Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, tammikuuta 08, 2014

Mikrohistoriaa: kuvaa kotisi



Kuvassa olevat joulukuusenkoristeet ovat kertyneet vuosikymmenien aikana. Säilytän ne kirpputorilta ostamiini metalliisin keksirasioihin pakatttuina. Lapset ovat ottaneet omaan kotiinsa osan koristeista.

Useita vuosia sitten mieheni sisar kertoi lukeneensa jostain lehdestä kehotuksen: kuvaa kotisi. Minäkin innostuin ottamaan valokuvia kaikista kodin pienistä arkisista esineistäkin.

Se oli yhdestoista hetki, sillä muutama kuukausi sen jälkeen silloiseen asuntoomme tuli putkiremontti ja peruskorjaus, kaiki kerrostalon asukkaat muuttivat toiseen taloon, osa tavaroista meni vuoden ajaksi varastoon. Se oli suuri muutto, virkasuntomme pieneni yhtäkkiä kolmanneksella.

Entisajan ihmisillä oli paljon säilytystilaa. Iisamelaisissa puutaloissakin oli jokaisella vuokralaisella kellariosuus, vinttiosuus, halkoliiteri ja aitta asunnon lisäksi. Omakotitaloissa oli iso ullakko ja uudemmissa myös iso kellari eli pohjakerros. Oli runsasti säiltystilaa.

Kodeista on koottu esineistöä museoihin kautta aikojen. Mutta miten käy nykyaikana? Olen katsonut usein ällistyneneä, kun ihmiset myyvät kirpputoreilla esimerkiksi kaikki lastensa lapsuudenlelut.

Puhutaan pilkallisesti tavarataivaasta, mutta todellisuudessa ihmiisltä eliminoidaan muistot ja juuret.

Kannattaa ottaa valokuvia. Netti voi olla meidän nykyajan ihmisten ullakko. Mutta tarvitaan myös museoita, joissa ihmisten käyttämiä huonekaluja, vaatteita ja kodin muuta esineistöä on näytteillä kertomasta ihmisten arjesta ja juhlasta.

tiistaina, joulukuuta 24, 2013

Kansakunnnan valikoiva muisti



Kuva: Anna Amnell

Joulu on pakolaisten, vainottujen ja toisinajattelijoiden muistamisen juhla. Joulurauhaa!

 Mielessä on Ben Zyskowicz, juutalaisen pakolaisperheen lapsi, joka on "tehnyt luokkaretken" ja jonka kotipaikkakuntani lehti HS unohti tänä aamuna kuten monet muutkin pakolaisten, siirtolaisten ja evakkojen lapset, jotka ovat kehittäneet maatamme ja kulttuuriamme. Yksi heistä Eeva Kilpi kirjoittaa tänä aamuna joulurunossaan muistista.

 Katolinen Antti Nylen pelasti aattoaamun lehdenluvun hienolla kirjoituksellaan Juhani Rekolasta, sota-ajan sotilaspapista, Tukholmassa työtään tehneestä siirtolaispapista. Nylenin esseen "Valosta ja synkkyydestä" aiheena ovat kirjat Juhani Rekola: Ilo pimeydessä. Esipuhe Kaarlo Kalliala sekä Torsti Lehtinen: Kova ja kaunis todellisuus. Juhani Rekolan teologia. Rekolan lehtikirjoitukset kulttuurista ja uskonnosta tuottivat minullekin paljon iloa.

On aika tuoda Juhani Rekola kansakunnan muistiin, josta hänet on torjuttu.

