Nettikiusaaminen

Kuvassa Töölönlahti eilen 14.4.2011. Taustalla kirjailijatalo Villa Kivi.


"Nettihäpäisyn voisi rinnastaa entisajan populaariin kansanoikeuteen, eli siihen että hysteeriset väkijoukot saattoivat kadulla heittää mutaa huonoiksi leimattujen ihmisten päälle" Turun yliopiston tutkijatohtori Satu Lidman HS:n haastattelussa. (Petri Immonen: Häpeälläkin on historiansa. HS/C Ihmiset 15.4.2011)


Tasan seitsemän vuotta sitten 15.4. 2004 olin ollut kymmenen päivää "nettikivityksen" kohteena eräällä kirjallisella keskustelupalstalla. Sitä ei uskoisi todeksi, jos ei olisi itse kokenut. Joskus tuo kokemus tuntuu täysin uskomattomalta painajaisunelta, mutta silloin voin vilkaista paksuja kansioita, joihin tulostin tuon ajan Kiiltomadon keskustelut. Arvasin, että keskustelut tullaan poistamaan, niin on käynytkin. Mitään ei ole jäljellä siltä ajalta. Lieneekö arkistoissa? Jotain on täällä blogissani, lähinnä omia alustuksiani keskusteluihin (2003-2005). 


Ei-vasemmistolainen toisinajattelijapuheenvuoroni "Mekin saamme nyt puhua" - jossa kysyin, miten muut olivat kestäneet suomettumisen aikaa - synnytti 10 päivän nettikivityksen, 100 puheenvuoroa (yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4.2004, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen).


Lue esim Kokemuksia Kiiltomadosta ja klikkaa alla olevia hakussanoja.


Kiiltomato  on muuttunut, sillä maailma on muuttunut.:)


Julkinen rangaistus ja häpäisy keskiajalla (Lidmanin väitöskirjan aihe)

EU-vaalit: nyt on mielipiteiden kirjoa

Sain yli viisi vuotta sitten, huhtikuussa 2004, Kiiltomadon keskustelufoorumissa niskaani nettikivityksen ryöpyn, kun kirjoitin:

"Minä en kannata kumpaakaan, en vasemmistolaisuutta enkä oikeistolaisuutta, vaan länsimaiseen demokratiaan kuuluvaa mielipiteitten vapaata kirjoa. ["Mekin saamme nyt puhua."] -- Minun mielestäni Suomen poliittinen kenttä on sekaisin, sillä puolueet eivät vastaa enää yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. Sen tähden marksilaisten termien toistaminen vaikuttaa minusta vanhentuneelta jankutukselta, joka estää näkemästä yhteiskunnan todellista tilaa. Yhä useampien on vaikeaa löytää puolue, jota äänestää."

"Tarvitaan uusjako politiikkaan" oli väliotsikkonani, kun kirjoitin silloin:
"Nykyinen poliittinen jakaantuminen, pysyminen oikeisto-vasemmisto -taisteluhaudoissa, ei vastaa mielestäni nykytilannetta."

Olin mennyt vuonna 2004 sattumalta mukaan Kiiltomato-nimiseen kirjalliseen keskustelupalstaan. Se oli ainutlaatuinen kokemus: tulin tuntemaan, millaista on suomalainen vasemmisto - sillä sitähän silloisen Kiiltomadon keskustelupalstan kulttuuri oli. Jo vuonna 2004 oli nähtävissä, että suomalainen vasemmisto oli jäänyt ajasta jälkeen. Se oli jämähtänyt vanhoihin luokkataistelufraaseihin, joiden avulla ei pystytä vastaamaan nykyajan yhteiskunnan haasteisiin. Kokoomus tajusi ensimmäisenä tilanteen, se uudistui ja on menestynyt. Se on tavallaan uusi puolue.

Vuonna 2007 HBL kirjoitti Maria Guzenina -ilmiöstä. (Lue blogikirjoitukseni ja kommentit) On kysymys paljolti samasta kuin Mitro Revon tapauksessa - vaikkakin monet aikoinaan luterilaisesta kirkosta eronneet vasemmistolaiset ovat siirtyneet usein nimenomaan ortodoksiseen kirkkoon.

Näissä vuoden 2009 EU-vaaleissa demarina menestynyt Liisa Jaakonsaarikin on esimerkki toisenlaisesta demariajattelusta, kuin mihin on totuttu. Hän on Eurooppa-myönteinen, Nato-myönteinen, järkevä ja mukava ihminen, yleisesti luotettava ihminen. Häntä äänestivät monet ei-vasemmistolaiset.

Minä en olisi voinut äänestää häntä hänen puolueensa vuoksi, sillä niin karmeita ovat olleet omat kokemukseni vasemmistolaisuudesta, joka hallitsee kulttuurissa ja mediassa. Katso vaikkapa vanhat kirjoitukseni klikkaamalla hakusanaa Kiiltomato.

Miksi muuten ei lehdistössä ole kirjoitettu siitä, että uskonnolla on ollut yleensäkin suuri vaikutus näihin vaaleihin. Ainakin Mitro Repo (ortodoksi), Timo Soini (katolinen), Sari Essayah (helluntalainen), Eija-Riitta Korhola (luterilainen) ja Hannu Takkula (luterilainen) ovat tunnustuksellisia kristittyjä. 11.6. Kotimaa-lehden mukaan myös Liisa Jaakonsaari (luterilainen)on puhunut uskostaan.

