Kommentti: Kirjailija, julkisuus, kilpailu, menestys

Sofi Oksanen on luonut itsestään taideteoksen, huomiota herättävän ulkomuodon, jolla on julkisuusarvoa. Photo: Anna Amnell (ks Flickr)

Kommentteja --(blogi lopetettu)

1. Naulan kantaan.

Meidän nuorin lapsi neuvoikin minua, kun sain ensimmäisen kirjani valmiiksi: Äiti, nyt sinun pitää järjestää jokin mehevä skandaali.
Olisi pitänyt noudattaa neuvoa.

:)

2. Eivät ostajat löydä kirjoja, jos ne eivät ole missään esillä. Suuret kustantamot ja suurilevikkisimmät lehdet ovat yleensä samojen suuryhtiöiden osia. Oman firman kirjailijoista tehdään näyttäviä juttuja. Muut pääsevät niissä harvoin esille.

Kirjoja ilmestyy niin paljon, että kukaan ei ehdi tutustua kaikkiin. Kirjallisuuden asiantuntijoita on vähän, ja hekin ovat jakaantuneet kaikenlaisiin kuppikuntiin.

Tällaisessa tilanteessa kirjailijan asema on suorastaan traaginen.

Sofi Oksanen on loistava kirjailija. Mutta olisiko hän vain pienen kirjallisen eliitin suosikki ilman tehokkaasti luotua imagoa, joka kiinnittää suurten joukkojen ja median huomion?

Haastatteluissa Sofi Oksanen osoittautuu erittäin älykkääksi ja rautaisen harkitsevaksi ihmiseksi. Silloin tällöin välähtää toinen, yksityinen puoli, lämmin ja ystävällinen ihminen. Menestyskirjailijan elämä vaatii hyviä hermoja ja älyä riippumatta siitä, miten suuri yleisö ja kustantaja kohtelee häntä.

Jos keskinkertaiset kirjailijat tukisivat toisiaan, he menestyisivät kaikki paremmin kuin nyt, sillä kyllä maailmaan kirjoja mahtuu. Ihmisten lukemisen tarve on loputon.

Valitettavasti tapahtuu enemmän pudotuspeliä, jossa kilpailijaksi koettu kirjailija sysätään syrjään keinolla millä hyvänsä. Pakostakin tulee mieleen sosiologian opiskelun aikoina luetut tutkimukset ja kokeet, joissa aggressiiviset rotat tunkivat kiltit ja pehmeät rotat häkin nurkkaan surkastumaan.

Mutta nykyään sanotaan, että ystävällisyys ja auttavaisuus ovat todellisen menestyksen salaisuus. Be nice!
Tämä on kommentti blogikirjoitukseen Julkisuusstrategia.
( Kommenttini tääsä blogissa  Sofi Oksasesta huhtikuussa 2008 heti 'Puhdistuksen' ilmestyttä. Kirja oli tärkein, ei kirjoittaja. )

3. kommentti

Sanonta "Onni täällä vaihtelee" on totta kirjallisessa maailmassakin. Jotkut suursuosikit menneisyydestä ja lähimenneisyydestä ovat täysin unohtuneet. Jotkut entisaikojen PR-miehet ja naisetovat muuttuneet klassikoiksi. Joidenkin piti elää hurjaa elämää, pilata terveytensä ja kuolla nuorena tuon päämäärän hyväksi.

Dickens olisi pärjännyt nykyaikanakin: hän osasi tehdä lukijat riippuvaisiksi kirjoistaan, jotka ilmestyivät jatkokertomuksina lehdissä ja teki kovasti jalkatyötä eli kiersi lukemassa tekstejään. Jos ei ole kovin halukas hurjaan ja hyperaktiiviseen kirjailijaelämään, voi koettaa olla sitkeä.

4.

rouva Tolstoi oli todellakin mainio kustannustoimittaja. Tyttären kertoman mukaan Tolstoi kirjoitti päivät epäselvällä käsialallaan ja vaimo selvitti hieroglyfit yöllä miehensä nukkuessa. Aamulla oli siisti versio odottamassa. Näin käytiin Sota ja rauha-kirjan käsikirjoitusta läpi 60 kertaa! Hyvä romaanihan siitä tuli.

