Ovatko naisten ja miesten kirjoittamat kirjat sittenkin erilaisia?

Minulla on ollut jo pitkään työpöydällä artikkeli, joka on mietityttänyt. (Alan Riding: The gender equation and artistic recognition. – International Herald Tribune June 23, 2005.)

Olen odottanut, että siitä tulisi jotain puhetta Suomessakin. En ole nähnyt. Mutta eihän ainakaan minun kotipaikkakuntani lehdessä enää kirjallisuudesta paljonkaan kirjoiteta, ei varsinkaan naisten kirjallisuudesta.

Nouseeko joku ehkä heti takajaloilleen? Eihän sellaista olekaan kuin naisten kirjallisuus. On vain Kirjallisuus. Riding on myös ihmeissään: On alettu jakaa pelkästään naisille tarkoitettuja kirjallisuuspalkintoja kuten Orange Prize ja Mslexian naisten runopalkinto. Miksi näin?

Feminismin piti olla jo kuollut ja kuopattu. Ei pitänyt olla mitään eroa miesten ja naisten tuottamassa taiteessa. Postfeministisessä maailmassahan miehet ja naiset saavat samoja kirjallisuuspalkintoja. Naiset saavat niitä kuitenkin vähemmän kuin miehet. Ovatko naiset huonompia kuin miehet vai eikö naisilla ole yhtä hyvät mahdollisuudet palkintoihin? Riding kysyy.

Miesten maku määrää
kirjallisessa maailmassa

Miesten ja naisten kirjat vaikuttavat olevan sittenkin erilaisia. ”Miesten kirjoittamissa kirjoissa on ensinnäkin vähemmän intimiteettiä kuin naisten kirjoittamissa kirjoissa”, sanoo Debbie Taylor, englantilaisen kirjallisuuslehden Mslexian päätoimittaja (www.mslexia.co.uk). Lehden tekemän tutkimuksen mukaan miesten teksteissä kuvataan enemmän seksiä, väkivaltaa, työtä, työkaluja, ulkotiloja. Naisten kirjoissa taas on enemmän ihmissuhteiden, interiöörien, vaatteiden ja lasten kuvaamista.

Englannissakin naiset kirjoittavat, ostavat, lainaavat ja lukevat kirjoja enemmän kuin miehet, mutta kustantajien kirja-arvostelijoiden ja palkintojen antajien maku määrää – ja nämä ovat miehiä. Debbie Taylor sanoo, että miehet ovat hallinneet kirjallisuutta niin kauan, että miehinen maku on täysin vallitseva. ”We don’t know what is good anymore.”

Vain naiskirjailijoille luodut palkinnot eivät vie naista ghettoon, vaan tuovat edes jonkinlaista tasa-arvoa. Englannissa ne ovat tuoneet paremmin esille naiskirjailijoitten teoksia. Niitä arvostellaan nyt enemmän ja ostetaan enemmän. Naisten kirjoista puhutaan nyt ihan eri tavalla kuin esimerkiksi naisten arkkitehtuurista tai musiikista.

Näin Englannissa. Entä meillä?

Pirkko Anna Amnell. Julkaistu Blogisisko 1 -blogissa 29.7.2005

Ranskaa voi oppia Suomessakin

Nämä testit ovat sitten taitavasti tehtyjä. Tämäkin tietää, että ranskani on rappiolla. Joka syksy päätän: Nyt minä alan kunnolla kerrata ranskaa. Yleensä se jää pelkäksi aikomukseksi.

Ranskan taitoni on kuin vanhan ajan kartta. Siinä on paljon valkoisia, tutkimattomia alueita. En ole lukenut koskaan Suomessa koulussa ranskaa. Yliopistossakin selvisin suorittamalla pron, kielioppi jäi oppimatta. Vaihto-oppilaana valitsin ranskan yhdeksi aineekseni. Sitä piti olla joka päivä viimeisellä tunnilla. Alussa olikin, mutta kevätlukukaudella olin niin usein vierailemassa jossain koulussa tai kerhossa puhumassa, että ranskan opiskelu kärsi pahasti.

Pahinta oli, että minuun tarttui ranskanopettajani amerikkalainen korostus. Kesti hyvin kauan, ennen kuin pääsin siitä eroon.

Sekä mieheni että minä olemme lukeneet yliopistossa myös kirjallisuutta. Meillä kummallakin oli valittuna ranskalainen kirjallisuus opintojen siinä vaiheessa, kun sitä ei vielä tarvinnut lukea alkukielellä. Ranskalaisen kirjallisuuden lukeminen oli yhtenä syynä siihen, että laitoimme lapsemme ranskalais-suomalaiseen kouluun. Sillä päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset perheemme elämään.