Eurovaalien voittajissa ei taida olla ollenkaan sitä kiihkeää uskonnonvastaisuutta, mikä leimaa niin monia vasemmistolaisia toimittajia. Heidän juttunsa ovat varmaankin tehneet omalta osaltaan vasemmistolaisuuden vastenmieliseksi suomalaisille.

Koti, uskonto ja isänmaa ovat ihmisille rakkaita - kaikkialla maailmassa. Se joka tämän kieltää, ei tunne ihmissydäntä.

Mieheni sanoo, että telkkarissa puhutaan juuri (puolen päivän aikaan) nyt samasta asiasta, eli vasemmiston kriisistä, YLEn aamuteeveessä.

P.S. Myös keskusta on konservatiivinen, se haikailee edelleen Kekkosen ajan menestyksen aikoja. Sen pitäisi ryhtyä koko kansan "vihreäksi" puolueeksi. Maaseutu on tärkeää, luonto on tärkeää. Meissä suomalaisissa asuu edelleen maalainen, vaikka olisimme asuneet vuosikymmeniä kaupungissa. Kekkonen tuo taas mieleen häpeälliset suomettumisen ajat.

Olisin muuten voinut äänestää monia nyt voittaneista, mutta yhtähän sitä äänestetään. Uskon, että kaikki toimivat Suomen hyväksi EU:ssa.

Lisäys:

Hyvä esimerkki median uskonnonvastaisesta asenteesta on, että samana päivänä, kun ihmetellään, miksi kansa äänestää uskovaisia, tuli postissa kaikkiin koteihin, ainakin Hesarin mukana, Mediaplanetin tuottama erikoisjulkaisu, ilmoitusliite "Vatsan hyvinvointi", joka tuputtaa uskonnonvastaista eaa:ta suomalaisille. Kansa nurisee.

Lisäys 2: Helsingin Sanomat kirjoitti viisi päivää myöhemmin eli sunnuntaina 14.6. samasta aiheesta, uskonnon vaikutuksesta EU-vaaleihin "Henki voitti materian".

Muutos

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

Flunssa ja Internet sopivat yhteen

Flunssa ja Internet kuuluvat läheisesti yhteen elämässäni. Kun ei voi tehdä mitään eikä tavata ketään, voi seikkailla netissä.

Flunssaisena osuin ensi kerran lukemaan Kiiltomatoa ja sen keskustelupalstaa, joka eli siihen aikaan outoa vaihetta. Kiiltomadon keskustelupalstahan on nyt kokonaan laukkautettu. Vanhoja keskusteluja tuskin laitetaan esille. Ne ovat kuitenkin tallella meillä, jotka otimme niitä itse talteen.

Flunssa iskee usein lomalla. Meidän perheessä osa sairasteli ennen joululomaa, osa jouluna. Terveinä ovat säilyneet vain mieheni ja jouluvieraamme, jotka käyvät lenkeillä Kaivopuistossa, kun me muut virumme vuoteeessa.

Flunssani on aina lievä, johtuneeko siitä, että syön paljon C-vitamiinia. Olen kuitenkin väsynyt, koskee vähän korviin, vähän enemmän kurkkuun jne. Voin nojata tyynyihin ja vetää lähelleni tietokonepöydän - oikeastaan se on TV-aterioiden syömistä varten tarkoitettu muovitarjotin, jonka jalkojen korkeuden voi säädellä, loistava muutaman euron maksanut kirpputorilöytö.

Flunssaisena korjaan usein blogejani. Ehkä luovuus ja uhkarohkeus lisääntyvät flunssassa. Uskaltaa kokeilla jotain uutta. Nyt oli vuorossa Lucia Olavintytär. Bloggerin blogeista voi tehdä persoonalliset kuvilla ja väreillä. Tässäkin on pohjana tuo 3-sarakkeiseksi muutettu Sand Dollar, jota käytin myös kotisivublogissani (ks oikeanpuoleisessa sivupalkissa olevaa kohtaa "View My Complete Profile", josta pääsee kaikkiin Blogger-blogeihini). Pitäisi tehdä vielä linkkiluettelo, joka vie keskiaikaa, 1500-luvun Helsinkiä ja Tallinnaa, Tudor-Englantia, lyhytkasvuisuutta ym Lucia-blogiini liityviä aiheita käsitteleviin blogeihin. Tässä vuoden 2007 kirjoitusten luettelo. Niihin pääsee kirjoittamalla kirjoituksen nimen navigointipalkissa olevaan "Hae blogista" -ikkunaan.

Tuli mieleen Rihmasto

Kuva: forester/morguefile

Ennen bloggaamisen aloittamista osallistuin netissä kahteen keskustelupalstaan Kiiltomatoon ja Rihmastoon. Kiiltomato oli siihen aikaan melko omituisessa vaiheessa, mutta Rihmasto oli oikein mukava paikka. Siitä jäi hyvät muistot. Kirjoitin Rihmastoon nimimerkillä Tiger, mutta oikea nimeni oli tiedossa. Huomasin äsken, että siellähän on kaikki kirjoitukset tallessa. Ne täytyisi ottaa talteen omiin blogeihinkin.

Valitsin nimimerkin Tiger, koska olen kiinalaisessa horoskoopissa Tiikeri. En usko horoskooppeihin, mutta kiinalainen horoskooppi on hyvin kiinnostava. Sehän on tietenkin mahdoton - eivät kaikki samana vuonna syntyneet lapset esimerkiksi yhdessä koululuokassa ole samanlaisia.

