torstaina, helmikuuta 19, 2009

Millaisia ovat nunnat?




Kuvasin nämä herttaisen hienostuneet nunnat Roomassa vuonna 1991. Nuns in Rome.

Ainakin vuonna 2001 kaikki Turun birgittalaisnunnat (tutki sivuja) olivat yhtä lukuun ottamatta ulkomailta tulleita. He ovat siis lähetystyössä Suomessa ja tuovat näin yhden vaihtoehdon Suomen muun uskonnollisuuden rinnalle.

Mutta millaisia ovat katoliset nunnat? Meillä suomalaisilla on enimmäkseen romantisoitu tai sitten täysin päinvastainen kuva heistä. Mielikuva on syntynyt lähinnä elokuvien, romaanien ja satunnaisen tapaamisen kautta. He itse sanovat olevansa aivan tavallisia uskonnollisia naisia.

Omat käsitykseni katolisuudesta yleensä tulevat tapaamisista katolisten ystävien kanssa Kanadassa. Olen ollut mukana juhlissa, jotka järjestettiin, kun eräästä kanadalaisesta nuoresta miehestä tuli pappi. Se oli iloinen juhla, samanlainen kuin hääjuhlat. Tiedän katolisten pappien ylirasituksesta. Yksi heistä oli Henry Nouwen, jonka tapasin Torontossa. Katolisuus on tuttua ennen kaikkea kanadalaisten sukulaisteni kautta. En tunne henkilökohtaisesti yhtään nunnaa, jos en laske mukaan sitä nuorta nunnaa, joka vilkutti minulle joka aamu aidan toiselta puolen, kun avasin englantilaisen lastentarhan ikkunat aamulla. Hän oli työssä katolisessa lastentarhassa. Mutta siitä on jo kauan.

Tutustuinhan minä erääseen italialaiseen nunnaan junamatkalla Riministä Roomaan. Yhteisiä kieliä olivat vain ranska, jota en osaa kunnolla, ja latina, jota osaan vielä huonommin. Oli hauskaa, naurettiin ja välillä piirrettiin, ja meidän ympärille kerääntyi joukko koululaisia. Tämä nunna oli ollut lomalla kotiseudullaan, jossa hänellä oli suuri joukko sisaria ja veljiä ja näiden lapsia. Hän opetti Roomassa kirjallisuutta lukiossa. Hänellä oli vihkisormus kuten minullakin, hänellä merkkinä liitosta Jeesuksen kanssa. Sormus oli samalla rukousnauha. Hän antoi minulle lahjaksi muovisen rukousnauhan, joka loistaa pimeässä.

Birgittalaisnunnia on kolme suuntausta
1. Vadstenalainen: Ruotsi, Englanti, Hollanti ja Saksa
2. Espanjalainen (1600-luvulta alkujaan): Meksikossa
3. Katolisuuteen kääntyneen USA:han siirtolaiseksi muuttaneen ruotsalaisen Elisabeth Hesselbladin perustama Birgittalaisluostari Piazza Farnesessa Roomassa 1900-luvun alkupuolella. Hesselbladilaisia birgittalaisluostareita: Ruotsi, Suomi (Turku), Englanti, Intia, Italia, Puola, Sveitsi ja USA.

Elisabeth Hesselblad oli jonkin aikaa ensin roomalaisessa karmeliittaluostarissa, mikä on saattanut vaikuttaa hesselbladilaisten birgittalaisluostareiden luonteeseen. Birgittalaisluostareiden perustajalle Pyhälle Birgitalle ei ollut mitään ristiriitaa ulkoisen ja sisäisen elämän välillä. Hän oli suuren perheen äiti, joka ryhtyi nunnaksi miehensä kuoltua, oli poliittisesti vaikutusvaltainen jo elinaikanaan ja vaikuttaa paljon nykyajankin Euroopan elämään.



Kuvassa Kalevala Korun Sancta Birgitta-koru, jonka olen saanut mieheltäni syntymäpäivälahjaksi. Jos olisin katolinen, voisin pitää kaimaani suojeluspyhimyksenäni. Birgitan 700-vuotisjuhlan kunniaksi korumuotoilija Kirsti Doukas suunnitteli sormuksen sekä tämän riipuksen, jossa viisi punaista granaattia muodostaa Pyhän Birgitan merkin.

Helsingissä näkee birgittalaisnunnia. He eivät näy olevan luostariin suljettuja muuallakaan:
 Totuin Kanadassa asuessani, että nunnat olivat mukana pohjois-amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Huntu ja blogikin sopivat yhteen.