(Kuvassa Helsingin Aleksin Suomalaisen kirjakaupan ikkunassa ollut jouluseimi)
Lisää kuvia jouluseimestä eri kulttuureissa

maanantaina, elokuuta 26, 2013

Iisalmen Satamapuiston kioski: vain muistitietoa rakentajista

Finland: a gazebo/kiosk in a small town

Rakennusajankohta ja rakentajat: Vain suullista perimätietoa.
"Tieto on [Kalle Väisäsestä] luultavasti peräisin kaupungin inventointikortista, jossa suullisina lähteinä mainitaan kaupungin rakennusmestari Esa Hakala sekä Eeva Remes." Muistikuvia Iisalmesta. Salmetar/Iisalmen Sanomat 25.8.2013.

Kirjeeni Muistikuvia palstalle:


suksimestari Jaakko Rytkönen


Iisalmen rantakioskiin liittyy sukutarina, jonka olen kuullut lapsesta asti. Iäkkäät sukulaiset kertoivat, että isoisäni suksimestari, nuoruudessaan kiertelevänä puuseppänä ja viulupelimannina toiminut Jaakko Rytkönen (1875-1969) oli "rakentanut "rantakioskin.
Kun haastattelin iäkkäitä sukulaisiani 1990-luvulla, he kertoivat, että heitä paljon vanhemmat naapurit sanoivat aina laivan tullessa Iisalmen rantaan: ”Kun minä tulin tähän laivalla, Jaakko oli tuota kioskia tekemässä. ”
Pohjois-Savon kulttuuriympäristö 2. kertoo, että kioskin rakensi puuseppä Kalle Väisänen Haukiniemenkatu 6:ssa sijainneessa verstaassaan jo 1890-luvulla.
 Isoisäni oli siihen aikaan nuori poika (synt. 1875)

["Tieto on (Kalle Väisäsestä) luultavasti peräisin kaupungin inventointikortista, jossa suullisina lähteinä mainitaan kaupungin rakennusmestari Esa Hakala sekä Eeva Remes." Muistikuvia Iisalmesta. Salmetari/Iisalmen Sanomat 25.8.2013.
Rakennusajankohtakin on lehden mukaan "todennäköinen."]

Samalla nettisivulla kerrotaan, että Satamapuiston kioski rakennettiin samoihin aikoihin kuin tullikamaripakkahuone, joka rakennettiin vuonna 1893 ja siirrettiin nykyiselle paikalle 1909.
Siirrettiinkö myös kioski vuonna 1909?
Olisiko mahdollista, että ukki on ollut nuorena miehenä töissä Kalle Väisäsellä kioskia siirrettäessä tai korjattaessa ja naapurit olisivat nähneet hänet silloin kioskia nikkaroimassa?
Olipa tämä sukutarina totta tai ei, se on mielenkiintoinen:
”Historiantutkimuksessa muistitiedon asema on vahvistunut. --Muistitiedossa ei enää painoteta asioiden tai tapahtumien todellisuutta, vaan ihmisten kokemuksia ja tunteita.” (Heli Mäki esipuheessa toimittamaansa kirjaan ”Junalla sotaan ja sotaa pakoon” 2011 Helsingin Yliopisto). Ehkä innostun joskus penkomaan arkistojakin.
Ystävällisin terveisin
Anna Amnell
--
P.S. Tilaamme Salmettaren ihan näiden muistikuvien vuoksi. (Ukki teki vuoden 1957 iisalmelaislehden lehtihaastattelun mukaan suksia Iisalmen Visan edustushiihtäjille, mm Joonas Ryhäselle, joka voitti ukin tekemillä suksilla Salpausselän kisat.)

tiistaina, elokuuta 20, 2013

sunnuntaina, kesäkuuta 23, 2013

Mihin voin tallentaa sähköpostiviestit?

Tanah Rata, Cameron Highlands

Taiteilija voi tallentaa muistojaan piirtämällä ja maalaamalla (Matti Amnell: Tanah Rata, Cameron Highlands)

Olen koettanut innostaa lapsiani ja sisareni poikaa pitämään päiväkirjaa, sillä he ovat matkustelleet ja asuneetkin monissa maissa, joista jotkut ovat aika eksoottisia. Minua on harmittanut, että en itse ole pitänyt päiväkirjaa muuten kuin ajoittain.

Kirjoitan nykyään usein sekä julkisiin että yksityisiin blogeihini. Tulee merkittyä edes jotakin muistiin. Laitan kuvani talteen Flickriin. Tallennan kirjojeni versiotkin sähköpostiin, lähetän ne itselleni pitkinä tiedostoina ja poistan välillä tarpeettomat. Sisareni kirjoitti talteen pojaltaan tulleet tekstiviestitkin, sillä se oli joinakin aikoina heidän ensisijainen kommunikaatiovälineensä, kun he asuivat pitkiä aikoja toinen toisella puolen maapalloa.

Siivosin sähköpostiani ja poistin tarpeettomia viestejä. Eteen tuli mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Vaikka yksityiset viestit voivat olla lyhyitä, viestiketjuista syntyy kokonaisia tarinoita. On keskustelua joidenkin tutkijoiden kanssa. On viestisarjoja, joissa keskustellaan maratoniin valmistautumisesta ja siitä toipumisesta, suunnitellaan matkaohjelmaa, annetaan hyviä ideoita retkiin, pohditaan sikainfluenssaa tai joitain eksoottisia sairauksia, joita turisti voi saada.

Aikaisemmin tallensin ja tulostin kaikki nettikeskusteluihin osallistumiset. Niitä on pari paksua kansiota laserilla tulostettuina. Onneksi tein niin, sillä esimerkiksi Kiiltomato poisti usean vuoden keskustelut. Joku tärkeä alustus jäi tallentamatta. Viimeksi katosi Vuodatuksen muutoksissa valokuvia, joita en ollut tallentanut muualle. Tallennan nytkin pitkät tai tärkeät kommenttini, sillä bloggaajat saattavat sulkea tai poistaa bloginsa.

Olen alkanut käydä läpi sähköpostiviestejäni ja tallentaa tärkeimmät. Mitä tapahtuisi, jos vaikkapa gmail katoaisi? Mikä on turvallisin tallennusmuoto kiveen hakkaamisen ja pergamentille kirjoittamisen lisäksi?

torstaina, huhtikuuta 25, 2013

Äidin muisti

Verenpisara

Olin katsomassa äitiä vähän ennen hänen kuolemaansa.
  - Tyttö on laihuttanut ihtensä ihan olemattomiin, äiti moitti minua. 
Miestäni ja minua nauratti, että äiti huomasi muutaman kilon laihtumiseni. 

Olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hyvin hänen kuolemaansa asti - 97-vuotiaaksi -  vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa. Vain kolme kymmenestä sisaruksesta oli enää elossa.

Äiti vietti vielä 90-vuotispäivänsä kotonaan, ja hänellä kävi koko päivän vieraita, joku toiselta paikkakunnalta asti. Äidillä oli ollut laaja ystäväpiiri, naapureita, työtovereita, sukulaisia ja esimerkiksi tyttö, joka oli asunut meillä monta vuotta koulukortteerissa, kun me lapset olimme lähteneet jo kotoa. Erityinen ilonaihe syntymäpäivänä oli hänen 82-vuotias pikkuveljensä, jota hän oli hoitanut, kun oli itsekin vielä lapsi, kantanut selässään kaunista pikkupoikaa.

Anna Kaisa Kolehmainen (os. Rytkönen) 90 v

Viimeisinä vuosinaan äiti suri sitä, että hänen ikätoverinsa ja suurin osa sisaruksista oli jo kuollut. Onneksi hänellä oli kaikenikäisiä ystäviä.

Äiti eli viimeiset vuotensa hoivakodissa, jonne hänet oli viety, koska hän ei pystynyt enää tulemaan toimeen kotona munuaissairautensa vuoksi. Häneltä oli leikattu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin toinen munuainen syövän vuoksi. Toinen lonkkakin oli leikattu muutaman vuosi sitten, kun hän oli kompastunut keittiössä mattoon laittaessaan aamiaista. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli ollut silloin keuhkokuume. Äiti ei pitänyt ollenkaan siitä, että joutui pois kotoaan. Alussa hän kääntyi vuoteessaan seinään päin eikä kärsinyt kuunnella edes radiota, vaikka musiikki oli hänelle rakasta.



95-vuotiaana hoivakodissa


95- vuotiskortti vuoteen vierellä

Koti oli ollut äidille aina tärkeä. Hän rakasti kukkiaan. Hänen lempikukkiaan olivat liljat sekä verenpisarat ja pelargoniat, joita hän kasvatti eteisenverannalla. Hän piti televisiosta, kun ei jaksanut enää olla yhtä aktiivinen kuin ennen. Hän oli kävellyt ennen pitkiä matkoja. Hän luki lähinnä lehtiä, mutta piti kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" ja nauraa hekotti, kun tunnisti sieltä kohdat, joissa oli hänen kertomiaan juttuja. Paljon parjattu TV- sarja "Kauniit ja rohkeatkin" tuotti hänelle paljon iloa. Hän kommentoi katsomaansa tyyliin "Ihan mahoton tuo Ridge --". Miten hienoa onkaan, että Suomessa on TV-ohjelmissa alatekstit: äitihän luki siis myös koko ajan, sillä ei hän englantia osannut. Ehkä oli jotain oppinut kuulemastaan hyvämuistinen kun oli.

Eniten olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hänen kuolemaansa asti eli 97-vuotiaaksi, vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa.

lauantaina, helmikuuta 06, 2010

Kommentteja 2010/1 -perinteen säilyttäminen

Digiajan ihminen voi skannata kirjeitä ja kuvia, hän voi valokuvata vaikka sen vintin sisällön ennen kuin siivoaa sen ja vie esineet sinne minne ne kuuluvat hänen mielestään: kaatopaikalle, kirpputoreille, museoon, kotiinsa.

Onneksi osa ihmisistä on edelleen myös perinteen säilyttäjiä. Mistä tulevaisuuden ihmiset kirjoittavat mikrohistoriaa, jos nykyajan ihmiset hävittävät kaiken?

Tietenkin menneisyys säilyy myös muistoissa, jotka on tallennettu romaaneihin tai vaikkapa blogeihin.

Kommentti blogiin Kirjailijan häiriöklinikka, jossa Kirsti Elillä pohtii tällä kertaa romaanin näkökulmaa, minäkertojaa ja mm kirjeitä kertojan ajatusten välineenä.

Olisin voinut mainita myös muistelmat, jotka ovat erinomaisia lähteitä kirjailijalle.

lauantaina, tammikuuta 03, 2009

Obama ja muisti

Hesarin kuukausiliitteessä on kiinnostava artikkeli Barack Obamasta. (Anu Uimonen: "Voi sinua, pikku Barack". HS/Kuukausiliite Tammikuu 2009, 28-35). Se on niin hyvin kirjoitettu, että luin sen ääneen miehelleni, joka on flunssassa. Artikkeli perustuu osittain Obaman kirjaan "Dreams from my Father".

Uimonen mainitsee artikkelissaan sivulla 34 sen Obaman kirjassa olevan kohdan, jossa tämä kirjoittaa tajunneensa rotunsa ensi kerran, kun näki yhdeksänvuotiaana Life-lehdessä olevan kuvan mustasta miehestä, joka yritti muuttaa ihonvärinsä valkoiseksi. Dramaattinen tapaus, tai oikeammin vain muistikuva, sillä sellaista juttua ja kuvaa ei ole ollut koskaan Life-lehdessä eikä myöskään Ebony-lehdessä, jossa Obama arveli sen ehkä olleen, kun häneltä kyseltiin asiaa viime vuonna.

