Tämä on kommentti Anita Konkan blogin kirjoitukseen Isokoskelot ja Stallari. Jokin siinä kirjoituksessa ja varsinkin kirjoittajan kommentissa kosketti ja synnytti tämän spontaanin kommentin, jonka koen terapeuttisena.
Selvisimme 1970-luvun sillä, että eristäydyimme melkein kokonaan suomalaisesta kulttuurista. Meillä ei ollut TV:tä, radiota eikä meille tullut suomalaisia lehtiä. En tunne mitään sen ajan lauluja tai näytelmiä. Aikaisemmin kävimme jatkuvasti teatterissa.
Olin opiskelija ja kotiäiti, sitten mieheni oli muutaman vuoden koti-isänä ja jatko-opiskelijana, ja minä tein kahta työtä opettajana.
Se oli kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, sillä lapset olivat pieniä. Mutta teen edelleen surutyötä sen nuoren naisen puolesta, joka olin silloin. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta se olisi ollut mahdotonta sen ajan kulttuuri-ilmapiirissä. Minä luin, luin ja luin lapsille ääneen ja itselleni iltaisin. Mieheni teki vapaa-aikoinaan tutkimustyötä. Kuuntelimme klassista musiikkia.
Haaveilimme koko ajan muutosta ulkomaille ja lopulta pääsimme vuonna 1979 Kanadaan. Muistan sen suunnattoman vapauden ja onnen tunteen, joka valtasi minut uudessa, monikulttuurisessa ja vapaassa maassa.
Ajattelimme, että emme tule koskaan takaisin.
Elimme silloin henkisen rautaesiripun takana.
VastaaPoistaIisi
Niinhän se oli. Pahinta on ollut se, että siitä ei ole edes saanut puhua ennen kuin vasta viime aikoina. Vielä muutama vuosi sitten sai vastaansa kauhean ryöpyn NL:lle uskollisilta suomalaisilta, jos uskalasi jotain sanoa.
VastaaPoistaTuntui todellakin hyvältä kuunnella Sofi Oksasta ja Imbi Pajua. Virolaiset ovat meitä edellä tämän trauman käsittelyssä.
Se oli itsesensuurin ja tekopyhyyden aikaa. Olin silloin lähestymässä aikuisuutta ja työelämässä olin vasta kesätöissä, joten en siitä suurempia traumoja saanut - kun en muustakaan tiennyt. Silmät aukesivat vasta myöhemmin...
VastaaPoista