Helsingin ranskalais-
suomalainen koulu


Siihen aikaan "ranskis" sijaitsi Laivurinkadulla, talossa jossa toimii nykyään Eiran aikuislukio, muiden muassa Päivi Lipposen työpaikka. Se oli silloin vielä yksityiskoulu, maailman halvin ranskalainen koulu, mutta lukukausimaksu piti maksaa ja kirjat ja ruokailu kustantaa itse. Suuri osa lapsista tuli perheistä, joille tämä merkitsi taloudellista uhrausta, ei tullut sivutaskusta. Minulle se merkitsi ajoittain myös fyysisiä ponnisteluja, kun vedin pakkasella kahta lasta pulkassa meren yli jäätietä Suomenlinnasta Kaivopuiston rantaan kolmannen lapsen kävellessä vieressä.

Miksi vanhemmat laittavat lapsensa yksityiskouluun? Meille oli tärkeää ensinnäkin se, että ranskalainen koulu oli tuolloin kuin pieni kodikas kyläkoulu, jota lapset kävivät lastentarhasta ylioppilaaksi asti. Koska jouduimme muuttamaan usein, se oli hyvin tärkeää. Lasten ystävät säilyivät, vaikka muutimme ulkomaille moneksi vuodeksi. Tärkein syy koulun valintaan oli kuitenkin se, että siellä lapset oppivat jotakin, mitä me emme olisi voineet opettaa heille, vierasta kieltä ja kulttuuria.

Kielen oppiminen ei ole helppoa. Parhaiten kielen oppii luonnonmenetelmällä, vanhemmilta, leikkitovereilta ja ystäviltä. Jos kielen oppiminen alkaa viimeistään 10-11-vuoden iässä, voi saavuttaa syntyperäisen tason, varsinkin jos asuu ja käy koulua tätä kieltä puhuvien keskuudessa.

Tietenkin on kielineroja, jotka oppivat minkä hyvänsä kielen nopeasti, mutta minä puhunkin nyt meistä tavallisista ihmisistä. Mutta eihän se haittaa mitään, että äidinkieli kuultaa läpi. Se tuo vain peroonallisuuden ja oman kulttuurin mukaan. Jopa täydellisesti vierasta kieltä hallitseva ulkomailla asuva henkilökin haluaa - alitajuisesti - säilyttää tuon siteen äidinkieleensä.


Tärkeintä on ymmärtää
ja tulla ymmärretyksi

Tärkeintä on se, että voi kommunikoida. Puheen pitää olla selvää, ymmärrettävää. Meillä suomalaisilla on se vika, että puhumme vieraita kieliä liian hitaasti. Siitä kyllä saa selvää, jos on kärsivällisyyttä odottaa, mitä on tulossa. Toisilla, harvemmin suomalaisilla, on aivan päinvastainen vika, puhutaan oikein nopeasti ja esitys menee täysin puuroksi.

Kerran jouduin olemaan tulkkina eräälle afrikkalaiselle. Minun oli miltei mahdotonta ymmärtää häntä. Syynä oli se, että hänen ääntämisvirheensä ja kieliopilliset virheensä olivat hänen oman kielensä, minulle täysin tuntemattoman kielen mukaisia. Samalla tavalla suomalaisen puhe voi mennä ohi jossain toisessa kulttuurissa, vaikka puhutaan englantia.

Suuri osa nykysuomalaisista on aloittanut vieraan kielen oppimisen yhdeksänvuotiaana, katsonut TV-tä ja kuunnellut musiikkia lapsesta asti. Ulkomaalaiset sanovatkin Suomesta: kaikki puhuvat siellä englantia. Olisi kuitenkin mukavaa, jos osattaisiin muitakin kieliä. TV:tä katsoessakin korva nauttii, kun saa kuulla myös muuta kuin englantia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Ranskalaisista elokuvista tulevat mieleen vaikkapa Pagnolin "Isäni kunnian päivä" ja "Äitini linnat", viehättävät koko perheen elokuvat.

Kansalaisopistot ja työväenopistot järjestävät jälleen ranskan kurrseja eri puolilla Suomea. Ekbergin kahvilan telineestä löytyi eräänä sateisena päivänä Le FrancOFinn' (Le journal de la francophonie en Finlande, toim. Dominique Papin), ranskankielinen lehti. Siinä numerossa kerrotaan Helsingistä, Kalevalasta, Tallinnasta ja Vanhasta Kauppahallista. Lehden voi tilata.
lefrancofinn@yahoo.fr