Mika Waltari 100: Kun Waltarikaan ei kelpaa

Kuva: anna amnell
Tänään iltamyöhään kohtasi rautatieasemalle menijää tällainen koristelu. Se toi mieleeni keskiajan, jolloin toisinajattelijat ja muut epätoivotut henkilöt laitettiin häkkiin ja häkki nostettiin tienristeykseen kaikkien nähtäväksi.


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 19.9.2008 Mika Waltarin 100-vuotispäivänä:

"Mika Waltarin (1908-79) asema suomalaisten lempikirjailijana on niin vakaa, että ajatus hänen kiistanalaisuudestaan saattaa yllättää. Hän ei kuitenkaan nauttinut oman sukupolvensa kirjallisuuspiirien jakamatonta suosiota. Vielä niinkin myöhään kuin 1995 ilmassa oli taistelun henkeä, kun Markku Envall, Kaija Valkonen ja Juha Virkkunen keskustelivat Envallin edellisvuonna ilmestyneestä Waltari-kirjasta Suuri illusionisti. "
(Matti Ripatti: Waltarin ja Virkkusen muistoksi. HS/Radio & Televisio 19.9.2008)
YLE 1:n ohjelma klo 13.00 (87,9 MHz, uusinta 20.9.klo 8.05)

Lisäys: Kiinnostava ohjelma. Huomaa uusinta!

Ei nauti myöhäisempienkään sukupolvien "jakamatona suosiota". Taistelun henkeä oli vielä vuonna 2005, kun yritin saada aikaan keskustelua Waltarista Kiiltomadossa, kirjallisessa nettikeskustelussa, seuraavalla lyhyellä ja mahdollisimman "vaarattomalla" alustuksellani:

Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjailija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa.

Ovat olleet muutkin. 19. painos on menossa. Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat yhdessä laajempi kuin Tolstoin Sota ja rauha. Edessä on kiehtova matka 1500-luvun maailmaan.

Mikähän teki suomalaisesta Waltarista kansainvälisen menestyskirjailijan, jota luetaan yhä, kansainvälisen klassikon?
(Mika Waltarin lumoissa. Pirkko Anna Amnell. Kiiltomato 20.01. 05 klo 20:39.)

Kommentoijat siirsivät heti keskustelun Sillanpäähän, marksilaisuuteen ja fasismiin, vaikka Waltarillekin löytyi muutamia ystäviä. 26.1. mennessä kommentteja oli tullut jo 42, ja keskustelu oli siirtynyt Waltarin naiskuvasta yleensä feminismiin, postmodernismiin ja dekonstruktioon.

Keskustelua moitittiin vanhanaikaiseksi, haluttiin siirtyä "ikuisista Waltareista--eteenpäin, eteenpäin-- rakenteiden purkaminen on nykyinen paradigma, ei sitä tarvitse enää palauttaa näin arkaaisen ajatteluun ja keskusteluun." (nimimerkki "significant first" 25.01.05 klo 18:08).

Sitten suositeltiinkin minulle nykyaikaista maailmankuvaa, johon tutustumisen voisin aloittaa "kari enqvististä jne". (Nimimerkki "mot 26.01.05: 8:11)

Kiiltomadon keskustelut poistettiin, joten niitä ei voi lukea netistä, mutta olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin, todistukseksi siitä, millaista suomalainen kirjallinen keskustelu oli vielä vuonna 2005. Uskon, että monet muutkin tallensivat noiden aikojen keskusteluja. Niissä olisi paljon luettavaa.

Mika Waltari -muisto

Tervetuloa

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003-2004 aikaan. En voinut mennä minnekään kylään, ei voitu kutsua ketään kylään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Sivupalkista pääset lukemaan kokemuksistani Kiiltomadossa. Olen tulostanut ja tallentanut ne keskustelut, joihin osallistuin, mutta tässä blogissa on vain omaa tekstiäni. Kiiltomadon arkistojen avautumista odotellaan.

Nykyisen Kiiltomadon keskustelut ovat toista maata kuin vuosina 2004-2005.

Tässä blogissa on kirjoituksia, kommentteja ja kuvia eri aiheista.

Matka Liehun Helenestä Oksasen Puhdistukseen

"Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin", kirjoitti eräs nimimerkki Parnasson blogissa 5.4.2008. Kylläpä ilahduin. Nyt odotan kiinnostuksella, saako Sofi Oksanen ansionsa mukaisen arvostuksen myös virallisesti. Finlandia-palkinto Sofi Oksaselle!

Pakostakin tulee mieleen vuosi 2003, jolloin ilmestyi toinen suuri romaani, nimittäin Rakel Liehun "Helene", klassikko heti ilmestyessään. "Helene" ei päässyt edes Finlandia-listalle.

Kirjoitin eräällä suljetulla kirjallisella keskustelupalstalla: "Helenen puuttuminen Finlandia-listalta on unohtumaton vääryys.-- Jos listalta puuttuu niin kulttuurisesti merkittävä ja suuren lukuelämyksen tuottava teos kuin Liehun Helene, ei voi enää suhtautua vakavasti näihin raateihin."

Tuosta pettymyksestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan alkoi osallistumiseni Internet-keskusteluihin. En halunnut olla enää hiljaa. Olin ollut siihen asti kokonaan syrjässä kirjallisista piireistä.

Internet-keskusteluissa ilmenevä kirjallisten piirien äärivasemmistolaisuus yllätti yleisyydellään ja sitkeydellään. Ne pitivät vielä 2000-luvulla raivoisasti kiinni menneestä loistostaan. Olin luullut aikaisempia vastaavia tapauksia erillisiksi ilmiöiksi.

Vaikka maksan uskollisesti jäsenmaksuni moniin kirjallisiin järjestöihin, olen pysytellyt viime vuodet entistä kauempana kaikista kirjallisista piireistä. Ehkä tunnelma on alkanut muuttua niissäkin kuten on tapahtunut Internet-keskusteluissa. Ainakin Kiiltomato on aivan erilainen kuin noina aikoina. Parnasso on ilahduttanut monesti.

"Tänä vuonna Ruotsin lehdistössä on kiitetty vuolaasti Rakel Liehun Helene-romaanin intensiivistä sävyä, ja ruotsinnos on ollut ostetuimpien ja lainatuimpien teosten listoilla. " Opetusministeriö 2005
Yhteenveto kommeneteista, joita kirjoitin Puhdistuksesta Parnasson keskustelupalstalle heti luettuani kirjan ihan tuoreeltaan kuten Liehun Helenenkin.

(ostin kirjan 5.4. ja luin sen heti)

Feminismin kuumat aallot

Kuva: Dover


Feminismi on vaikuttanut pitkään suorastaan viidakolta, josta löytyy melkein mitä hyvänsä. Tuija Pulkkinen tuo kirjassaan "Postmoderni politiikan filosofia" (1998) esille kolme feminismin pääsuuntausta. Tämä pääjako toi ainakin minulle jonkinlaista selvyyttä.

Ensimmäisen feminismin mukaan kulttuuri luo sukupuolen (esimerkiksi annetaan erilaiset lelut tytöille ja pojille). Kulttuurin alla kaikille ihmisille yhteinen yleisminä, androgyyninen ja biseksuaalinen ihminen. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfea pidetään tämän suunnan edustajina.

Toinen feminismi taas korostaa nimenomaan sukupuolten välistä olemuksellista eroa. Miesten hallitsema kulttuuri tekee naissukupuolen näkymättömäksi. Feminismin on kirjoitettava historia uudestaan naisnäkökulmasta, sanoo Grace Jantzen, joka on ryhtynyt sanoista tekoihin. Luce Irigaray sekä Julia Kristeva, jota pidetään yleensä filosofiassa postmodernistina, lasketaan feminismissä näihin toisen aallon modernisteihin, koska he uskovat sukupuolten eriytyneisyyteen ja naisellisuuden perustaan (Kristeva: ruumiillisuus, äidillisyys).

Kolmas feminismi on postmodernismia. Yhteistä perustaa ei ole, ei androgyyniä ydinminää eikä olemuksellista naiseutta. Kulttuuri ja kieli muodostavat naisen identiteetin, joka on siitä huolimatta suhteellisen pysyvä ja kullekin erilainen, mutta ei ikuinen eikä luontoon perustuva. Identiteetit eivät ole satunnaisia, vaan muodostuvat tietyssä tietyssä historiallisessa paikassa ja ajassa. Sukupuoli on vallan ja pakotteiden luoma poliittinen ilmiö. Tuija Pulkkinen edustanee tätä kolmatta aaltoa.

Millaisena esiintyy teidän mielestänne feminismi aikamme suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa?

(Pirkko Anna Amnell: Feminismin kuumat aallot. - Kiiltomato 19.10.2004. Alustus keskusteluun)
.

Pauliina Haasjoki (Kiiltomato 20.10. 04) oli sitä mieltä, että "suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa kaikki feminismin suuret aallot elävät rinnakkain ja lomittain, vaikka akateeminen feminismi lienee lähinnä kolmatta aaltoa". Haasjoki kirjoitti, että tämä aiheuttaa "kaikenlaista hankaluutta". Feminismi koetaan uhkaavaksi.

Miten lienee nyt?

Kirjoitin keskusteluun: Kanadassa asuessani totuin siihen, että feministisiä kysymyksiä käsiteltiin usein sanomalehdissäkin. Osalta siihen vaikutti se, että kotikaupungissani (Torontossa) vieraili usein puhujina tunnettuja feministejä Yhdysvalloista ja muualtakin maailmasta..

Feminismi ja naistutkimus yleensä tuntuu tällä hetkellä kovin läheiseltä, sillä vähän yli kuukausi sitten kuollut nuorin sisareni sai kasvatustieteen ja filosofian gradunsa valmiiksi viime kesänä ennen joutumistaan rankkoihin syöpähoitoihin ja aikoi siirtyä seuraavaksi naistutkimukseen.

Kaivoin tämän kirjoitukseni esiin Kiiltomato-kansioistani laittaakseni osan siitä kommentiksi Iineksen blogin feminismikeskusteluun.

Kokemuksia Kiiltomadosta

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003 aikaan. Ei voinut kuitenkaan mennä minnekään kylään, ei voinut kutsua ketään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Kiiltomato oli siis minulle vain kerran lukemani nimi. Luin Kiiltomatoa ensi kerran tuona Tapaninpäivänä vuonna 2003 ja osallistuin myös keskusteluun. Heti alkuun ihmettelin aiheita, joista siellä keskusteltiin innokkaimmin.

Kokemuksiani Kiiltomadosta 2003-2004

Motto:

Päivä alkaa aina niin iloisesti täällä Kiiltomadossa, suomalaisen sivistyneistön viehättävässä seurassa. Pirkko Anna Amnell 22.04.04 klo 10:22


Yleistä vuosilta 2003-2004:

Oli yllättävää, että aloittamiini kirjallisiin aiheisiin kiinnostui yleensä vain muutama. Keskustelu oli niissä kuitenkin miellyttävää.