5.

"Satojen eri kirjailijoiden kirjoja lähti taas lukijoiden kotiin. Niistä vain hyvin pieni osa oli topten-kirjailijoiden teoksia, osa hyvinkin hiljaisten tekijöiden ja osa jo kauan sitten kuolleiden tekijöiden."

Tuon me tiedämme jo kirjallisuuden historiasta. Mutta paljon on tapahtunut, ennen kuin nuo kirjat on edes painettu. Monet asiat vaikuttavat siihen, mitä kirjoja kustantajat haluavat ja mitä ostetaan kirjastoihin. Kirjallisuus ei ole enää ennen kaikkea kulttuuria vaan liike-elämää, jossa halutaan mahdollisimman paljon voittoa.

Onkohan enää edes vähälevikkisen arvokirjallisuuden tukea?

5.

Taiteellisuus ei auta, ei aina edes nerouskaan. Vuonna 1917 Virginia Woolf ja hänen miehensä alkoivat painaa Virginian esseita, novelleja ja romaaneja kotona käsikäyttöisellä painokoneella. Suurin osa hänen tuotannostaan on omakustanteita. Kotikirjapainon nimi oli Hogarth Press. 

Työteliäs joulu

Mieheni tarkistaa tämän joulun aikaan kaikki vapaa-aikansa uusimman väitöskirjansa oikovedoksia ja minä leikin tietokoneella. Aloitin yleensäkin Internetiin ja varsin keskusteluihin tutustumisen joulunpyhinä, taisi olla vuonna 2004, kun olin flunssassa eikä ollut muutakaan tekemistä.

Huomaan, että blogini on käynyt yhä enemmän arkiseksi, kuvalliseksi päiväkirjaksi kuten sanon blogin esittelyssä yllä. Olen kovasti hämmästynyt siitä, että kävijämäärä tässä blogissa on suorastaan kaksinkertaistunut. Tosin monet etsivät ohjeitani amarylliksen hoitamiseen ja lukevatkin niitä, mutta paljon on muitakin. Usein kolmannes kävijöistä on ulkomailta. Kaikkien aikojen suurin kävijämäärä tässä blogissa oli tietenkin makasiinien tuhopolton aikana, yli 600 henkilöä päivässä, kun otin kuvia savupilvestä, joka levisi Helsingin ylle.

Nyt ei ole enää yhtä hyvää näköalapaikkaa. Suuria lukijamääriä tuovat yleisesti eniten kärkevät kirjoitukset, joita minulla on edelleen, kun tarvetta sellaiseen ilmenee. Mutta en tunne enää kiinnostusta sellaiseen kansalaisaktiivisuuteen, sillä lehdistömme ruotii Suomen lähimenneisyyttäkin ihan kiitettävästi. Se on hyvä, sillä puhumalla asiat paranevat. Psykologiystävämme korostaa aina ongelmista puhumisen tärkeyttä.

Minusta vaikuttaa myös siltä, että me oikeistolaisetkin bloggaajat olemme saaneet olemassaolonoikeuden blogimaailmassa, joka oli alussa hyvin vasemmistolainen. Kuluneen vuoden aikana tässä blogissani on käynyt yli 91000 lukijaa ja lisäksi tulevat muiden blogieni lukijat. Olen nähtävästi päässyt pannasta, vaikka äänestinkin joidenkin mielestä väärää henkilöä presidentiksi.:) Silloinen kävijämäärä tässä blogissa putosi puoleen. Useimmat boikotoijat hävisivät lopullisesti, he eivät ole ainakaan kommentoineet. Nyt kävijöitä on yleensä vähän yli 200 joskus yli 300. Kiirettä on pitänyt muillakin.




Kuvassa ystävämme, emeritusproffa ja hänen tyttärensä, siviilissä sydänsairauksien tutkija, salaisissa kutsumusammateissaan eli jouluvierailulla naapurin pienen pojan luona. Kuinka tylsää olisikaan ilman joulua!