Mitä syöt tai juot kirjoittaessasi?

Kun olin opiskelija, istuin tuntikausia Rikhardinkadun kirjastossa tai Porthaniassa englannin laitoksen kirjastossa lukemassa tai kirjoittamassa. Kun olin tehnyt tietyn verran työtä, palkitsin itseni palalla suklaata. Kun olin lukenut tai kirjoittanut oikein paljon, annoin itselleni luvan katsella lehtiä.

Mikäpä piristäisi nytkään enemmän kuin suklaa? Jotkut söivät piristykseksi opiskeluaikana kofeiinitabletteja tai joivat paljon kahvia. Olen aina pitänyt kahvijauhojen ja kahvin tuoksusta (ilman kermaa), mutta kahvi maistuu minusta pahalta. Minulla on nähtävästi lapsen kitalaki, sillä en voi sietää cola-juomien, oluen, vahvojen juustojen enkä väkevien alkoholijuomien makua enkä edes tuoksuakaan.

Kahvia olen kuitenkin alkanut opetella juomaan luettuani jokin aika sitten Nykäsen blogista löytyneen artikkelin kahvitutkimuksesta ja kahvin hyvistä puolista. Kyllä se on hampaat irvessä juomista. Kauniista kupista.

Kaikkein mukavinta syömistä kirjoittaessa ovat marjat. Sekoitan pakastemarjoja maitorahkaan, johon olen lisännyt hiukan keinomakeutusainetta. Marjat sulavat vähitellen. Jäinen marja piristää kovasti.

Vettä käyn juomassa keittiössä, jotta tulee lisää askelia. Samalla voin ottaa muutaman vitamiinitabletin pienestä lasista, johon olen laittanut päivän vitamiinit.

Mitä Sinä syöt kirjoittaessasi tai lukiessasi?

Me 2000-luvun hobitit

1950-luvulla minun pituiseni nainen (vähän yli 160cm pitkä) saattoi päästä vaikka Miss Suomeksi tai mannekiiniksi. Nykyään alle 180 cm pitkä ihminen saa tuntea olevansa häiritsevä tekijä ainakin asuntojen ja vaatteiden suunnittelijoille.

Asumme Helsingin keskustassa kerrostalossa. Muutama vuosi sitten remontin yhteydessä oviin asennettiin ovisilmät. Ne oli kuitenkin laitettu kaikki samalle korkeudelle kysymättä asukkailta mitään.

Kysyin, miksi ovisilmät oli laitettu niin korkealle. Minulle selitettiin, että muutoin 180-senttiset miehet joutuisivat kumartumaan niihin katsoessaan. Kun sanoin, että ovisilmää tarvitsevat ennemminkin pienet mummelit ja lapset, minun käskettiin käyttää jakkaraa.

Ovenkahvat on asetettu uusissa asunnoissa niin korkealle, että me hobitit iskemme käsivartemme niihin. Raitsikoissa matkakorttien lukijalaite on asennettu liian korkealle.

Kirjoittaessani kirjaa kyynärän mittaisesta tytöstä luin lyhytkasvuisten ongelmista. Niistä hyvin suuri osa näyttäisi johtuvan muusta kuin heidän pituudestaan. Maailma rakennetaan "normaalille" ihmiselle, ja tunnen olevani yhä enemmän epänormaali, kun en ole 180-senttinen mannekiinivartaloinen nainen, jollaiselle myös vaatteet suunitellaan.

Ovatko kaikki ihmiset todellakin nykyään pitkiä?

Suomen bloggaajat eivät mahdu enää yhteen bussiin

Helsingin Sanomien marraskuun 2005 kuukausiliitteen blogijutussa (Anssi Miettinen: Perustin tiedotusvälineen.) on kuva 257 suomalaisen blogin suhdeverkostosta. Pelkästään Blogilistalla on nyt vuoden 2006 alussa jo 3686 suomalaista tai suomalaisuuteen liittyvää blogia. Tulee tapahtumaan entistä enemmän ryhmittymistä. Ei ole enää paluuta siihen kodikkaaseen ”me”-ryhmään , joka aloitti bloggaamisen Suomessa.