27.12.2003 "Sofi Oksanen – kolmannen kulttuurin kirjailija." (0)

01.02.04 "Minulla oli vielä lähde" (Runeberg - 6 puheenvuoroa )

06.02.2004 "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella" Bachelard-arvostelusta (12 kommenttia)


Yhdistelmä kirjallisuus ja politiikka kiinnostivat sen sijaan mahdottomasti ja ketjut venyivät:

Esim.
13.03.04 12:22 "Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin"
28.03.04 12:50 "Postmodernismi ja kirjallisuus"

"Toisinajattelija-puheenvuoro" "Mekin saamme nyt puhua", johon olin ajatellut lopettaa Kiiltomatoon osallistumiseni, synnytti 10 päivän nettikivityksen, yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen.

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa)

Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

15.04.04 17:56 "Kakkuresepti 3. vuosituhannelle." Yritykseni aloittaa normaali keskustelu [ehdottaa, mitä toivoisi uudelta vuosituhannelta] muuttui rähinäksi. (65 puheenvuoroa)

Kiiltomatoon ehdottomasti kuuluva tärkeä aihe kiinnosti ja keskustelu oli aika hyvää: 12.11.04 13:59 "Mitä mieltä olet sananvapaudesta"(yli 70 puheenvuoroa).

Odotan kiinnostuksella, avaako Kiiltomadon uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen Kiiltomadon arkistot luettaviksi. Olen itse tulostanut keskustelut, joissa olin mukana.

Suuri joukko kiiltomatolaisia osallistui myös Rihmastoon, johon minäkin kirjoitin jonkin aikaa nimimerkillä Tiger. Oikea nimeni oli myös esillä. Rihmastossa oli mielestäni mukava tunnelma. Samaa ei voinut sanoa sen ajan Kiiltomadosta. Siellä ei ollut silloin rekisteröintä, jonka ottamista vastustettiin ankarasti.

Osa Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneista siirtyi bloggaajiksi.
Olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin Kiiltomadossa, sillä sen ajan Kiiltomato oli mielestäni erittäin kiinnostava vaihea kulttuurisesti ja poliittisesti. Sitä ei olisi uskonut, jollei olisi kokenut sitä itse.

Kiiltomadossa vastustettiin ankarasti rekisteröintä. Kun se vihdoinkin saatiin aikaan, on tunnelma Kiiltomadossa muuttunut miellyttäväksi

Minulla oli vielä lähde

 Alustus keskusteluun. Kiiltomato 1.2.2004

Minulla oli vielä lähde. [Sua lähde kaunis katselen]

Spontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, tämä aamulla kun olin lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin:

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs kauneimpia lapsuudenmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti ihan pinnistää ettei tullut kyynel silmään.

Monika Fagerholm kertoo tämän aamun Helsingin Sanomissa aivan päinvastaisen muiston samasta laulusta (HS 1.2.2004). Se piti laulaa hänen koulussaan yksinlauluna, ja tilanne aiheutti lapselle häpeän ja epäonnistumisen tunteen.

En varmaankaan edes tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen suomalainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun mentiin lähteelle – niin tekevät suomensukuiset naiset yhä vieläkin jossain Venäjällä. Lähteen reunalla kasvoi maariankämmekkä, ja pilvien varjot vaelsivat veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

(Tästä syntyi lyhyt, mutta miellyttävä keskustelu)

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2004.

Eräs mukava keskustelu:

6.2.2004 Kodikkuus kolmannella vuosituhannella (alustus ja viestejä keskustelussa)

Tilan poetiikka-keskustelu on miellyttävä muisto Kiiltomadosta.

Minun alustukseni Kiiltomatoon 6.helmikuuta myöhään illalla:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät [Kiiltomadon kritiikissään] Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!

Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan Home. A short history of an idea (1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.

Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

Täällä enemmän samasta aiheesta.

Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2005.Seuraava alustus pontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, samana aamuna, kun olin juuri lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin.(Kiiltomadossa oli keskusteltu siitä, miten kirjailijoiden ja suomalaisen kirjallisuuden asemaa voitaisiin parantaa.)



13.3.2004 Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin (alustus Kiiltomadossa)

Kirjailijan - ja yleensäkin luovan taiteilijan - ammatti on monessa suhteessa erilainen kuin muut. Koska olen itse alkanut kirjoittaa vasta myöhäisessä keski-iässä, voin verrata kirjoittamista ja kirjallista maailmaan muihin aloihin, joilla olen toiminut.

Minun mielestäni Suomessa käydyssä kirjallisessa keskustelussa ei puhuta riittävästi kirjallisista arvoista, vaan keskusteluun sekoitetaan aivan liikaa kirjallisuudelle ulkopuolisia asioita.

Pahinta tässä maassa yleensäkin on se, että kansamme on edelleen jakaantunut: kaupunkilaisiin ja maalaisiin, oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin, uskontoja arvostaviin ja uskontoja herjaaviin. Tämä jakaantuneisuus tuntui minusta järkyttävältä shokilta, kun palasin yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen monikulttuurisesta Kanadasta Suomeen.

Tuntuu monesti siltä, kuin täällä asuisi kaksi kansaa, jotka käyvät jatkuvaa henkistä sisällissotaa ja valtataistelua. Tällainen tilanne on vaarallista pienelle maalle ja sen kulttuurille, kun on väestöä vain yhden suurkaupungin verran. Se vie henkisiä voimavaroja, jotka voisi käyttää muuhun.

