Äidin muisti

Olin katsomassa äitiä vähän ennen hänen kuolemaansa.
  - Tyttö on laihuttanut ihtensä ihan olemattomiin, äiti moitti minua. 
Miestäni ja minua nauratti, että äiti huomasi muutaman kilon laihtumiseni. 

Olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hyvin hänen kuolemaansa asti - 97-vuotiaaksi -  vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa. Vain kolme kymmenestä sisaruksesta oli enää elossa.

Äiti vietti vielä 90-vuotispäivänsä kotonaan, ja hänellä kävi koko päivän vieraita, joku toiselta paikkakunnalta asti. Äidillä oli ollut laaja ystäväpiiri, naapureita, työtovereita, sukulaisia ja esimerkiksi tyttö, joka oli asunut meillä monta vuotta koulukortteerissa, kun me lapset olimme lähteneet jo kotoa. Erityinen ilonaihe syntymäpäivänä oli hänen 82-vuotias pikkuveljensä, jota hän oli hoitanut, kun oli itsekin vielä lapsi, kantanut selässään kaunista pikkupoikaa.



Viimeisinä vuosinaan äiti suri sitä, että hänen ikätoverinsa ja suurin osa sisaruksista oli jo kuollut. Onneksi hänellä oli kaikenikäisiä ystäviä.

Äiti eli viimeiset vuotensa hoivakodissa, jonne hänet oli viety, koska hän ei pystynyt enää tulemaan toimeen kotona munuaissairautensa vuoksi. Häneltä oli leikattu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin toinen munuainen syövän vuoksi. Toinen lonkkakin oli leikattu muutaman vuosi sitten, kun hän oli kompastunut keittiössä mattoon laittaessaan aamiaista. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli ollut silloin keuhkokuume. Äiti ei pitänyt ollenkaan siitä, että joutui pois kotoaan. Alussa hän kääntyi vuoteessaan seinään päin eikä kärsinyt kuunnella edes radiota, vaikka musiikki oli hänelle rakasta.






95- vuotiskortti vuoteen vierellä

Koti oli ollut äidille aina tärkeä. Hän rakasti kukkiaan. Hänen lempikukkiaan olivat liljat sekä verenpisarat ja pelargoniat, joita hän kasvatti eteisenverannalla. Hän piti televisiosta, kun ei jaksanut enää olla yhtä aktiivinen kuin ennen. Hän oli kävellyt ennen pitkiä matkoja. Hän luki lähinnä lehtiä, mutta piti kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" ja nauraa hekotti, kun tunnisti sieltä kohdat, joissa oli hänen kertomiaan juttuja. Paljon parjattu TV- sarja "Kauniit ja rohkeatkin" tuotti hänelle paljon iloa. Hän kommentoi katsomaansa tyyliin "Ihan mahoton tuo Ridge --". Miten hienoa onkaan, että Suomessa on TV-ohjelmissa alatekstit: äitihän luki siis myös koko ajan, sillä ei hän englantia osannut. Ehkä oli jotain oppinut kuulemastaan hyvämuistinen kun oli.

Eniten olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hänen kuolemaansa asti eli 97-vuotiaaksi, vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa.

Tyttökirjaelämää

Eräässä Agatha Christien kirjassa Miss Marple sanoo, että jokaisella koulutytöllä on paras ystävä, toinen tyttö, jonka kanssa hän jakaa salaisuutensa.

Kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, sain ystävän, joka on ollut ystäväni siitä lähtien. Me olimme lapsina aina yhdessä, sillä ystäväni oli ainoa lapsi ja minun sisareni olivat minua paljon nuorempia. Ystäväni asui puiston toisella puolella samanlaisessa matalassa puutalossa kuin minäkin. Kesäisin leikimme puistossa ja pihoilla ja kävimme uimarannalla usein montakin kertaa päivässä. Tuntuu, että lapsuudessa oli aina lämmintä ja aurinkoista.

