Nukketaloista ja kasvatuksesta

Taas kiinnostaa nukketalon laittaminen. Salin kalusto ja pikkutavarat kirpputorilta, tapetit ja parketti netistä ilmaiseksi tulostettuja, hieno kaappi joululahja aviomieheltä, miniatyyri Webster-sanakirja lainassa pojalta.

Näin ensi kerran nukketalon opiskelijana, kun olin Suomalais-englantilaisessa lastentarhassa opettajan avustajana. Lastentarhan opettaja oli yliopistokoulutuksen saanut nainen, joka oli ollut opettajana monissa maissa. Hän kummasteli sitä, että suomalaisilla lastentarhanopettajilla ei ollut (siihen aikaan) yliopistollista koulutusta. Opin nopeasti, miksi Englannissa on niin erinomaista lastenkirjallisuutta: lapsuutta arvostetaan. Lastentarhanopettajan piti tuntea lapsipsykologia ja kasvatustiede.

Miss Dunstone oli tehnyt itse nukketalon kuten niin monet muutkin lastentarhan tarvikkeista rakennuspalikoita myöten. Nukketalo oli lujarakenteinen mökki, johon kuului muutamia huonekaluja.

Nukketalolla leikkivät yleensä pojat. Siellä käytiin jännittäviä rosvojen kiinniajoja, se kumottiin ja asukkaat tulivat sisään usein savupiipusta. Ei mitään söpöilyä tai varoitusta "Älkää vain rikkoko nukketaloa!".

Aikuiset pilaavat usein lasten leikit ja jopa koko lapsuuden turhanpäiväisillä määräyksillä. Tuossa englantilaisten diplomaattien ja suomalaisen ylemmän keskiluokan ja yläluokan lasten käymässä lastentarhassa sai leikkiä vapaasti. Jotkut pojat rakensivat joka päivä palikoilla linnoja ja kumosivat ne innokkaasti kiljuen. Jotkut istuivat nurkassa kirjaa lukien, piirtäen, vesiväreillä maalaten tai muovailuvahalla leikkien. Yhteisinä hetkinä opettaja luki kirjaa, ja päivän kohokohtana lapset saivat kertoa jotakin omasta elämästään: puhe saippualaatikolla.

Tähän verrattuna suomalainen lastentarha oli minusta painajainen. Menin nimittäin Kanadasta tultuani 90-luvulla sellaiseen työhön eräänä kesänä - olihan pulaa lastentarhojen työntekijöistä. Olin kiinnostunut siitä, millainen suomalainen lastentarha olisi.

Ainoa lastetarhanopettajakoulutuksen saanut istui toimistossaan. Lastentarhan meno oli muodollista ja byrokraattista. Lasten leikit keskeytettiin joka päivä jatkuvasti milloin siivouksen tai muun syyn vuoksi. Lapset pakotettiin nukkumaan päiväunet "kenttävuoteissa". Ei kannata puhua enempää. Tulee paha mieli. Se oli minusta niin masentava työpaikka, että jäin sieltä pois kuukauden kuluttua. Lapsia ei pidä hjelmoida liikaa. Siinä katoaa luovuus eikä opita hallitsemaan itse elämäänsä.

Innokkaimmat miniatyyrien harrastajat saivat leikkiä nukketaloilla lapsinakin

Joskus sanotaan, että nukketaloista kiinnostuvat ne, jotka eivät ole saaneet niillä leikkiä lapsina. Siksi harrastusta saatetaan pitää lapsellisena. Innokkaimmat miniatyyrien harrastajat vaikuttavat minusta kuitenkin saaneen leikkiä niillä jo lapsinakin.

Usein lapselle hankittu nukketalo on liian hieno, ja enemmänkin kiusaksi kuin hauskuudeksi. Vanhemmat ostavat kalliita huonekaluja, joita täytyy varoa. Silloin pitäisi mielestäni olla äidillä oma hieno nukketalonsa ja lapsella oma, jolla hän saa leikkiä vapaasti.