Jakaantuneisuus näkyy selvästi kirjallisessa elämässä: kirjallisuuskritiikissä, palkintojen jakamisessa, kustannustoiminnassa sekä apurahojen ja eläkkeiden myöntämisessä. Jos halutaan, että suomalainen kirjallisuus yleensäkin säilyy, olisi viisasta toimia yhdessä ja oppia arvostamaan ennen kaikkea kirjailijan todellista ammattitaitoa.

Suomessakin on yhä enemmän ihmisiä, jotka pystyvät lukemaan kaunokirjallisuutta ja kirjallisuutta käsitteleviä lehtiä muillakin kielillä. Niissä ei tarvitse kohdata tätä jatkuvaa suomalaista jankutusta, mikä lienee yksi syy ulkomaisten kirjojen ja lehtien suureen suosioon.

Mekin saamme nyt puhua

Mekin saamme nyt puhua 6.4.2004 (alustus keskusteluun Kiiltomadossa)

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa) Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

"Kehuin tässä jokin aika sitten, että ikärasismia en ole tavannut Kiiltomadossa. Nyt olen tavannut. Kun mielipiteistäni ei pidetty, minua nimiteltiin "sinivalkoiseksi tädiksi". Ikärasismi ja seksismi yhtyvätkin usein.

Sinivalkoinen on Suomen lipun väri, ja meillä on monipuoluejärjestelmä. On mautonta pilkata näitä asioita. Yhtä mautonta on yrittää vaientaa joku henkilö hänen ikänsä vuoksi. Otetaanko ehkä painoindeksi tai hiusten määrä seuraaviksi aseiksi, kun ei muuta keksitä?

1950- ja 60-lukujen vihaiset nuoretkin ovat nyt "tätejä" ja "setiä", suuri osa jo ikionnellisia "mummoja" ja "ukkeja". Emme kuitenkaan sano, että isoisä valittiin eduskunnan puhemieheksi (Lipponen, synt. v. 1941). Emme myöskään sedittele Tuomiojaa (synt. 1946). Viimeksi Finlandia-lautakunnan isoisän ikään ehtinyt puheenjohtaja Kari Rydman (synt. 1936) oli valitsemassa Saision "tätiä" – vaiko onnellista isoäitiä? - (synt. 1949) Finlandia-ehdokkaaksi.

On kiinnitetty huomiota siihen, että harvat naiset aloittivat kirjailijan uran 60-luvulla. Kulttuurielämän politisoituminen oli varmaankin yksi syy, vaikka siitä ei ole paljon puhuttu vieläkään.

Joillakin oli viisaita ja vaikutusvaltaisia ystäviä tai omaisia, jotka pystyivät neuvomaan, miten päästä alkuun niissäkin olosuhteissa ja miten selviytyä. Jotkut käänsivät takkinsa, suuri osa vaikeni. Monta kirjailijaa jäi kokonaan "syntymättä".

On ollut hyvin terapeuttista [ks lisäys] kertoa julkisesti, miltä nuo hullut vuosikymmenet tuntuivat minusta, joka vaikenin kauan ja jopa läksin pois Suomesta. Kertokaa te muutkin, miltä teistä tuntui. Miten te selvisitte?

Pirkko Anna Amnell syntynyt kirjailijana vuonna 1991."


lisäys:

Viittasin seuraavaan yli kuukausi aikaisemmin kirjoittamaani viestiin.

Kiiltomatoon 2004-02-24



Muutin 1970-luvun Suomesta pois (viesti eräässä keskustelussa)

1970-luku oli Suomessa vastenmielistä suomettumisen aikaa. Me muutimme pois. Kesti aikansa, että köyhä viisihenkinen perhe pääsi lähtemään. Asuimme vuodet 1979-1988 Kanadassa. Monet Kanadassa ja Yhdysvalloissa asuvista suomalaisista kertoivat lähteneensä samasta syystä.

Torontossa tapasin paljon Neuvostoliiton ja muiden kommunististen valtioiden kynsistä paenneita ihmisiä, runsaasti myös toimittajia. Kuulin, mitä "ihanat ja vaarattomat idealistit" olivat saaneet aikaan heidän kotimaissaan valtaan päästyään.

Kirjoitin tästä jo vuonna 1996 Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisussa.

Ks Pirkko Pekkarinen: Kun koti kävi ahtaaksi. – Nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. 1996, s. 60-62.

Mika Waltarin lumoissa

Mika Waltarin lumoissa. Kiiltomato 20.01.05 - 10.03.05

Yritin saada aikaan keskustelua Mika Waltarista Kiiltomadossa. Eihän siitä Mika Waltarista keskustelemisesta tullut mitään. Tässä muutamia otteita Waltari-viesteistäni.

20.01.05 20:39 Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjalija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa. ---

21.01.05 14:09 Faktaa: Ks esim Googlella "Kirjastolehti, 80 vuoden kestosuosikit" Juhani Niemen artikkeli suomalaisen kaunokirjallisuuden suosituimmista teoksista.

24.04.05 20:24 Minua kiehtoo tässä kirjassa etenkin Mika Waltarin kieli. Hän saa myös 1500-luvun elämään. --

24.01.05 23:24 Kauan sitten koululaisena näin ulkomaalaisen, yliopistossa kirjallisuutta opiskelleen miehen kirjahyllyssä Waltarin teoksen Shakespearen teosten vieressä. Tuntui tosi hyvältä..--

(tulostettuja kokonaisuudessaan)

Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana

Kuva: Dover Publications

Tytölle merkitsee paljon, että hänellä on oma paikka, jossa hän saa lukea, kirjoittaa päiväkirjaa ja ajatella. Monella oli tapana istua lapsena kesäisin vaikkapa puussa tai ullakolla lukemassa. Onko teillä sellaisia muistoja?

