Lapset sodassa

Kommentti Kemppisen blogiin, jossa ovat aiheena rauhanomaiset lasten lelut, pikkuautot, mutta ne liittyvät tähän:

Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.

Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.

Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.

Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.

Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.

Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.

Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin  Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.

Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhanturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.

Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.

Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.

Tähän liittyy kirjoitukseni Hebbein kieli

Vallankumouksen pakolaiset

Marina Wallmanin Kuja Otava 1997 (alkuteos 1983, Marja Itkonen Kailan suomennos 1997)  on lempeä kuvaus emigranttiperheen lapsen kokemuksista.

Tämä on kommentti:

Venäläiset emigrantit olivat vallankumouksen uhreja. He olivat kokeneet hirvittäviä, traumaattisia menetyksiä. Enemmän kuin omaisuuden menetys merkitsi omaisten ja ystävien, vallankumouksen viattomien uhrien kuolema. Esimerkiksi tuo "saastassa eläminen" on usein psykiatrinen ilmiö.

Miljoonat siviilihenkilöt, miehet, naiset ja lapset kuolivat murhattuina. Mitään kriisihoitoa ei ollut jälkeenjääneille. Venäjä ei pysty vielä pitkään aikaan myöntämään sitä kaiken kärsimyksen määrää, mitä vallankumous aiheutti.

Murhattujen ja nälkään kuolleiden siviilien määrä oli suunnaton. Katsokaa itse:

Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan uhrit  (vuosien 1917-1922 kuolleiden keskiarvo eri lähteistä on 8,8 -9 miljoonaa henkeä)

Päinvastoin kuin luullaan suuri osa vallankumousta paenneita oli työläisiä ja talonpoikia (esimerkiksi Ukrainasta paettiin Ranskaan ym maihin). Ruumiillista työtä tehneet pystyivät muita paremmin tekemään tehdastyötä ja muuta. He elivät omissa yhteisöissään ja kokivat myös itsensä onnettomiksi. Isänmaan menetys on aina kova juttu.

Ulkopuoliset leimasivat pitkään nuo pakolaiset joutilaaksi rikkaaksi yläluokaksi. Sitä oli vain pieni osa paenneista.

Suomessa syntyi pian viha näitä vallankumouksen uhreja kohtaan. Kaikki venäläiset laitettiin samaan nippuun. Ja viime vuosikymmenet heidät on leimattu joutilaaksi rikkaaksi yläluokaksi. Paljon on tässä asiassa käsittelemistä Suomessa.

Aivan viime aikoina on kyllä Suomessakin tehty tutkimuksia venäläisistä emigranteista, esim graduja.esim  Matti Melan pro Gradu Suklaan suojassa vertaa Fazerin tehtaan ja ranskalaisen tehtaan työntekijöitä.Unelmat pitivät näitä ihmisiä elossa ja antoivat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Ne rohkaisivat kasvattamaan lapset ja kouluttamaan heidät. Venäläiset emigranttisivut ovat antaneet paljon Suomelle.

2. kommentti
Koulusurmien ja poliisimurhien aikaan lukuisat ihmiset ovat olleet Suomessa psyyykkisen tuen tarpeessa. Järjestetään avuksi psykologeja ja pappeja, pitkä terapia. Kerrotaan tuollainen tragedia miljoonalla. Millainen olisi tilanne Suomessa?

Venäjällä murhattiin vallankumouksen mellakoissa ja kylmän suunnitelmallisesti viiden vuoden aikana yhteensä melkein 9 miljoonaa ihmistä.

Vallankumouksesta paenneiden käytöstä ei voi mitata normaaliaikojen mittapuulla.

Pakolaiset halusivat pitää kiinni edes jostakin, muistoista, sukuhistoriasta, oppimistaan tavoista, kielestä, uskonnosta. Meistä mahdottomilta ja jopa järjettömiltä tuntuvat unelmat ja haaveet antoivat heille toivoa. He jaksoivat kasvattaa lapsiaan ja uskoa, että näille voisi tulla normaali elämä.

Oli myös poikkeusihmisiä, jotka putosivat kuin kissa tassuilleen tuolloinkin. Tai ainakin siltä näytti. 

Sitten oli niitä, joilla oli hyviä ystäviä, jotka auttoivat pahojen aikojen yli edes taloudellisesti. Hyvin paljon auttoi varmaankin se, että harjoitettiin musiikkia, oli orkesterit, kuorot, näytelmäseurueet. (Juuri tällaista kulttuurielämää oli myös keskitysleireillä.)