Lainaan omaa kommenttiani Blogisanomista (19.10.2005):

Suomalainen blogimaailma on selvästikin jonkinlaisessa kuohunnassa. Kun blogien määrä lisääntyy, syntyy luonnostaan monenlaisia ryhmiä kuten tavallisessakin elämässä.

Ensimmäisiä suomalaisia bloggaajia voi verrata esimerkiksi Mayflowerilla menneisiin "ensimmäisiin" amerikkalaisiin, ja heidän jälkeläisiinsä, joita pidetään ja jotka pitävät itse itseään eliittinä.

Onko meillä ihmisillä taipumus valita "kuninkaita" ja "aatelistoa" vaikka hiekkalaatikolla? Luoko se turvallisuutta? kysyin silloin.

Jotta bloggaaminen jatkuisi ja jopa lisääntyisi Suomesssa, tulee tapahtua jonkinlaisia muutoksia.
En tiedä, miten ne tulisi tehdä, mutta toivoisin tunnelman muuttuvan entistä avoimemmaksi, suvaitsevaisemmaksi - ja ystävällisemmäksi.

En tarkoita suinkaan sitä, ettei voisi olla kirpeääkin sananvaihtoa, mutta muistettaisiin samalla, että vaikka asiat joskus riitelevät, ihmiset voivat pysyä ystävinä tai ainakin asiallisesti käyttäytyvinä naapureina.

Lue Media=Blogin katsaus : Blogeissa tapahtui 2005

Vuosi 2005 on ollut "bloggaajien vuosi". 2005 has been called "the year of the bloggers" in Finland.

Kuva: Beesi
Philip Teir kertoo blogissaan [Mitt liv som blog] että TV4:n toimittaja Jan Gradvall nimitti perjantain aamuohjelmassa vuotta 2005 bloggaajien vuodeksi.

Kuihtuuko bloggaaminen tämän jälkeen vai kasvaako se? Siihen aikaan kun tein lehtijuttuja vapaana toimittajana Torontosta käsin, soitin Suomeen mielestäni hyvistä ideoista. Monesti joku päätoimittaja sanoi: Voi, kun siitä aiheesta/henkilöstä puhuttiin jo viime vuonna/viime kuussa/viime viikolla. Ei siitä/hänestä puhuta enää. Miten käy bloggaamisen? Tuleeko siitäkin kulunut siitä-on-jo-puhuttu -aihe?

Ja meidän bloggaajien kannalta tärkeä kysymys: Millä tavalla me jaksamme jatkaa bloggaamista alkuinnostuksen jälkeen? Miten säilyy bloggaamisen ilo?

Onnea vuodelle 2006!

Photo: Anna Amnell
Ikkunalaudalla loikoo Nestor Burma, joka on saanut nimensä ranskalaisen salapoliisisarjan sankarin mukaan jo pentuna, ennen kuin ihmis-Maman ja Papa tiesivät, että Nestor vaikuttaa burmankissalta - eläinlääkärin mukaan.

Nestorilla on romanttisen kirjava tausta. Emo, joka näyttää täysin persialaiselta, on ostettu Barcelonan torilta ja tuotu Suomeen erääseen uusmaalaiseen kaupunkiin. Isä on tuntematon "siniverinen". Nestorin sisarukset ovat pitkäkarvaisia ja persialaisen näköisiä. Nestorilla on keltaiset silmät, joten minusta sen näköistä voitaisiin sanoa "kartusiiniksi". Nestor on hyvin kiintynyt ihmisiin.

Olemme varanneet tuuhean rönsyliljan Nestorin nakerrettavaksi. Se pitää myös joidenkin kukkivien kukkien syömisestä, mutta orkideoista se ei onneksi välitä. Kuvassa Nestorin vieressä oleva hyasintti-kielo-kori on pitänyt viedä jo Nestorin tavoittamattomiin. Joulutähtiähän kissaperheessä ei saa olla, sillä se on myrkyllinen.

Nestor Burma cool French comics