Kun tulimme isommiksi ja menimme oppikouluun, alkoivat tyttökirjavuodet. Me olimme erilaisia, toinen tumma ja toinen vaalea. Toinen oli lukutoukka ja toinen urheilija. Toinen oli hyvä ainekirjoituksessa, toinen matematiikassa ja urheilussa. Mutta kävimme kumpikin luistelemassa ja keräsimme postimerkkejä. Juttelimme ja haaveilimme tuntikausia.

Ystävälläni oli Anna- ja Runotyttökirjat, joita tutkimme ja joiden henkilöihin samaistuimme. Kävelimme vanhalla romanttisella hautausmaalla ja kuvittelimme olevamme Anna ja Diana.

Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ovat usein erityisen kiinnostuneita runoudesta, niin on ystävänikin. Koulutyttöinä luimme yhdessä runoja ystäväni huoneessa hiljaisessa talossa hiljaisen kadun varrella. Opiskelimme koulussa saksaa pitkänä kielenä, ja oppikirjassammekin oli paljon runoja, joita opettelimme ulkoa ja lausuimme ääneen kävellessämme hautausmaan vanhojen puiden varjossa. Ihastuin etenkin Heinen runoihin. Aloin lukea runoutta romaanien ohella.

Minusta tuntuu siltä, että ulkoa osaamani saksankieliset runot vaikuttivat suuresti siihen, että pääsin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, vaikka olin lukenut vain lyhyen englannin kurssin ja vaikka olin niin vähävarainen, että tarvitsin kokostipendin vaihto-oppilasvuotta varten. Minua haastatteli nimittäin yliopistossa kirjallisuutta opettava amerikkalainen mies, joka piti samoista runoista kuin minäkin.

Vaihto-oppilasvuosi muutti ystäväni ja minun suhdetta. Kirjoitimme toisillemme koko vuoden - aivan samalla tavalla kuin kirjoitimme myöhemmin yhdeksän siirtolaisvuoteni ajan. Mutta emme olleet enää luokkatovereita, sillä jäin yhden luokan jälkeen koulutovereistani. Vaihto-oppilasjärjestön sääntöihin vedoten amerikkalainen perheeni kielsi minua suorittamasta suomalaisen koulun kursseja amerikkalaisen koulunkäynnin rinnalla, mikä olikin oikein järkevää.

Lukiessani myöhemmin kirjoja sisaruudesta ja ystävyydestä, huomasin, että olimme olleet ystäväni kanssa enemmänkin kuin sisaret. Alussa olimme läheisiä kuin kaksoset, toistemme henkisiä peilikuvia. Eräänä vuonna ystäväni keksi, että meidän täytyy laittaa ihan samanlaiset asutkin: samettihousut ja jakku ja niiden kanssa huivi, joka solmittiin rusetille. Vain asun väri oli erilainen, ruskeasilmäisellä ystävälläni ruskea ja minulla, vihreäsilmäisellä vihreä. Ystäväni oli tarkka silmien värin suhteen. Mieleen palautuvat muutkin identtiset vaatteet.

Ystäväni otti ison siskon roolin, sillä hän on puolitoista kuukautta vanhempi Pikkulapsille se oli kuitenkin pitkä aika. "Mutta minä olen vanhempi kuin sinä", ystäväni sanoi usein auktoriteetilla. Minulle se sopi hyvin, sillä minullahan oli kotona pikkusiskot.

Kuten siskoksillakin meillä alkoi olla vähitellen erilaisia harrastuksia ja muitakin läheisiä ystäviä. Opiskeluaikana tapahtui pakostakin pientä etääntymistä, mutta puhelinkeskustelut ja tapaamiset olivat aivan yhtä läheisiä kuin entiset koulutyttöjen juttelut. Ja tällaisena on suhde pysynyt. Olemme oppinneet, että suvaitsevaisuus ja toisen erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää ystävyyden säilymisessä.

Usein koemme melkeinpä järkyttävänä sen tosiasian, että ystävyys voi säilyä halki vuosikymmenien. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystäviämme.