Perunan identiteetti

Kuva: FreeFoto.com/Ian Britton Eräs pikkupoika katseli, kuinka hänen tätinsä kuori perunoita ja kysyi uteliaana, mitä täti ajatteli perunoita kuoriessaan. Vastaus oli unohtumaton: "Mietin tässä perunan perunamaisuutta."

Tämän tarinan kertoi kielitieteilijä C.J. Moore viime viikonlopun sanomalehdessä.(Take a closer look at the nature of things. - Meanwhile. International Herald Tribune. August 13-14, 2005). Alkuperäisessä englanninkielisessä tarinassa täti käyttää sanontaa "the potatiness of the potato".

Vaikka ilmaisu oli keksitty, se oli täysin ymmärrettävä. Samalla se oli, kuten Moore kirjoittaa, eräs filosofian keskeisimpiä kysymyksiä, jota on pohdittu vuosisadat idässä ja lännessä: mitä esineet ja asiat ovat itsessään?

Moore mainitsee Goethen esimerkkinä länsimaisesta ihmisestä, joka oli sitä mieltä, että esineiden ja luonnonilmiöiden todellinen luonto paljastuu vain täsmällisellä tarkkailulla.

Silloin ihminen on avoin, ja luonto voi paljastaa olemuksensa aivan samalla tavalla kuin vaatimaton peruna paljastaa keskittyneelle kuorijalleen sen, millainen se on itsessään. Voimme sanoa, että peruna paljastuu identtiseksi itsensä kanssa, sillä on pysyvä identiteetti.

Teivas Oksala kiinnittää huomiota Goethen keskittyneeseen tapaan kuvata vaikkapa jotain elämänvaihetta yhdellä ainoalla luonnonilmiöllä kuten esimerkiksi runossa "Kuulle".

Tarkkailemalla keskittyneesti luontoa, voimme oppia ymmärtämään sen olemuksen. Moore mainitsee itävaltalaisen Viktor Schaubergerin, joka ennusti jo 70 vuotta sitten, mitä vaurioita Tonavalle tulisi tapahtumaan, kun ei haluttu opetella ymmärtämään veden olemusta.

Veden "vesimäisyys", sen identiteetti onkin myös poliittinen ja luonnonsuojeluun liittyvä ilmiö eikä vain runoutta ja filosofiaa.

Taiteilijan maailmankuva

Kiiltomadossa keskustellaan nimimerkin "Senses of time" aloittamasta aiheesta "Kirjailijana olemisen merkityksettömyys".

Joel Haahtela kirjoittaa puheenvuorossaan: "Jos hieman pelkistetään asioita, kirjallisuus ja taide ylipäätään tiivistyy neljään symboliin: rakkauteen, kuolemaan, yksinäisyyteen ja näiden kolmen takana tyhjyyteen."

Näin ajatellaan postmodernissa filosofiassa: Maailma leijuu tyhjyyden yläpuolella. Mitään tarkoitusta ei ole, vaan ihmisen on luotava tarkoitukset itse. Kirjaílija luo tarkoituksen, merkityksen työllään, taiteesta tulee "punainen lanka" elämään kuten Haahtela sanoo. Taide syntyy tästä merkityksen etsimisestä.

Onko unohtunut, että suurin osa maailman kulttuurista on syntynyt aivan toisenlaisen maailmankuvan vallitessa? Michelangelo, Shakespeare, Milton, Dante, Dostojevski, Bach, Austen - luettelo täyttäisi kokonaisen kirjan- elivät aikana, jolloin rakkauden , yksinäisyyden ja kuoleman takana ei ollut tyhjyys. Heidän taiteensa ei syntynyt tyhjyyden vaikutuksesta.

Postmoderni maailmankuva on vain eräs, kiistanalainen tapa katsoa asioita, ei suinkaan selviö.

(Yllä oleva kuva on osa Michelangelon Sikstuksen kappeliin maalaamasta freskosta "Luomiskertomus")

Lukijat ja kirjoittajat lenkillä. Kuva:Nathan Nel/Hagen

Kun Charles Dickens kärsi unettomuudesta, hän käveli tuntikausia yöllisessä Lontoossa (”Night Walks”). Thoreaun oli pakko olla yli neljä tuntia päivässä kävelemässä. Wordsworth, Coleridge, Henry James, C.S. Lewis olivat innokkaita kävelijöitä.