Washington Postin toimittaja arveli, että Obamalle sattui sama juttu, mikä tapahtuu meille muillekin - hän muisti väärin. Minulle tuli mieleen se mahdollisuus, että Obama oli ehkä sekoittanut muistoonsa toisen aikoinaan lehdessä olleen uutisen: musta nainen yritti valkaista kasvojaan joillakin aineilla, jotka aiheuttivat pahoja jälkiseurauksia.

Jostain syystä Anu Uimonen ei kirjoita mitään tästä Obaman muistivirheestä.

tiistaina, huhtikuuta 15, 2008

Työssä 90- ja 100-vuotiaana

Eilinen HBL kertoi kirjailija Harry Bernsteinista, jonka esikoisromaani ilmestyi hänen ollessaan 96-vuotias. Kolmas osa omaelämäkerralliseen romaaniin on valmistumassa nyt kun Bernstein on 98. (Kurt Mälarstedt: Bernstein - författare i tionde decenniet. HBL/Kultur 14.4.2008) Ensimmäisessä osassa Bernstein palaa lapsuuteensa Englannissa, josta hän muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin 12-vuotiaana. Vaimon kuolema sai miehen kirjoittamaan elämästään. Kolmannen osa keskeinen henkilö onkin Ruby, jonka hän tapasi piilipuun alla New Yorkin Central Parkissa. International Herald Tribunessa on pitkä artikkeli ja valloittava kuva Harry Bernsteinista. (Sen mukaan Harry Bernstein julkaisi erään romaanin jo aikaisemmin.)

"God knows what other potentials lurk in other people, if we could only keep them alive well into their 90s." (Harry Bernstein Herald Tribunen haastattelussa)

Eihän tässä ole tietenkään mitään uutta, sillä Sophocles (496-406 eKr) kirjoitti viimeisen näytelmänsä 90-vuotiaana. BBC kertoi äskettäin ohjelmassaan Still working at 90 englantilaisista naisista ja miehistä, jotka ovat työssä vielä 90-100 -vuotiainakin. BBC mainitsee myös myös iäkkään kitaristin Les Paulin . Suomalaiset Arvo Ylppö ja Eino Jutikkala kuuluivat myös samaan ikivihreiden joukkoon. Arvo Ylppö luennoi vielä 90-vuotiaana lasten sairauksista sekä Suomessa että ulkomailla. Yli 90-vuotiaan Jutikkalan puheenvuoro eräässä konferenssissa Helsingissä on unohtumaton muisto.

Pidän vanhoista ihmisistä, sillä isoisäni eli 94-vuotiaaksi, äitini melkein 97-vuotiaaksi. Heidän kanssaan oli mukava jutella. Äiti muisti vielä yli 90-vuotiaana, millaisia vaatteita hänellä oli nuorena, millaisia leikkejä ja leluja hänellä oli lapsena, isoisä kertoi nuoruutensa ajan Pietarista. Iäkkäiden ihmisten kautta oppii ymmärtämään menneisyyttä eri tavalla kuin kirjoista. Onnellinen se, jonka esivanhemmat ovat myös kirjoittaneet elämästään.

perjantaina, joulukuuta 15, 2006

Kuinka luotettava on lapsen muisti?

Isoäitini Maria Rytkönen ja minä lapsena

Kuinka luotettava on lapsen muisti? Toisaalta hyvinkin luotettava. Kun kyselin joitain lapsuudenaikaisia asioita enoiltani ja tädiltäni, he sanoivat kaikki: Kylläpäs sinä muistat tuonkin asian.

Mielenkiintoista on, että aloin kysellä lapsuuteni aikaisia asioita silloin, kun niistä oli kulunut jo viisikymmentä vuotta. Onneksi tätini ja kaksi enoani olivat vielä elossa. En ollut puhunut noista ajoista heidän kanssaan aikaisemmin ja olinhan välillä pitkän ajan ulkomaillakin.

