan erityistä jännitystä ja kiinnostava juonia. Mitä olisivat Miss Marple ja Hercule Poirot ilman noita vanhanaikaisia puhelimia? Myös Morsen alkuvuosina oli käytössä lankapuhelin.

Niillä, joiden kotona oli Suomessakin jo hyvin varhain puhelin, linja oli yleensä niin huono, että puhelimeen piti huutaa. Monet puhuvat edelleen kovalla äänellä puhelimeen, vaikka se ei ole enää tarpeen.

Vaihto-oppilaana amerikkalaisessa perheessä totuin siihen, että puhelimessa sai rupatella. Puhelimen keksimisen maassa Kanadassa puhelinta pidettiin niin tärkeänä ihmisten mielenterveydelle, että paikallispuhelut olivat ainakin 1980-luvulla Torontossa ilmaisia, sisältyivät pieneen perusmaksuun ja kaukopuhelut olivat hyvin halpoja suurten juhlapyhien aikoihin, jotta siirtolaiset saivat soittaa omaisilleen eri puolille maailmaa.

Eräs kanadansuomalainen ystäväni sanoi kuitenkin, ettei osaa rupatella puhelimessa, kun soittaminen oli hänen lapsuudessaan Suomessa niin kallista, että sillä hoidettiin vain pakolliset asiat ja mahdollisimman lyhytsanaisesti. Keskusneiti saattoi kuunnella puheluja, joten mitään intiimiä ei saanut paljastaa.

Ensimmäinen ikioma puhelin oli minulla vasta sitten, kun muutin mieheni ja pikkupoikamme kanssa pois opiskelija-asuntolasta Punavuoreen hyvin halpaan yksiöön, joka sijaitsi ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Asunto oli pieni, vain huone, keittokomero ja isohko eteinen, jossa nukuimme, koska huone oli hyvin kylmä. Samassa eteisessä nukkui myös pieni poikamme.

Eräänä päivä puhelin soi lapsen nukkuessa päiväunta. Vastasin puhelimeen heti, mahdollisimman hiljaa ja pehmeällä äänellä, jotta en herättäisi lasta. Puhelimessa oli tuntematon mies, en edes muista, mitä asiaa puhelu koski, mutta mies pitkitti ja pitkitti keskustelua. Lopuksi hän sanoi: Neiti, emmekö voisi tavata? Teillä on niin pehmeä ja kaunis ääni.

Kiinnostava rakennus

 

Tämän rakennuksen voi nähdä metron ikkunasta oikealla, kun menee itäänpäin Helsingin keskustasta. En tiedä tarkalleen, mikä rakennus tämä on, mutta se on aina kiinnostanut minua. Lieneekö se vanha kaasulaitoksen varasto? Toivottavasti sitä ei pureta. Tuollaisesta rakennuksesta voisi saada aikaan vaikka mitä.

Terve sielu terveessä ruumiissa

 

Zagrebilainen kalaravintola

Kahden tietokoneen loukku

 

Elokuun viimeisen päivän taivas. Sadetta viime päivinä.

Olen joutunut kahden tietokoneen loukkuun. Muutaman vuoden vanhasta kannettavasta rikkoutui levyasema, ja se tuotti muutenkin ongelmia. Uusi kannettava on niin hieno, että vanha printteri-tulostin ei sovi yhteen sen kanssa - välillä en oikein minäkään.

Kun kirjoitan nykyään, laitan tekstin muistitikulle ja käyn tulostamassa sen toisen koneen avulla. Gmail on myös kätevä, sillä tekstin voi lähettää itselleen sähköpostiin ja tulostaa toisen koneen avulla suoraan sähköpostista. Suurempi ongelma on vanhojen tekstien kanssa. Ne ovat tallessa milloin milläkin tavalla, ja muuntelu tuntuu minusta vaikealta. Laitoin jopa koneeseen ilmaisen kokeiluversion ohjelmasta, jolla muuttamisen pitäisi sujua vaivattomasti. Ei sujunut.

Tulostan tekstin usein, sillä paperilta huomaa aivan eri asioita kuin tietokoneen näytöltä. On myös hauskempaa lojua sängyssä, nojata tyynykasaan ja korjata tekstiä värikynä kädessä.

Me konservatiiviset jäärät

Luen aina Anna-Stina Nykäsen kirjoitukset, sillä hän kirjoittaa älykkäitä, hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja Hesariin. Tämän päivän Hesarissa hän käsittelee "antiradikalismia" eli kommentoi tutkijoiden Purhonen & Hoikkala & Roos tämänvuotista kirjaa "Kenen sukupolveen kuulut?" Kirjan sanotaan perustuvan haastatteluihin. (Anna-Stina Nykänen: Antiradikaalit eivät juhli. Suurissa ikäluokissa on niitäkin, joita 1960-luvun radikalismi on aina ärsyttänyt. HS/Sunnuntai 31.8.2008)

Nykäsen haastattelema tutkija Semi Purhonen, yksi kirjan kirjoittajista, väittää, että antiradikaalit arvostavat lapsuuteensa kuulunutta kovaa kuria, kaipaavat auktoriteetteja, haukkuvat feministit, monikulttuurisuuden, mustat [Artikkeli käyttää heistä rasistista ilmausta, jota en ottaisi blogiini edes lainaukseen.], ympäristönsuojelun, kettutytöt, venäläiset - jupit. Vaikka olen suurta ikäluokkaa vanhempi konservatiivinen jäärä, en tunnista itseäni tuosta. Ihmettelen, millä perusteella haastateltavat on valittu.

