My very old blog. Vuodesta 2005-
maanantaina, elokuuta 08, 2005
Ylitin itseni ristipistoilla
Pennsylvania Dutch ei tarkoita Pennsylvaniassa asuvia hollantilaisia, vaan amerikkalaisia, joista suurin osa on alkujaan saksalaisia (Deutsch). Näkyvimpiä heistä ovat mennoniitat ja Amishit, jotka ovat tulleet suomalaisillekin tutuiksi Peter Weirin ohjaamasta “Todistaja”-elokuvasta (1985).
Näillä seuduilla asuvat naiset ovat tunnettuja taitavasti tehdyistä käsitöistään. Halutuimpia ovat tikatut täkit, quilts, jota voidaan pitää amerikkalaisena kansantaiteena.
Tikattua täkkiä tehdään nykyään Suomessakin monenlaisilla menetelmillä, enimmäkseen tilkkutyönä. Nämä täkit ovat kalliita, ja siksi monet tekevät niitä itse. Niistä tulee perhekalleuksia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Ihastuin Torontossa myyjäisissä suuren parisängyn peitteeksi tarkoitettuun tikkitäkkiin, joka oli kauttaaltaan koristettu sinisillä, vihreillä ja lilanvärisillä ristipistoilla. Täkin tehnyt iäkäs nainen kertoi ommelleensa vuoden ristipistoja ja toisen pienenpieniä tikkauksia, jotka kulkivat täkin poikki muodostaen timantinmuotoisia kuvioita.
Keskelle oli ommeltu talo ja sen ympärille puita, kukkia ja lintuja, kaikki tyyliteltyinä Pennsylvania Dutch -kulttuurin mukaisesti. Mallin nimikin oli Pennsylvania Dutch.
En voinut vastustaa tuota käsityötä. Niinpä tilasin pakkauksen, johon sisältyivät ohjeet, kangas johon malli oli painettu, langat, taustakangas ja väliin tuleva pehmuste.
Ompelin ristipistot kahdessa kuukaudessa. Sitten työ jäi kesken, sillä meillä ei ollut yhtään huonetta, johon olisin voinut laittaa tikkaamistelineen seisomaan kuukausiksi. Ristipistotyö oli vuosikausia keskeneräisenä silkkipaperiin käärittynä vaatekaapin ylähyllyllä. Sitten olimmekin yhtäkkiä muuttamassa takaisin Suomeen.
Mieheni vei täkin tikattavaksi erääseen käsityöliikkeeseen. Työn teki joukko mennoniittanaisia, jotka asuivat Toronton lähellä pienessä kylässä. Heiltä tikkaaminen sujui nopeasti, sillä heitä oli tusinan verran työssä. Näin täkki oli mennyt hetkeksi juurilleen.
Kun katselen tuota seinällä riippuvaa kahden ja puolen metrin korkuista ja kahden metrin levyistä ristipistotyötä, en oikein jaksa uskoa aina, että tein sen itse. Joskus ihminen ylittää itsensä - vaikkapa vain ristipistoilla.
Näillä seuduilla asuvat naiset ovat tunnettuja taitavasti tehdyistä käsitöistään. Halutuimpia ovat tikatut täkit, quilts, jota voidaan pitää amerikkalaisena kansantaiteena.
Tikattua täkkiä tehdään nykyään Suomessakin monenlaisilla menetelmillä, enimmäkseen tilkkutyönä. Nämä täkit ovat kalliita, ja siksi monet tekevät niitä itse. Niistä tulee perhekalleuksia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Ihastuin Torontossa myyjäisissä suuren parisängyn peitteeksi tarkoitettuun tikkitäkkiin, joka oli kauttaaltaan koristettu sinisillä, vihreillä ja lilanvärisillä ristipistoilla. Täkin tehnyt iäkäs nainen kertoi ommelleensa vuoden ristipistoja ja toisen pienenpieniä tikkauksia, jotka kulkivat täkin poikki muodostaen timantinmuotoisia kuvioita.Keskelle oli ommeltu talo ja sen ympärille puita, kukkia ja lintuja, kaikki tyyliteltyinä Pennsylvania Dutch -kulttuurin mukaisesti. Mallin nimikin oli Pennsylvania Dutch.