Minä olin monien lasten tavoin mummolassa sotaa ja pula-ajan nälkää paossa. Erään muiston pystyin ajoittamaan tarkasti papintodistuksen avulla. Pekka-eno, kummini, meni naimisiin. Sitä ennen hän tuli näyttämään morsiantaan mummolaan. Oli kevät, mummo ja nuorin tätini Kerttu istuivat uuden talon keskeneräisessä osassa kuorimassa perunoita.

Istuimme kaikki jakkaroilla, Pekan morsian Maija muiden mukana piirissä. Hän oli pieni, siro nainen, hiljainen ja herttainen. Jo aikaisemmin olivat Kerttu ja mummo kehuneet häntä: Hän syökin niin somasti. Minun kateuteni kasvoi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kaikki katsoivat vain Maijaa. Otin äkkiä perunan ja heitin sillä Maijaa. Se osui ja Maija hymyili hämillään.

Silloin mummo nousi paikaltaan ja minä läksin mummoa karkuun, juoksin puolukkatynnörin ympäri. Se päättyi nauruun ja leikinlaskuun. Olen hävennyt vuosia käytöstäni. Olinko niin hemmoteltu?

Kun tilasin papintodistuksen, jossa olivat lueteltuina kaikki mummon ja ukin lasten avioliitotkin, huomasin, että käytökseni oli ymmärrettävämpää, kuin olin luullut, sillä olin silloin alle kolmevuotias.

Monet muistot ovat paljon hämärämpiä. Muistikuvat ovat kuin reunoiltaan pyöristyneitä kuvia. Sanotaan, että pienen lapsen näkökenttä on suppeampi kuin aikuisen ja - pyöreä. Juuri tuollaisia ovat monet muistikuvani, näen niissä itseni ja vähän ympäristöä. Sellainen on esimerkiksi eräs tulvamuisto, vain yksi kuva, yksi pysähtynyt hetki.


Tänään Pakinaperjantaissa Saappat ja monot. Muistoja sodassa kauhuja kokeneesta, toisesta enostani, josta pidin paljon, vaikka hän oli useimpien aikuisten silmissä "epäonnistunut" ihminen.

Minulla oli viisi enoa, joihin lasken myös 11-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Ransun, mutta en vauvana kuollutta Jafetia eli Jahvea. Mummo ja ukki olivat sitä mieltä, että heillä oli 11 lasta, joihin he laskivat myös kuolleena syntyneen Lydian, jota ei ollut kirkonkirjoissa.

lauantaina, lokakuuta 22, 2005

Norsunmuistia ja söpöjä sorsia


Sedis suree (leikisti) muun muassa sitä, että hänen muistiaan verrataan Hesarin Nyt-liitteessä norsun muistiin. Selvästikään hän ei ole nähnyt erästä luontodokumenttia, joka havainnollisti unohtumattomasti norsunmuistia.

Kaksi nuorta norsua, sanokaamme niitä vaikkapa Dumboksi ja Jumboksi, oli sirkusnorsuina samaan aikaan. Myöhemmin tiet kävivät erilleen. Vuosikymmenien päästä Dumbo pääsi norsujen vanhainkodiksi varattuun amerikkalaiseen puistoon. Eräänä päivänä tuotiin sinne uusi norsuvanhus. Uusi tulokas ja Dumbo tunnistivat toisensa jo kaukaa. En koskaan unohda näiden kahden norsun sydämeen käyvää huutoa, jolla ne tervehtivät toisiaan vuosikymmenien eron jälkeen.

Anni Heino iloitsee uudesta sorsablogista, jonka on juuri löytänyt. Annin sivupalkissa on ollut jo ennestään lintutietoa suomeksi.

Kiitokseksi tästä ja muista hyvistä linkeistä tässä lisää kuvia sorsista Sorsien samoin kuin yllä olevan norsun kuvan tarjosi FreeFoto.com.