Kiusaaja ei ole yksin

Kirjoitin muutama vuosi sitten Blogisisko-blogissa, että kiusaaja ei ole koskaan yksin, olipa kyse koulukiusaamisesta, työpaikkakiusaamisesta tai nettikiusaamisesta. Ryhmä on usein ainakin salaisesti kiusaajan puolella, suosii häntä, sillä kiusaaja tekee likaisen työn, kiusaa ryhmästä poikkeavaa henkilöä heidänkin puolestaan. Väite perustui omiin havaintoihini.

Tämän päivän HS haastattelee koulukiusaamista tutkinutta professori Christina Salmivallia, joka sanoo:
"Vakavasti puhuen uskon, että jos ei työskennellä koko ryhmän kanssa, on vaikea saada pysyviä tuloksia. Kiusaaja kiusaa, jos ryhmä sen sallii - liian usein ryhmä vieläpä palkitsee sitä".(Jaana Laitinen: Onni potkaisi koulukiusaamisen tutkijaa. HS/C/Nimiä tänään 15.4.2009.)

Kiusaaminen lienee hyvin yleistä. Koin lapsena muutaman kerran kiusaamisyrityksiä, mutta ne loppuivat joko siihen, että aikuinen lopetti sen heti alkuunsa tai lasten ryhmä ei hyväksynyt sitä. Jälkimmäistä edustakoon seuraava tapaus. Olimmme koulunpihalla laskemassa pienestä jäämäestä. Olin siihen aikaan, alle oppikouluikäisenä, peloton poikatyttö, pärjäsin pojille tappelussa ja huristin jäämäestä reippaammin kuin pojat.

Eräs poika ei sietänyt sitä, vaan sanoi: "Sinä et saa laskea jäämäestä, kun sinulla on koulun monot". Tilanne meni vain nauruksi, sillä minua ei häirinnyt ollenkaan, että olin saanut hienot monot koulusta. Muutkin pitivät kiusaajaa, kauppiaan poikaa, typeränä, sillä melkein kaikki lapset olivat köyhistä perheistä, ja puutetta oli muillakin siihen aikaan varsinkin vaatteista. Moni virkamiesperheen tyttökin sai kulkea isojen veljiensä vanhat kengät jalassa. Kiusaaminen loppui siihen. Luokkatoverini tyttölyseossa olivat mukavia tyttöjä, ja luokassa oli hyvä henki.

Yllättävää kyllä sain kokea kiusaamista lukiossa vaihto-oppilasvuoden jälkeen, kun jatkoin lopun ajan lukiosta uudessa luokassa. Olin kaupungin ensimmäinen vaihto-oppilas, ja Amerikan matkani herätti joissakin oppilaissa ja opettajissakin kovaa kateutta. Eräs opettajani paljasti minulle, että minun saksanainettani ei lähetetty koululaisten kirjoituskilpailuun, vaikka se oli paras. Rehtori oli sanonut: Hän oli jo Amerikassa. Samasta syystä en saanut ensimmäisen vuoden stipendiä koulusta. Kyllä sitä varmaankin tarvitsi se toinenkin tyttö, vaikka hän oli varakkaammasta perheestä kuin minä. Niinpä ensimmäinen vuosi Helsingissä oli minulle aika kovaa aikaa. Sitten jatkoinkin opiskelua työn ohella.

Huvittavinta on, että penkkareissakin muutamat tytöt "ilahduttivat" minua pilkkarunolla. Onneksi minulla oli oikein hyvä ystävä samalla luokalla, ja hyviä ystäviä myös poikaystäväni luokalla poikalyseossa. Juhlin penkkareitakin varsinaisesti heidän kanssaan. Siksi lukiosta jäi mukavat muistot. Rehtorin käytös muistuttaa siitä tosiasista, että myös opettajat kiusaavat sekä oppilaita että työtovereitaan. Erään ystäväni koulussa opettajainkokoukset saattoivat päättyä siihen, että muutamat vanhat opettajat kävivät toistensa kimppuun tuolien kanssa ja selvittelivät vanhoja vuosikymmenien takaisia riitojaan.