Harvinaisuus: puutalo Iisalmessa. Melkein kaikki Iisalmen kauniit puutalot on hävitetty.
Asuin kouluvuosina pikkupietarinpihamaisessa korttelissa, jossa oli ihmisiä monista yhteiskuntaluokista ja ammateista. Meidän matalista puutaloista muodostuvassa pihassamme asui muun muassa eräs lapsuuteni suosikkihenkilöistä, suutari, joka piti toista kammariaan verstaana. Istuin usein hänen verstaassaan matalalla jakkaralla ja kuuntelin hänen juttujaan. Samoin teki myöhemmin pikkusiskoni.
Suutarilla kävivät kaikki kaupunkilaiset kirkkoherrasta lähtien. Suutarin vaimo lakaisikin usein hermostuneena rappusen edustaa. Suutarin seinänaapuri oli toimittaja, jonka työpaikka Iisalmen Sanomat oli samassa korttelissa. Toimittaja asui kamarissa, ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa keittiössä. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, ja se oli minun yksityiskirjastoni, jossa luin kaikessa rauhassa, mitä halusin.
Iisalmen Sanomien puutalossa toisessa kerroksessa oli pormestarin asunto. Taloutta hoiti pormestarin Hilma, keski-ikäinen naishenkilö, joka pukeutui aina virka-asuunsa sinisen mekkoon ja valkoiseen laajaan esiliinaan. Hänen arvokas hahmonsa herätti meissä lapsissa kunnioitusta samalla tavalla kuin lyseon vahtimestari, jolle lapset niiasivat, kun tämä tuli kadulla vastaan. Toinen Iisalmen Sanomien toimittajista asui piharakennuksessa, asunnossa jonne oli jyrkät portaat. Toimittajan lapset olivat leikkitovereitani.
Amerikkakin oli mukana korttelissamme, sillä yhdessä kulmassa asui rikas kauppias, joka oli ollut Amerikassa. Hänen tummilla huonekaluilla ja amerikkalaisilla nahalla päällystetyillä nojatuoleilla kalustetussa kodissaan asui myös orpo sukulaistyttö, joka oli palvelijan asemassa perheessä. Hän oli luokkatoverini, mutta joutui jäämään pois oppikoulusta, kun ei päässyt vapaaoppilaaksi. Tämä salaperäinen kaunis tyttö on vaikuttanut nuortenkirjojeni Mollyn hahmoon.
Hammaslääkärillä oli rapattu "omakotitalo" yhdessä kulmassa korttelia, vastapäätä sitä kohtaa, jossa on nyt Juhani Ahon patsas. Kun hammaslääkäri kutsui suurpiirteisesti kotiinsa joukon ihmisiä illalliselle, hänen nuori vaimonsa juoksi pihan poikki meille pyytämään äitiä laittamaan illallisen. Istuin monesti keittiössä ja kurkistelin hilpeää herrasväkeä, joka istui ruokasalissa.
Ulkorakennukset kuuluivat pihapiiriin. (Tämä ulkorakennus ei ole mikään entisistä kotipihoistani, se sijaitsee järven rannalla, jossa on joitakin kortteleita vielä tallella.)
Asuimme vuokralaisina muissakin taloissa. Naapureina olivat vuorollaan kelloseppä, ompelija, maalari ja ruumisarkkujen tekijä, jonka ompelukoneella ompelin joskus vaatteita itselleni keskellä valkoisella kankaalla verhottuja ruumisarkkuja. Juuri niitä rimpsureunaisia arkunpäällysiä ommeltiin tuolla koneella tavallisesti.
Eräs naapurimme piti ruokalaa, ja hänellä kävi vakituisia "syömämiehiä" ruokatunnin aikaan, muun muassa lyseon opettajia. Eräs hänen vieraistaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli kaunis tumma mies, joka oli hyvin ystävällinen sekä lapsille että aikuisille. Eräänä päivänä äiti katsoi keittiön ikkunasta, pyyhki kyyneleitä silmistään ja sanoi: Siellä se raukka menee. Aikuisten puheista tihkui sen verran, että tajusin, että mies joutuisi jostain syystä vankilaan. Hän oli ensimmäinen tuntemani homoseksuaali henkilö.
Sen ajan isät näkyivät lapsille lähinnä radion vieressä istumassa työstä kotiin tultuaan, sillä melkein kaikki naimisissa olevat naiset olivat kotiäitejä, jotka hankkivat perheelle lisärahaa monenlaisilla pikkutöillä. Niin teki meidänkin äiti meidän pieninä ollessa. Äiti laittoi illallisia, se oli sen ajan catering-työtä, ja kävi välillä myös siivoamassa Salmettaressa, jonka kiiltävät mustat painokoneet ja muu lehden tekemiseen kuuluva maailma tuli minullekin tutuksi, sillä olin usein äidin mukana. Koska äiti ei osannut ommella, hän kävi vaihtokauppaa ompelijan kanssa, ompelija teki meille tytöille vaatteet ja äiti hieroi ompelijan kipeän niskan ja selän kuntoon ja valmisti hänelle ruokia.
Eräs rakkaimmista naapureistani oli Inkeri, joka toimi kotitöiden lisäksi konekirjoittajana. Hänellä oli pitkät mustat letit käärittyinä pään ympärille ja taitavat kädet, jotka tekivät
kauniita koruompeleita liinoihin. Hänelle tuotiin puhtaaksikirjoitettaviksi oikeuden pöytäkirjoja ja muita virallisia papereita, sillä hän oli hyvä konekirjoittaja.
Inkeri edustaa ammattia, joka on kadonnut samoin kuin lapsuuteni Iisalmi, jossa kotiäidit, palvelijat ja naapurintädit kasvattivat lapset ennen kouluikää ja sen jälkeenkin.
Iisalmen tyttölyseo toimi alussa tässä Wivi Lönnin suunnittelemassa rakennuksessa (Otavan koulu 1908), nykyään osa Edwin Laineen koulua, Savonkatu 8). Kävin siinä oppikoulua ensimmäiset seitsemän vuotta. Amerikan vaihto-oppilasvuoden jälkeen siirryin uuteen koulurakennukseen, josta tuli myöhemmin Juhani Ahon koulu.
Iisalmen tytöt: Lyseosta tyttälyseoon ja takaisin lyseosta tehtyyn lukioon.
Tämä entisen kaupunginkirjaston vieressä oleva Savonkatu 2:ssa sijaitseva puutalo on ainoa säilynyt talo, jossa perheeni on asunut, mutta olin silloin jo opiskelija ja asuin Helsingissä. Talo on entistetty, ja vain ulkorakennukset ovat ennallaan. Ks
Muita kuviani Iisalmesta. Siellä on kuvia aittarakennuksesta.
