Kekkoslovakia tunnustettu vihdoinkin

Kuva : Wikipedia (puola)

Kanadasta paluumme jälkeen nuori opiskelijapoikamme puhui jossain tilaisuudessa 'Kekkoslovakiasta'. Seurueessa ollut keski-ikäinen nainen suuttui hänelle termistä kovasti ja sanoi, että sellaista ei puhuta. Nyt on toisin. Hesarin Muut lehdet -palstassakin siteerataan Savon Sanomat -lehden kirjoitusta:

"Kekkosen pitkän presidenttikauden aikana itsesensuuri vaiensi suomalaista mediaa. Tamminiemessä määritelty kansallinen etu ajoi sananvapauden ohi." (HS/Muut lehdet/Kekkoslovakian kaikuja. 28.elokuuta 2011.) Kirjoituksessa viitataan johonkin vastaavaan nykypolitiikassa.

Lapsemme tiesivät, että suomettuminen oli ollut tärkein syy Kanadaan muuttoomme.  Itä-Euroopasta paenneet naapurimme Torontossa ymmärsivät hyvin kommunismiin tympäytymisemme.

Sisareni asui toimittajamiehensä kanssa nuo vuodet Kuopiossa ja sanoi, että siellä oli rauhallista. Erään lehtihaastattelun mukaan kirjailija Utrio miehineen pakeni Someroon äärivasemmistolaisuutta. Me tarvitsimme enemmän etäisyyttä, kun emme ole edes demareita. Joskus ajattelimme kyllä äänestää demareita, mutta demarien ajama keskioluen myynti ruokakauppoihin oli meistä suuri virhe. Suomalaiset olisi pitänyt opettaa ennemmin juomaan mietoja viinejä. Ja olihan se virhe. Sen jokainen voinee jo tunnustaa. Suomalaiset eivät näytä kestävän alkoholia, ja kuitenkin lasten ja nuorten humalassa hortoilua pidetään Suomessa "normaalina aikuistumisriittinä".

Holkerin hallituksen aikaan 1980-luvun lopulla mieheni sanoi, että nyt sinne Suomeen saattaisi muuttaa takaisin. Oli tietysti muitakin syytä sekä lähtöön että paluuseen.

Luulin, että suomalaiset olisivat olleet riemuissaan Baltian ja Itä-Euroopan vapautumisesta, mutta niinhän ei ollut. Tätä avointa kautta on joutunut odottamaan vähän liian kauan.

P.S. Lue myös Kaija Virta "Uhkarohkeat ja päättäväiset" tämän päivän Hesarista: Suomen ja Ruotsin erilainen suhtautuminen Baltian maiden vapautumisen vuosipäivään.

Muutos

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)