Ensinnäkin kaikki antiradikaalit eivät ole äärioikeistolaisia. Jos olisin asunut Englannissa, olisin äänestänyt Tony Blairia. En arvosta "kuria", en kaipaa auktoriteetteja. En ole rasisti, arvostan sekä suomalaisuutta että monikultturisuutta, olen sellainen feministi joka tunnustaa sekä miehen että naisen erilaisuuden ja oikeudet, kannatan ympäristönsojelua, olen kirjoittanut tyttökirjasarjan venäläisen äidin ja suomalaisen isän tytöstä jne.

Nähtävästi tutkija on niin nuori, ettei hän voi todella tietää, millaisia olivat ja ovat antiradikaalit. Se ei ole ihme, sillä Suomessa on alettu käsitellä lähihistoriaa avoimemmin vasta aivan viime aikoina. Lähihistoriaa tulkitaan yleensä vasemmistolaisten, usein entisten taistolaisten ja muiden äärivasemmistolaisten näkökulmasta. Tämän tuo Purhonen itsekin esille väitöskirjassaan.

Normaali itsesuojeluvaisto ja terve järki suojelivat nimittäin suurinta osaa suomalaisista Neuvostoliiton houkutuksista. Meidän konservatiivisten jäärien mielestä suomalainen äärivasemmistolaisuus oli kollektiívinen mielenhäiriö, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.

En ole voinut koskaan sietää äärivasemmistolaisuutta. Suomessa ei vieläkään tajuta, kuinka äärivasemmalla Suomi oli 1960- ja 1970-luvulla. Kun olimme juuri muuttaneet Kanadaan vuonna 1979 ja katsoimme TV:stä kanadalaisen vasemmistopuolueen New Democratic Partyn eli NDP:n puheenjohtajan haastattelua, olimme pudota sohvalta: hänhän puhuu Neuvostoliitosta niin kuin Suomen perustuslailliset! Ja kuitenkin Kanadassa olivat koululaitos, terveydenhoito ja lapsiperheiden tukeminen (lapsilisät 18-vuotiaaksi asti, kotona olevien opiskelijoiden vanhemmille verohelpotukset, lasten vaatteet verottomia jne) tuolloin paljon paremmalla kannalla kuin on ollut koskaan Suomessa.

"Monessa asiassa he ovat saaneet myöhemmin tuntea olleensa oikeassa - Neuvostoliiton hajoaminen oli heille voitto --pienen radikaalien ryhmän merkitystä helposti myös liioitellaan." Olen täysin samaa mieltä. Ja varsinkin tästä Purhosen arviosta: "1960-luvun radikaalit ovat kaikesta huolimatta niin näkyvä ryhmä edelleen, että se ärsyttää -- antiradikaaleja voivat [taistolaisten yms] muistelot kyllästyttää." Vielä enemmän, ne tympäisevät.

Esimerkiksi suomalainen aikakauslehdistö paapoo näitä entisiä ja nykyisiä Neuvostoliiton ihailijoita niin paljon, että olen tympääntynyt suomalaisiin lehtiin täysin ja ostan yleensä vain ulkolaisia lehtiä. Näin tekevät monet nuoremmatkin ihmiset ja ihan samasta syystä: ulkolaisissa lehdissä ei tule vastaan jatkuvia isä aurinkoisen lasten ja lastenlasten "pyhimyskertomuksia".

Helsingin Sanomat kirjoittaa nykyään uskomattoman avoimesti politiikasta. Tämän päivän varsinainen ilonaihe oli Jaakko Lyytisen "Pakkasukon paluu". Olen tullut nähtävästi viime aikoina siinä määrin aivopestyksi täällä Suomessa, että olin jo alkanut ajatella, että miksi ihmeessä me läksimme Suomesta pois niinkin myöhään kuin vuonna 1979. Eikö kaikki ollut jo silloin ohi? Voi hyvänen aika, ei. Tuon Lyytisen kirjoituksessaan kuvaaman Neuvostoliittoa ylistävän karmaisevan "Hyvää päivää pakkasukko" - laulunkin julkaisi Love Records vuonna 1977.

Me "antiradikaalit" olimme todellisia radikaaleja, jotka vastustivat 1960- ja 1970-lukujen poliittista muoti-ilmiötä ja aivopesua, vaikka sitä toitotettiin joka puolelta ja tuettiin valtion korkeimman auktoriteetin taholta.