Joyce Carol Oates juoksee, on juossut lapsesta asti. Juokseminen tuo hänelle laajentuneen tietoisuuden, jossa henki juoksee ruumiin kanssa, hän pystyy näkemään kirjojensa maisemat kuin filminä, hän näkee maisemia, välähdyksiä ihmisistä ja rakennuksista, joista syntyy myöhemmin kirja. Hän ei pysty kuvittelemaan kirjoituspöydän ääressä. Ideat ja juonet kehittyvät hänen juostessaan, kirjat syntyvät juostessa. Hän kirjoittaa ne sitten kotona käsin ja sitten koneella. Hän ei käytä tietokonetta.

Mieheni juoksee joka toinen päivä viisi kilometriä ja sen päälle portaat ylös kuudenteen kerrokseen. Ennen minäkin juoksin, juoksin raskaana ollessanikin, juoksin siihen asti kunnes polveni vahingoittui: juoksin hämärän puiston halki, kompastuin ja polveni osui maassa törröttävään metalliputkeen.

Olemme kävelleet yhdessä teini-iästä asti, nuorempina tuntikausia, nykyään tunnin illassa. Kävelyyn ja juoksemiseen kiintyy. Se on addiktiivista, hyvällä tavalla addiktiivista. Lapsetkin pitävät kävelemisestä, ja siitä tulee heille tottumus. Kävellen maailma tulee tutuksi ja läheiseksi. Juoksija saa lisäksi sieluunsa siivet, jotka me kävelijät saamme vain unessa ja unelmissa.

Olen lähdössä tänään junamatkalle. Mukaan tulee kakkosteetä termoksessa, Frank Kermoden kirja The Age of Shakespeare sekä keskiaikaisaiheinen ristipistotyö, jonka toivon saavani tällä matkalla valmiiksi. Ja tietenkin matkatoveri, Significant Other, Elämäni Tärkeä Henkilö, joka aikoo myös lukea omia kirjojaan.

Hyvää viikonloppua!

Joyce Carol Oates ja koulu.

Vuonna 1944 tuleva kirjailija ja Princetonin yliopiston kirjallisuuden professori Joyce Carol Oates menee kouluun kynäkotelo ja eväslaukku mukanaan. Hän on kuusivuotias. Hän ei osaa lukea. Hänen kotonaan on vain muutama kirja.

Joyce Carol Oatesin pieni koulutalo on yhden huoneen kyläkoulu puurakennuksessa. On puulämmitys, oppilaiden täytyy pitää kylmällä säällä lapasia ja hattuja luokassa. Ulkohuussit. Vuotava katto. Paljas lautalattia. Luokka tuoksuu lakalle ja savulle. Ikkunat ovat vanhuuttaan sameat. Täytyy siristellä silmiään nähdäkseen liitutaululle. Opettajankorokkeella istuu pöytänsä takana Mrs. Dietz, alipalkattu ihanteellinen ja ystävällinen opettaja.

Samassa luokassa on 6-16 vuotiaita oppilaita. Oppilaat tavaavat ja lukevat ääneen. He lausuvat runoja. Koulukirjat ovat amerikkalaiseen tyyliin edellisiltä ikäluokilta perittyjä. Koulun lähellä on tyhjiä tontteja ja joki, johon menevät ulkohuussien tuotteet ja jossa koulupojat uivat. Koulun pihalla leikitään. Joyce on hyvä juoksija. Kun opettaja soittaa kelloa koulun rappusilla, Joyce ryntää innoissaan luokkaan. Hän rakastaa koulua.

Luokassa on pari hyllyllistä kirjoja: Melvilleä, Mark Twainiä, Hawthornea, Thoreauta ja unohtuneita vanhempia”klassikoita” sekä Websterin sanakirja, ihmeellinen paksu kirja täynnä sanoja. Joyce voittaa tavauskilpailusta oman sanakirjan.

Joyce Carol Oates kirjoittaa, että koulu oli hänelle turvapaikka, vastakulttuuri ympäristön kaoottisuudelle ja karkeudelle.

Hänen kotonaan oli Poen novelleja, ja hän sai lahjaksi kahdeksanvuotiaana kirjan Liisa ihmemaassa. Hän uskoo, että molemmilla kirjoilla oli ratkaiseva vaikutus hänen elämässään, varsinkin Lewis Carrollin kirjalla. Hän meni peilimaailmaan eikä oikeastaan tullut sieltä koskaan takaisin. Peilimaailmasta, tavallisen maailman ”vastamaailmasta” tuli hänelle vallitseva kulttuuri. Hänestä tuli kirjailija.

Joyce Carol Oates: The Faith of the Writer. Life, Craft, Art. 2003.