Suomessa oli jo sortovuosien vuoksi valmiina venäläisvihaa. Useimmat emigrantit hakeutuivatkin pois Suomesta maihin, joissa heihin suhtauduttiin myönteisemmin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja

Luen Agatha Christien 1920-luvun kirjoja. Agathan omistuskirjoitus ensimmäiseen niistä: To all those who lead monotonous lives in the hope that they may experience at second-hand the delights and dangers of adventure.

Agatha Christie: The Secret Adversary (1922, suomeksi Salainen vastustaja 1974 WSOY)

Maailman suurin valtamerihöyrylaiva Lusitania oli tulossa ensimmäisen maailmansodan aikana keväällä 1915 New Yorkista Liverpooliin, kun saksalainen sukellusvene ampui siihen kaksi torpedoa. Laiva upposi, ja yli 1000 henkilöä kuoli. Tämä dramaattinen tapahtuma on lähtökohtana Agatha Christien kirjalle The Secret Adversary. Miesmatkustaja luovuttaa salaisia asiapapereita nuorelle naiselle, jonka hän uskoo pelastuvan laivasta, sillä naiset ja lapset laitettiin siihen aikaan ensimmäisinä pelastusveneisiin. Nuori Jane Finn pelastuu, mutta katoaa jäljettömiin.

Viisi vuotta myöhemmin sodasta palannut Thomas Beresford ja hänen lapsuudenystävänsä Prudence Cowley, myöhemmistäkin kirjoista tutut Tommy ja Tuppence, perustavat rahapulassaan yhteisen yrityksen Nuoret seikkailijat. He saavat ensimmäiseksi tehtäväkseen Lusitaniasta pelastuneen Jane Finnin etsinnän. Huhutaan, että Englannissa on vallankumouksellisia, jotka koettavat saada haltuunsa nuo salaiset asiapaperit. Maa on vaarassa.

Etsijöihin liittyy Jane Finnin serkku, nuori amerikkalainen monimiljonnääri. Kirjassa mainitaan poliisi nimeltä Japp. Vehkeilyjen takana on salaperäinen Mr. Brown, jonka henkilöllisyyden paljastuminen on aikamoinen yllätys. Kirjasta tehtiin jo 1920-luvulla mykkäelokuva. Lue lisää muutakin Agathasta.

On hätkähdyttävää, kuinka aito agathachristiemäinen tunnelma vallitsee jo näissä nuoren Agathan kirjoissa. Hänen ensimmäisestä kirjastaankin sanottiin, että ainoa vika on se, että se on melkeinpä liian täydellinen.

Voit lukea kirjan The Secret Adversary (1922) ilmaiseksi täältä samoin Gutenbergistä. (Myös Stylesin tapaus samoilta sivuilta)

Helen Mirren on venäläistä aatelissukua

Elisabet I Ditchleyn muotokuvassa. Elisabet rakasti kauneutta ja pukuloistoa. Sitä nähtiin jo TV-draaman ensimmäisesssä osassa.

Ilyena Vasilieva Mironov on paremmin tunnettu nimellä Helen Mirren. Hänet on nähty monissa mielenkiintoisissa rooleissa TV:ssä ja elokuvissa. Tällä viikolla nähdään kaksiosainen Elisabet I (2005). Toinen osa tästä loisteliaasta historiallisesta draamasta nähdään huomenna torstaina.

Helen Mirrenin esi-isä kreivi Mikhail Kamensky oli Katariina Suuren aateloima lahjakas upseeri. Isoisä, tsaarin armeijan eversti ja diplomaatti oli Lontoossa neuvotteluissa, kun Venäjällä puhkesi vallankumous. Hän jäi Englantiin perheineen eikä nähnyt enää koskaan ketään sukulaisistaan. Kirjeenvaihto jatkui kuitenkin 1950-luvulle asti.

Helen Mirrenin isä muutti suvun nimen Mironovin Mirreniksi 1950-luvulla. Hän soitti ennen toista maailmansotaa London Philharmonic -orkesterissa ja toimi sodan jälkeen taksinajajana ja ajokorttikokeiden tarkastajana. Mirrenin äiti oli kolmastoista lontoolaisen lihakauppiaan neljästätoista tyttärestä. Helen Mirren on Elisabetin tavoin lapseton.

Mirrenin suvun tarina on kuin jännittävä historiallinen romaani. Helen Dunmore on kirjoittanut Mirrenin suvusta radionäytelmän, joka pohjautuu Mirrenin Venäjältä saamiin sukuarkistoihin.

Sukulaisiakin on löytynyt, mutta suvun Smolenskissa sijaitseva tila oli menetetty vallankumouksessa ja nimetty neuvostoaikana Juri Gagarinin mukaan, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin Mironovit.

Elisabetin ja yleensä 1500-luvun vaatteista olevat linkit ovat siirtyneet Kotisivublogiini.