Me naiset luemme paljon. Olemme ehkä suurin lukijakunta, jos pikkunaiset otetaan mukaan. Mitä me etsimme kirjoista? Saammeko sen, mitä etsimme?

Lapsen syntymä on monelle naiselle elämän suurin asia. Naiskirjailijan tuotanto voi kokonaan muuttua synnytyskokemuksen jälkeen (Kristeva). Millä tavalla synnytystä kuvataan kirjoissa? Onko kukaan kuvannut omaa synnytystään? (Kirjassa "Museon kulisseissa" on kuvattu omaa syntymääkin!)

Mitä merkitsee lapsuus ja vanheneminen naislukijalle ja -kirjoittajalle? A.S. Byatt kirjoittaa, että keski-iässä hän alkoi kirjoittaa preseksuaalisesta minästään ja postseksuaalisesta minästään, siis lapsuudesta ja vanhenemisesta. Hän kirjoittaa, että 30-40 -vuotiaana ihmissuhteiden verkosto merkitsi paljon. Mutta viisikymppisenä iloitsee siitä, että on saanut omaa aikaa, sellaista hyvää yksinäisyyttä, jota kaipasi lapsena ja nuorena yhteisöllisyyden ja kaiken touhun rinnalle. (Byatt ja Sodré: Imagining Characters)

(Kuulostaako tutulta? Keskustelunalustukseni: Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana. Kiiltomato 25.4.04 klo 20:05.
Koska on taas runsaasti vapaata aikaa, tallennan myös Kiiltomadossa olleita kirjoituksiani, jotka olen tulostanut talteen. Ne ovat myös spontaanisti suoraan nettiin kirjoitettuja kuten suurin osa muistakin tämän blogin kirjoituksista.)

Milloin aukeavat Kiiltomadon arkistot?

Kiiltomadossa on ihmetelty, miksi entiset osallistujat eivät ole tulleet mukaan keskusteluun. No, siinäpä ei ole ihmettelemistä, jos tietää, millainen Kiiltomato oli vielä vuosi pari sitten ja silloin tällöin aikaisempina vuosinakin. Poistettiin asiallisia puheenvuoroja ja kokonaisia ketjuja ja toisaalta annettiin joidenkin kirjoittaa ihan mitä hyvänsä. Joillakin keskustelijoilla oli tapana käskeä toisia menemään "hoitoon", jos nämä olivat eri mieltä. Sinänsä ymmärrettävä mielipide, sillä niinhän eri mieltä olevat "hoideltiin" entisessä itäisessä naapurimaassakin vielä jokin aika sitten.

Tallensin sekä monistettuina että tietokoneelle suuren joukon keskusteluketjuja, niin varmaan tekivät monet muutkin. Joitakin olen laittanut esiin tähän blogiin.

Ei mitään satuolentoja

Seurasin pitkästä aikaa presidenttiehdokkaiden väittelyä televisiosta. Ei sitä kyllä väittelyksi voinut sanoa. Kumpikin vaikutti vähän hermostuneelta, mutta käyttäytyi suomalaisen hillitysti. Ei ollut mitään suurta dramatiikkaa eikä kaunopuheisuutta, mitä voi nähdä esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden väittelyissä, ei terrierimäistä hyökkäämistä kuten Englannin alahuoneen suorasukaisissa, mutta hyvin muotoilluissa ja hymyhuulin esitetyissä puheenvuoroissa.

Kaksi varovaista suomalaista lakimiestä siinä keskusteli. Nuoret haastattelijat eivät uskaltaneet keskeyttää Halosen pitkiksi venyneitä esitelmiä, jotka eivät olleet hänelle edes eduksi. Niinistö kuunteli niitä hiukan huvittuneen näköisenä mutta keskeyttämättä. Jännitys vaikutti näihin kahteen henkilöön eri tavalla: toinen puhui liikaa ja toinen liian vähän.

Kiinnostavia olivat Halosen toivomus yhteistyöstä "jossain muodossa" tulevaisuudessa ja Niinistön "kannattaa ajatella tulevia kuutta vuotta eikä menneitä", kun Halonen vetosi jälleen siihen, että hänhän on presidentti.

Toivon Suomen muuttumisen
dokumentoimista myös blogeihin

Yllättävän harvat bloggaajat ovat kertoneet siitä, mitä ajattelevat näistä vaaleista. Toisaalta jokainen saa pitää tietenkin omina tietoinaan poliittiset mielipiteensä samoin uskontoa koskevat. Olen nähtävästi itse niin suurelta osalta pohjois-amerikkalainen, että minusta on luontevaa puhua avoimesti näistäkin asioista.

Mutta kannattaessani kristinuskoa tai Niinistöä olen kuitenkin samanlainen kuin ainakin puolet suomalaisista. Minusta on ollut tärkeää raportoida se, kuinka nukkuvien puolueen jäsenkin voi kiinnostua politiikasta. Muutamat Finlandia-palkintopäätökset ja Kiiltomato herättivät minut kuvitelmasta, että kaikkihan menee jo ihan kivasti ja tasapuolisesti.

Suomi muuttuu onneksi koko ajan avoimemmaksi ja vaikeitakin asioita uskalletaan jo käsitellä (vrt Helsingin Sanomat "Tuomio kommunismin rikoksille"). Halutaan olla ainakin osa Eurooppaa, jos ei ihan koko maailmaa.