En voinut vastustaa tuota käsityötä. Niinpä tilasin pakkauksen, johon sisältyivät ohjeet, kangas johon malli oli painettu, langat, taustakangas ja väliin tuleva pehmuste.
Ompelin ristipistot kahdessa kuukaudessa. Sitten työ jäi kesken, sillä meillä ei ollut yhtään huonetta, johon olisin voinut laittaa tikkaamistelineen seisomaan kuukausiksi. Ristipistotyö oli vuosikausia keskeneräisenä silkkipaperiin käärittynä vaatekaapin ylähyllyllä. Sitten olimmekin yhtäkkiä muuttamassa takaisin Suomeen.
Mieheni vei täkin tikattavaksi erääseen käsityöliikkeeseen. Työn teki joukko mennoniittanaisia, jotka asuivat Toronton lähellä pienessä kylässä. Heiltä tikkaaminen sujui nopeasti, sillä heitä oli tusinan verran työssä. Näin täkki oli mennyt hetkeksi juurilleen.
Kun katselen tuota seinällä riippuvaa kahden ja puolen metrin korkuista ja kahden metrin levyistä ristipistotyötä, en oikein jaksa uskoa aina, että tein sen itse. Joskus ihminen ylittää itsensä - vaikkapa vain ristipistoilla.
sunnuntaina, elokuuta 07, 2005
Mozartia asvalttiviidakossa.
Minulla on tapana antaa aina rahaa katusoittajille. Ajattelen, että jos olisin saanut lapseni jatkamaan soittotunneilla käyntiä pitempään, hekin voisivat olla siinä soittamassa. Muusikkojen uskotaan kylläkin ansaitsevan elatuksensa Suomessa, klassisen musiikin kultamaassa.
En ole enää aivan varma tuosta tämän illan jälkeen. Katsoin TV-dokumenttia Rameausta, joka on eräs lempisäveltäjiäni. Dokumentin jälkeen alkoi Rameaun ooppera "Sammakkokuningatar". Olin pettynyt, kun sitä ei esitettykään 1700-luvun tyylisissä asuissa ja kulisseissa niin kuin dokumentissa.
Mietin, että Mozart oli kuullut samaa musiikkia käydessään lapsena Pariisissa. Selasin samalla kirja-arvosteluja kanadalaisesta lehdestä. Musiikkinautintoni pysähtyi, kun luin amerikkalaisten ammattimuusikkojen kurjasta elintasosta.
Newyorkilainen oboisti Blair Tindall kertoo kirjassaan, kuinka nuoret muusikot joutuvat turvautumaan huumeisiin ja seksiin kestääkseen kovaa musiikkielämää ja edetäkseen urallaan.
Kritiikin kirjoittaja Peter Shaffer, itsekin pianisti, säveltäjä ja kirjailija, sanoo että tuon kirjan luettuaan näkee sinfoniaorkesterin uudessa valossa. Minulle riitti jo kirja-arvostelu. Rupesin miettimään, minkähänlainen lienee todellisuudessa suomalaisten muusikkojenkin taloudellinen tilanne.
En ole enää aivan varma tuosta tämän illan jälkeen. Katsoin TV-dokumenttia Rameausta, joka on eräs lempisäveltäjiäni. Dokumentin jälkeen alkoi Rameaun ooppera "Sammakkokuningatar". Olin pettynyt, kun sitä ei esitettykään 1700-luvun tyylisissä asuissa ja kulisseissa niin kuin dokumentissa.
Mietin, että Mozart oli kuullut samaa musiikkia käydessään lapsena Pariisissa. Selasin samalla kirja-arvosteluja kanadalaisesta lehdestä. Musiikkinautintoni pysähtyi, kun luin amerikkalaisten ammattimuusikkojen kurjasta elintasosta.
Newyorkilainen oboisti Blair Tindall kertoo kirjassaan, kuinka nuoret muusikot joutuvat turvautumaan huumeisiin ja seksiin kestääkseen kovaa musiikkielämää ja edetäkseen urallaan.
Kritiikin kirjoittaja Peter Shaffer, itsekin pianisti, säveltäjä ja kirjailija, sanoo että tuon kirjan luettuaan näkee sinfoniaorkesterin uudessa valossa. Minulle riitti jo kirja-arvostelu. Rupesin miettimään, minkähänlainen lienee todellisuudessa suomalaisten muusikkojenkin taloudellinen tilanne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)