Miniatyyrit kiehtovat aikuisia yhtä hyvin kuin lapsia. Kanadassa asuessamme kävimme usein miniatyyrinäyttelyissä. Siellä näki miehiä yhtä paljon kuin naisia. Sille, joka haluaa hienon nukketalon, jossa on kaikki "oikeaa" ja oikeassa mittakaavassa, nukketalo voi olla hyvin kallis harrastus - mutta maksavathan autot ja veneetkin. Käteville se sopii hyvin.

Usein aikuisen nukketaloharrastusta pidetään jopa höperöitymisen merkkinä, muistutetaan siitä, kuinka erittäin pitkäaikainen presidenttimme vihdoin jouduttuaan luopumaan presiudentinvirasta - leikki nukketalolla.

Kissa nukketalossa.

Mansfield vs. E.M.Forster

E. M. Forster tunnetaan ehkä meillä Suomessa parhaiten hänen romaaniensa filmatisoinneista.(A Room with a View, Howard's End, Passage to India)

Uuden Seelannin ylpeys, novellin uudistaja Katherine Mansfield kirjoitti päiväkirjaansa E. M. Forsterista:

"Forster ei pääse koskaan pitemmälle kuin teekannun lämmittämiseen....Kokeilkaa, eikös tunnukin lämpimältä? Eikö olekin hyvin lämmitetty teekannu? Mutta teetä siinä ei ole."

Tämä pilkka menee ohi, jos ei tunne perinteistä englantilaista teen valmistamista.

Viime vuosiin asti englantilaisissa toimistoissakin oli "tealady", nainen joka tuli laittamaan oikeaa teetä työntekijöille.

Teen valmistaminen alkaa teekannun lämmittämisestä. Teekannu täytetään kiehuvan kuumalla vedellä. Kun kannu on lämmennyt, vesi kaadetaan pois ja kannun pohjalle pistetään teelehdet, teelusikallinen kutakin kuppia kohden ja sitten vielä yksi ylimääräinen.

Teeveden tulee olla "raikasta" ja kylmää, kun se laitetaan vesipannuun kiehumaan. Juuri kun se aloittaa poreilun, pannu otetaan liedeltä ja vesi kaadetaan teelehtien päälle. Muutaman minuutin haudutus, ja sitten tee on valmista kaadettavaksi kuppeihin.

"Pouring the tea" oli kunniatehtävä kanadalaisissa naisyhdistysten tilaisuuksissa. Teen kaataja istui pöydän päässä arvokkaana ja kaatoi teetä teekannusta tilaviin kuppeihin, joita pari muuta naista vei vieraille. Kupit olivat usein kaikki eri näköisiä, vaikkapa kukkasarjaa. Tai viikonpäivien tai kuukausien mukaisesti koristettuja. En tiedä, oliko tämä vain kanadalainen tapa.

Minut neuvoi oikeaoppisen teen valmistamiseen Miss Doris Dunstone. Hän opetti englantilaisen sivistyksen muita alkeita puolipäivälastentarhassa ja kielen hienouksia aikuisille. Olin opiskelija ja lastentarhassa harjoittelijana hankkiakseni vuokrarahan ja hioakseni kielitaitoani.

Lastentarhassa oli joka päivä teetauko. Lapset istuivat pikkupöytien ääressä ja saivat maitoa ja keksejä. Me aikuiset joimme vahvaa teetä, johon kaadettiin runsaasti maitoa. Minusta tuli teenystävä.

Tätä kirjoittaessani olen miettinyt, mitä ihmettä Mansfield oikein tarkoitti kritiikillään E. M. Forsterista.

(Tarkkaavainen lukija huomasi varmaankin, että vesi oli jäänyt pois ohjeestani ensi kirjoittamisella. Kuten moni kirja niin myös teen laittaminen voi jäädä kesken.)