(Kukat eivät ole tarkoituksellisesti eri kokoa. Ne ovat samaa Bloggerin kokoa.)

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

C. Wilhelmson: Konstnärens syster 1899. Nationalmuseum näyttelykatalogin kansi ”Hemma i konsten”.1987.

Amerikkalainen, nyt Lontoossa asuva sisustustaiteilija John Saladino sanoi jo vuonna 1987, että aivan kuten Viktorian ajan ihmiset vastustivat aikaisemman aikakauden ankaraa ja askeettista tyyliä, me 1900-luvulla eläneet olemme perinpohjin kyllästyneitä Bauhaus-tyyliseen arkkitehtuuriin ja sisustustaiteeseen, " like Victorians we are pursuing a richer course". (Colonial Homes -lehdelle helmikuussa 1987) Kopioin Saladinon mielipiteen Witold Rybczynskin kodikkuutta käsittelevään kirjaan, jonka olin ostanut vähän aikaisemmin. Sama kirja tuli mieleeni 17 vuotta myöhemmin Suomessa internet-keskustelussa. (Hemma i konsten -näyttelykin näyttää olleen vuonna 1987 Tukholmassa.)


Kirjoitin 6. helmikuuta 2004 Kiiltomatoon keskustelun alustukseksi viestin ”Kodikkuus kolmannella vuosituhannella” samana päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun innostamana:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!
www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=723


Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan ”Home. A short history of an idea ”(1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.
Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

(syntyi keskustelua)
Jatkan:
Kiiltomatoon 7.2.2004
Varmaankin Sinulla on myös yksityinen tilasi, kotisi? Mikä tuo siihen kodikkuutta ja mukavuutta? Siihen tarvitaan esineitä, huonekaluja. Siellä taitaa olla ainakin kirjoja ja joku paikka, jossa luet ja kirjoitat viestejä ystävillesi ja Kiiltomatoon?

Yksityisyys, oma tila on kodikkuutta. Lastenkotien lapsille ja vangeillekin suodaan nykyään oma yksityinen tilansa. Eikö kodikkuutta ole juuri "ihmisen jälki", se että ihminen sopii huoneeseen.

Hienoissa sisustuslehdissä olevat tyhjät ja tyylikkäät kodit saattavat tuntua kovin tylyiltä. Tietää, että jos astuisi siihen täydelliseen huoneeseen, pilaisi hienon asetelman omalla epätäydellisyydellään. Miettii, ketä mahtavat olla ne täydelliset ihmiset, jotka voivat siellä asua.

Voimme varmaankin sanoa samaa romaanista ja runosta. Onko lukijalla tilaa siinä?

7.2.2004
Eräänä päivänä ei voikaan enää nukkua paljaalla lattialla, ei näe hämärässä ilman silmälaseja eikä keinovaloa. Selkä väsyy, häntäluu painaa kovalla istuimella. On kuin prinsessa joka tuntee herneen patjaläjän altakin. Pehmusteita, mukavuutta, lämpöä, valoa!

Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet pois kotoa, rakastetut ihmiset ovat muuttaneet kauaksi tai kuolleet. Onnellisista hetkistä heidän kanssaan muistuttavat valokuvat ja esineet, jotka asetamme seinille, pöytien ja kaappien päälle. Moneen kertaan alleviivattu lempikirja asetetaan yöpöydälle.

[Suomenlinnassa 1970-luvun alussa]

8.2.2004
Kauneuden ja viihtyvyyden kokemus ei ole onneksi aina riippuvainen siitä, onko asunto hyvässä kunnossa. Kun luin miten Kirsti korjaa innokkaasti vanhaa kaunista taloaan, minulle tuli mieleen se aika, kun asuimme Suomenlinnassa Nooakin arkissa, Helsingin vanhimmassa kerrostalossa.

Saimme mieheni virka-asunnoksi kaksi puulämmitteistä huonetta ja keittiön eteläpäädystä, toisesta kerroksesta. Kiviseinät olivat tykinkestävät. Taloon tuli kylmä vesi. Keittiössä ja kylpyhuoneessa ei ollut lämmitystä. Sauna oli toisella saarella. Käytävän seinissä näkyivät kaikki kahden sadan vuoden maalit yhtä aikaa. - Porilaisten marssi kaikuu korvissa, sanoi eräs sukulainen.

Huoneet olivat lohduttoman näköisiä. Sain onneksi armeijan maalivarastosta tähteeksi jääneitä maalipurkkeja ja maalasin asuntoa kaksi viikkoa. Kaikki muuttui.

Lastenhuoneen yksi seinä oli suklaalevyn värinen, toinen keltainen, muut kaksi valkoisia. Huone oli yhtä suuri kuin koululuokka. Linoleumlattia oli kuopille kulunut. Oli kuin siinä olisi hypitty vuosikaudet hyppykepillä. Kolmesta korkeasta ikkunasta näkyi kirkon ympärillä oleva puisto ja joukko vanhoja rakennuksia.

Kävimme joka ilta yhdessä jossain päin saaria kävelemässä tai talvella luistelemassa lammikoissa. Kotiin tultua laitoimme tulen leveään valkoiseen kaakeliuuniin, kokosimme lattialle täkkejä "pehmeäksi paikaksi", istuimme tulen lähellä, söimme iltapalaa ja luimme lapsille ääneen.

Vuosia myöhemmin lapset muistelivat, kuinka meillä oli Suomenlinnassa ihana asunto, jossa oli hieno valkoinen takka.

Saladino nyt