Lapset sodassa

Kommentti Kemppisen blogiin, jossa ovat aiheena rauhanomaiset lasten lelut, pikkuautot, mutta ne liittyvät tähän:

Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.

Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.

Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.

Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.

Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.

Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.

Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin  Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.

Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhanturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.

Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.

Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.

Tähän liittyy kirjoitukseni Hebbein kieli

Jules ja Jim

Katsoin vihdoinkin elokuvan Jules ja Jim.

Minua kiinnostivat siinä 1900-luvun alun maailma juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua, tuon ajan Pariisi, Belle Epoque-muoti.

Koin kuitenkin elokuvan hyvin pitkästyttävänä. Miesten ystävyyden kuvaaminen oli tosin kiinnostavaa. En tiedä, uskaltavatkin nykyajan nuoret miehet olla enää ystäviä, kun heidän suhteensa leimataan usein heti seksuaaliseksi. Ennenhän oli tavallista, että kaksi poikaa tai kaksi tyttöä asui samassa opiskelijasunnossa. Nämä ystävyydet säilyivät, tultiin kuin veljiksi ja siskoiksi. Miten lienee nyt?

Nuori Jeanne Moreau on hyvin kaunis. Ohjaaja keskittyykin aika paljon pelkästään näyttämään häntä. Naiskatsojaa se ei ainakaan kiinnosta, ja miehenikin haukotteli kyllästyneenä, mutta katsoi elokuvan minun mieliksi urheasti loppuun asti.

Elokuva-alan ammttilaiset varmaankin keksivät tästä elokuvasta kaikenlaista hienoa sanottavaa, mutta ennakkoluulottoman katsojan näkökulmasta tämä oli yksinkertaisesti pitkästyttävä. Elokuvan loppu tietenkin selittää sen, miksi elokuva on tullut kuuluisaksi.

Minua haittasi kaikkein eniten se, että Catherinen erittäin vahvaa häiriintyneisyyttä ei mitenkään selitetty. Mistä se johtui? Vai jäikö minulta jotain huomaamatta?

Ehdin nähdä pienen välähdyksen Jeanne Moreaun haastattelusta. Se oli paljon kiinnostavampi kuin elokuva. Harmi, etten nähnyt sitä kokonaan.

Jeanne Moreau (kuvia)

Kuin Hitchcockin elokuvassa tai sodassa

Kuva: Freefoto.com

Eilen poliisihelikopteri pörräsi Ison Roobertinkadun yläpuolella kuin Hitchcockin elokuvassa. Tuli nimittäin heti mieleen North by Northwest (1959), jossa tavallinen virkamies (Cary Grant) pakenee hyönteismyrkkyä levittävää lentokonetta autiolla maaseudulla.

Poliisihelikopteri kulki Ison Roban yläpuolella niin kauan, että olo tuntui jo kiusalliselta. Ihmiset kurkistelivat helikopteria sateenvarojensa alta. Eräs nuori nainen pysähtyi kohdalleni ja kysyi: "Pitäisikö tässä pelätä?" Mitä helikopteri etsi?

Etsipä se ketä hyvänsä, jokainen meistä tunsi itsensä varmaan jossain määrin valvotuksi, tarkkailluksi, minäkin joka kannoin nukketalon hellaa mustassa kassissani. Tänä aamuna uutisissa sanottiin, että eilen etsittiin naisvankikarkuria. Mutta etsittäisiinkö tavallista vankikarkuria ihan helikopterin kanssa? Oletin helikopterin liittyvän Putinin vierailuun.

Kun helikopteri seuraa parin korttelin matkan aivan yläpuolella, tulee vainoharhainen primitiivinen tunne: tuo jahtaa minua. Johtuneeko se elokuvista vaiko ihmisen luontaisesta itsesuojeluvaistosta, mutta tuollaisessa tilanteessa ihminen haluaisi mennä jonnekin suojaan.

Minulle tuli mieleen myös Kyproksen sota, jossa lentokone tai helikopteri merkitsi vaaraa. En unohda sitä yötä, jonka olin lasteni kanssa Nikosian keskustan hotellissa ennen evakuointia. Paksu patja oli nostettu hotellihuoneemme ikkunan eteen. Pahimmalta tuntui pitkä vaahtosammuttajien rivi hotellin käytävässä ja jatkuvat sodan äänet.

Sitä ennen oli tapahtunut jo paljon. On ihmeellistä, että en ole kirjoittanut siitä. Mutta tunnen yleensäkin itseni niin ulkopuoliseksi Suomessa, että olen tottunut, että ihmiset eivät ymmärrä kokemuksiani. Tietenkin siitä olisi pitänyt kirjoittaa tuoreeltaan, kun ihmisten muistissa olivat vielä uutiset Kyproksen vallankumoukssta ja sodasta ja meidänkin perheen kuvat ja haastattelut lehdissä ja radiossa. Mutta siinä vaiheessa olimme jo päättäneet lähteä pois Suomesta.