Kommenttejani keskustelussa:

Tuo kaikki [rukouselämä] on tietenkin erittäin tärkeä puoli nunnien elämää.
Mutta kyllä he ovat tavallisia nykyajan naisia. Nunnia voi nähdä ainakin Pohjois-Amerikassa vaikkapa rullaluistelemassa, mukana nykyajan elämän hauskoissa puolissa, tai mielenosoituksissa vaatimassa uudistuksia katoliseen kirkkoon.

Nykyajan nunnat ovat täysin moderneja ihmisiä, joilla on koulutus ja jotka harjoittavat monia ammatteja.

Esim Quebeckissä naiset ovat saaneet jo aikoja sitten nunnina mahdollisuudet korkeakoulusivistykseen, jota vaille he olisivat muutoin jääneet. Nunnat opettajina on ihan jotain muuta, kuin meillä usein kuvitellaan. Heillä on hyvä koulutus työhönsä. Monet ovat hyvin oppineita naisia.

Nykyajan nunnat ovat menneet luostariin vapaaehtoisesti eivät pakotettuina niin kuin keskiajan tytöt. Se on yksi vaihtoehto, mutta protestanttina en sitä ihannoi.

Tähän liittyy tietenkin myös selibaatti, jota harjoittavat nykyaikanakin uskomattoman monet ihmiset, vaikka eivät menekään luostariin. (Elizabeth Abbott: A History of Celibacy. 1999 , melk 500 sivua)

2. kommenttini

Kyllä tuossakin puuhaa riittää:
En usko, että elämä luostareissa on yksitotista. "All work no play makes John a dull boy". Sama koskee meitä kaikkia, nunniakin.
Syvästi uskonnolliset ihmiset ovat yleensä iloisia, ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Huumoria pitää olla, että jaksaa elää samojen ihmisten kanssa koko loppuikänsä olipa se sitten luostarissa tai avioliitossa. Ihmiset ovat ihmisiä joka paikassa.

keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009

Suomalainen keskustelu on jähmeää

Helsinki in February

(Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurempana.)

Olen vihdoinkin parantunut kiusallisen pitkästä flunssasta, ja on mahdollisuus jatkaa tämän vuoden töitä. Energiaa ja mielenkiintoa ei oikein riitä bloggaamiseen.

Pidän blogeja sitä varten, että tulisi kirjoitettua koko ajan, jotta kirjoittamisen rutiini säilyisi. Internet on vain kommunikaatioväline, siinä ei mitään sen ihmeellisempää. Bloggaajien kesken vallitsevat ihan samat lait kuin muutenkin yhteiskunnassa.

Suomalaiset bloggaajat ovat kuten suomalaiset yleensäkin jakaantuneet ryhmiin, jotka eivät ole kiinnostuneita toisistaan, vaikka bloggaamisen alkuaikoina siltä vaikutti. Kaikki ovat vähitellen siirtyneet omiin klikkeihinsä, jotka hyväksyvät vain tietynlaisia mielipiteitä.

On suuri joukko hyvin miellyttäviä ja ystävällisiä ihmisiä, jotka pitävät blogeja. He välttävät tietoisesti kaikkia konflikteja. Minullakin on sellaisia blogeja, mutta tunnen tarvitsevani myös Blogisisko -blogin kaltaista blogia, jossa voin tuoda esille sen, miten reagoin yhteiskunnan ilmiöihin, lehdistössä ja blogeissa esitettyihin ajatuksiin.

Äskettäin Hesarin yleisönosastossa oli kirjoitus, jossa saksansuomalainen nainen ihmetteli suomalaisen keskustelun jähmeyttä. Hän arveli, että se alkaa koululuokassa. En ole samaa mieltä. Uskon, että jähmeys ja vaikeneminen ovat seurausta Suomen pitkästä historiasta. Itsenäisyys on niin nuorta. Mutta miksi sitten virolaiset uskaltavat tuoda esille mielipiteitään? Onko suomalaisista tullut hyötyä tavoittelevia kyynikoita tai suorastaan teeskentelijöitä ja liehittelijöitä?

Jos täysin eri mieltä olevat ihmiset laitetaan Suomessa yhteen, ei pystytä keskustelemaan, vaan joko hyökätään päin asiattomasti ja ilkeillen tai suhtaudutaan alentuvan ylimielisesti ja vähättelevästi. Pitäisi kuitenkin opetella väittelemään, jotta päästään keskustelemaan ja saadaan aikaan jonkinlaista ymmärrystä toista osapuolta kohtaan ja omatkin ajatukset kehittyvät.

Sama saksansuomalainen nainen kertoi, että Saksassa oppilaita kannustetaan väittelemään oppitunneilla. Debate eli väittely on eräs opiskelun kohde koululaisille myös Englannissa ja Pohjois-Amerikassa. Ehkä se saattaisi olla hyvä idea Suomessakin. Ehkä koululaitos on sittenkin osasyyllinen asiaan. Muistettakoon, että kotonakin voi oppia väittelemisen jaloa taitoa, olemaan eri mieltä toista loukkaamatta ja jopa iloisesti ja kohteliaasti.


P.S. Olen laittanut blogin sivupalkkiin pienen luettelon vanhemmista kirjoituksista, joita on ollut sadoittain. Samalla päivittyi niiden osoite, sillä kolmen blogin yhdistyttyä ei vanhempia kirjoituksia usein löydy, koska osoite vie lakkautettuun blogiin. Kirjoitusta etsivä voi tehdä jo googlatessaan pienen muutoksen, korjata osan osoitteesta muotoon "blogisisko.blogspot.com", jolla pääsee tähän blogiin.

lauantaina, helmikuuta 14, 2009

Ystävänpäivä ja Shakespeare

003

Tämän päivän Hesarissa kaksi kirjailijaa rupattelee ystävyydestä ja väittää, että ystävänpäivä on "amerikkalaista humpuukia". (Taina Latvala: Ystävä pitää kädestä kiinni - ja voi päästä kirjaan. HS 14.2.2009)He ovat sitä mieltä, että se on "julma päivä", sillä kaikilla ei ole ystäviä.

Onko ystävänpäivän syy, että ihmiset eivät osaa olla toiselle ihmiselle ystävä? Ystävänpäivä on harvinaisen myönteinen juhla, paljon julmempia instituutteja löytyy. Puhuttakoon niistä jonain toisena päivänä.

Heidän kollegansa William Shakespeare käsittelee St Valentinuksen päivää eli suomalaisittain ystävänpäivää näytelmässään Hamlet. Ofelia laulaa:

"To-morrow is Saint Valentine's day,
All in the morning betime,
And I a maid at your window,
To be your Valentine.
--
"

Valentinuksen päivän juuret ovat vielä kauempana kuin 1500-luvussa.

Amerikka on siirtolaisten maa, ja tunnetusti siirtolaiset pitävät tiukemmin kiinni perinteistä kuin kotimaahan jääneet. Samaa Euroopasta vietyä ja Eurooppaan palannutta vanhaa eurooppalaista perinnettä on myös Halloween.

torstaina, helmikuuta 12, 2009

Uskontojen kiehtova maailma



Sattuuko kukaan tietämään, mikä tämä esine on? Olen ostanut sen Hietalahden kirpputorilta. Takaosa on metallia.

Olen ollut kouluajoista asti kiinnostunut maailmanuskonnoista. Tämä johtuu siitä, että tutustuin vaihto-oppilasvuonna ihmisiin, jotka edustivat aidosti omia uskontojaan. Läksin Amerikkaan silloiseen ahdasmielisen körttiläiseen Ylä-Savoon kyllästyneenä ateistina, joka piti Epiktetoksen Ojennusnuoraa tyynyn alla (kirjastosta jatkuvasti lainassa, meillä ei ollut kotona varaa ostaa kirjoja) ja palasin Suomeen lukioon klassista kristinuskoa kannattavana monikulttuurisena protestanttina, jollainen olen edelleen.

Sukulaisten ja ystävien joukossa on ollut aina eri uskontoja samoin kuin maltillista ateismia tai agnostismia edustavia ihmisiä. Kanadassa oli mahdollisuus harjoittaa uskontotieteellistä "kenttätutkimusta", sillä saattoi vierailla vaikkapa hindutemppelissä ja naapurit edustivat mitä erilaisimpia uskontoja ja omalääkäri oli myös rabbi. Hyvin on tultu toimeen kaikkialla toinen toistamme kunnioittaen, sillä uskonto on herkkää aluetta, jossa toisen omaatuntoa tulee kunnioittaa. Taistelevien suomalaisten ateistien melske on jotain ihan uutta.

Ennen Kanadaan muuttoa opiskelin uskontotiedettä ja aikomuksenani oli ryhtyä tutkijaksi aiheena lapsen asema suurissa maailmanuskonnoissa. Tässä oli eräänä esikuvana professori Osmo Tiililä, jonka luentoja suurista maailmanuskonnoista kuuntelin opiskeluaikana yhden lukuvuoden ajan, vaikka en opiskellut teologiaa. Kävin myös tapaamassa Tiililää hänen kotonaan. Hän osoittautui kirjallisuutta ja ylensäkin kulttuuria harrastavaksi miellyttäväksi herrasmieheksi, ja hänellä oli hieno kokoelma eri uskontojen esineitä. Ymmärrän, että teologipiireissä hänestä saattaa olla vallalla aivan toisenlainen käsitys.

Noista ajoista lähtien olemme mieheni kanssa koonneet vastaavanlaisia esineitä. Meillä ne ovat enimmäkseen vaatimattomia ja edullisia esineitä, joita kutakin uskontoa harjoittavat ihmiset itse käyttävät. Lapsemme ja ystävämme ovat tuoneet eri puolille maailmaa suuntautuvilta matkoiltaan meille ikoneita, Buddhan kuvia, intialaisia jumalten kuvia ja muuta vastaavaa. Suurin osa niistä on kaapissa, sillä ne täytyy aina laittaa sinne talteen, kun poikamme kissa tulee meille hoitoon. Täytyy niitä suojella pölyltäkin. Toisinaan laitamme niitä esille. Vain ikonit ja quebeckiläisiltä sukulaisilta saadut katolisuuteen kuuluvat esineet ovat jatkuvasti esillä. Eräs esine on aina kaapissa, nimittäin muovinen taulu, jossa jokin muslimien uskonnollinen lause, sillä lupasin sen myyjälle, pariisilaiselle kauppiaalle laittaa sen seinälle, pitää sitä kaapissa tai esillä luennnoilla tai vastaavassa tilanteessa.

Tuntuu, että uskonnoista ei ole koskaan puhuttu Suomessa niin paljon kuin nykyään. Toisessa äärilaidassa ovat uskontoja lapsellisesti ilman asiallisia argumentteja herjaavat tiukkapipoiset ateistit, jotka haluavat kieltää kokonaan uskontojen harjoittamisen, ja toisessa omaa uskontoaan fundamentalistisesti ja jopa väkivallalla edistävät ihmiset. Siihen väliin mahtuu monenlaista.

Äsken luin tämän päivän Kotimaa-lehdestä, että Skeptikoilta Huhaa-palkinnon saanut kasvatustieteilijä ja filosofi Tapio Puolimatka ei suinkaan edusta maailmankuvaa, jossa uskotaan 6000 vuotta sitten luotuun maailmaan eikä vastusta evoluutioteoriaa, vaan pitää tutkimisen arvoisena sitä, että elämä on kehittynyt vuosimiljoonien aikana evoluutioteorian kautta, mutta Jumalan ohjaamana prosessina. (Jussi Rytkönen: Luomisopin puolustaja. Kotimaa, 17-19, 12.2.2009) Samassa lehdessä on kirjoitus, joka käsittelee Ayaan Hirsi Alia ja Khaled Hosseinia. (Danielle Miettinen: Musliminaisen asialla.)

Kiasmassa on avattu Marita Liulian taidenäyttely "Choosing my Religion". Sen mukaan, mitä Helsingin Sanomain artikkeli (Kaisa Heinänen: Taiteilija teki museosta temppelin. HS/kulttuuri. 12.2.2009) kertoo, Liulia on valintansa tehnyt ja kannattaa postmodernia pluralismia - vai onko tämä vain uskontotieteilijä Utriaisen tulkinta. Kunhan paranen kamalasta nuhastani, menen katsomaan Liulian näyttelyä. Valokuvat Liulian töistä näyttävät hyvin kauniilta ja herkiltä. Haastattelun alaotsikon mukaan Liulian näyttely "tutkii maailmanuskontoja". Siinä tapauksessa näyttelyn nimi on huonosti valittu.

Se vie nimittäin ajatukset suhtautumistapaan, jossa uskonnoista valitaan herkkupaloja niin kuin karkkikaupasta karkkeja paperipussiin. Tällaista uskonnollisuutta sanotaankin super market -uskonnoksi. Sitä sanotaan sivistyneemmin pluralismiksi, jota edustaa parhaiten englantilainen John Hick, jonka ajatukset ovat tulleet minulle kovasti tutuiksi, sillä olin Uskontojen universumi-nimisen Hickiä käsittelevän väitöskirjan ja yliopistollisen kurssikirjan kielentarkastaja.

Näkisin ainakin hickiläisen pluralismin kulttuuri-imperialismina, jossa länsimainen eliitti muokkaa maailmanuskonnoista mieleisensä seoksen ja vaatii kaikkia muitakin omaksumaan juuri sen ja hylkämään oman uskontonsa. Mitä minä kirjoitinkaan äsken totalitaristisesta trendistä? Siitä on ajatuksenvapaus kaukana.