Suomenlinnan puutaloja 1

Tämä puutalo on viimeisenä kirkkoa vastapäätä olevan kadun varrella oikealla. Tähän taloon muutti jo 1970-luvulla perhe, joka entisöi talon ja varusti sen kaikilla nykyajan mukavuuksilla.

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Noakin arkki Suomenlinnassa  Kuvia: Anna Amnell

Asuimme melkein kolme vuotta Suomenlinnassa tässä talossa, jota sanotaan Nooakin arkiksi. Se on Helsingin vanhin kivitalo.

Asuimme toisessa kerroksessa talon päädyssä (viisi ikkunaa). Asuntoon kuului yksi hyvin iso huone, toinen pienempi ja niiden välissä pitkä käytävä ja kylpyhuone. Koko talossa ei ollut lämmintä vettä eikä keskuslämmitystä.

Huoneet lämmitettiin haloilla, jotka säilytettiin halkovarastossa ensimmäisessä kerroksessa. Ostimme nestekaasulla toimivan vedenlämmittimen.Joissakin Suomenlinnan taloissa ei olut edes vesijohtoja, vaan vesi kuljetettiin hevoskyydillä peltisäiliössä.

Oven yläpuolella näkyy keittiön ikkuna. Keittiö oli hyvin pieni huone, jossa ei ollut myöskään minkäänlaista lämmitystä, vain puuhella, joka jäähtyi heti kun tuli oli sammunut. Tyttäreni muistaa minut seisomassa hellan ääressä mieheni pitkä harmaa päällystakki päällä. Mieheni oli armeijan palveluksessa, mikä oli 1970-luvulla halveksittu virka varsinkin niissä piireissä, joissa ihailtiin Neuvostoliiton rauhaa rakastavaa armeijaa.

Sisällä kodissamme oli mielestämme hyvin kaunista, sillä olin maalannut kaikki seinät. Suuressa lastenhuoneessa yksi seinä oli suklaan värinen, toinen iloisen keltainen ja kolmas valkoinen. Ikkunoista näkyi kirkkopuistoon ja tielle.

Pienempi huone oli mieheni ja minun huone. Sen seinät olin malaannut keltaiseksi ja ruskeaksi.

Kauneinta olivat kaari-ikkunat ja lastenhuoneen valkoinen kaakeliuuni, johon sytytimme illalla tulen, istuimmme koko perhe lattialla takan edessä ja luimme iltasatuja.

Nämä Suomenlinnan talot oli rakennettu ranskalaisen mallin mukaan 1700-luvulla. Sekin sitoi meidät ranskalaiseen kulttuuriin, mitä vahvisti lasten koulu. He kävivät kaikki ranskalaista koulua, joka toimi siihen aikaan Laivurinkadulla. Halusimme antaa lapsillemme jotain muuta kuin 1970-luvun Suomen kulttuurin ,jota tulvi radiosta ja televisiosta - meillä ei ollut tietenkään kumpaakaan. Meille ei tullut myöskään Hesaria.

Elimme omaa onnellista, vaatimatonta elämäämme suomettuneessa Suomessa ja haaveilimme koko ajan pääsevämme ulkomaille. Toiveeemme toteutui muutaman vuoden kuluttua.

Nooakin arkin restaurointi on käynnissä.(Rakennusperintö, linkki päivitetty)
Suomenlinna -mieheni ottamia kuvia Suomenlinna ja meri

Kesä kaupungissa. Suomenlinna

Tie kotiin
Originally uploaded by amnellanna

Olen kulkenut tätä tietä satoja kertoja tullessani kotiin kaupungista ostoksilta tai hakemasta lapsia koulusta. Lapset kävivät koulua kaupungin puolella Eirassa ja kuljetimme heidät sinne edestakaisin lautalla ja talvella myös jäätietä kävellen.

Viikonloput varsinkin kesällä Suomenlinna kuului turisteille ja helsinkiläisille, jotka tulivat käymään saarella. Suomenlinnalaiset läksivät ulos vasta saaren rauhoituttua. Talvisin ei saarella näkynyt turisteja.

Lapset oppivat Suomenlinnassa uimaan, luistelemaan ja pyöräilemään. Vaikka olin valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta, jäin kotiäidiksi. Suomenlinnan vuodet olivat onnellista aikaa.

Lapset muistelevat Suomenlinnan aikaa ihanteellisena lapsuutena. He eivät huomanneet, kuinka rappeutunut oli talo, jossa asuimme.

Photo Friday: 'Awful'

Helsinki, Finland

Kasvitentti lasiverannalla

Nojatuolipuutarhurin kasvitarhaa kirjahyllyssä

"Juuri kasvien keruun takia halusin ehdottomasti oppikouluun." Obeesian kommentti Kemppisen blogissa.

Olen rakastanut luontoa ja kukkia lapsuudesta asti, mutta kasvien keruu tuntui kouluaikana painajaiselta. Kasvien kerääminen, niiden kuivaaminen harmaan imupaperin välissä ja tekstin kirjoittaminen olivat jännittävää ja samalla ensimmäinen tutustuminen latinaan. Mutta kasvitentit pilasivat koko jutun.

Luonnonhistorian opettajamme lehtori Hilja Laaksonen piti kasvitentit kotonaan valkoisessa puutalossa lähellä poikalyseota. Hän istui lasiverannalla rottinkituolissa, ja me tyttölyseolaiset toimme syvään niiaten hänen eteensä herbaariomme kukin vuorollamme toisten odottaessa pihalla. Joillakin oppilailla oli edellisten sukupolvien kasveja, jotka oli irrotettu varovaisesti kellastuneista kasvioista ja kiinnitetty uudestaan liimapaperisuikaleilla uuden kasvion puhtaille valkoisille sivuille.

Kasvitentti lasiverannalla olisi voinut olla juhlaa. Ehkä se oli ollutkin opettajan tarkoitus. Mutta ainakin minun muistissani kasvitentti oli kuin poliisikuulustelu, josta selvittyään koululainen lähti helpottuneena juosten kotiin. Ehkä opettajamme oli meidän aikanamme jo liian vanha ja väsynyt. Kun hän kuoli kesken kouluvuoden, itkevät koulutytöt muodostivat kunniakujan kirkonmäeltä kauas kirkkopuistoon asti, kun hänen arkkuaan kannettiin hautaustoimiston autoon.

Kasvienkeruuta pidettiin tärkeänä osana koulunkäyntiä. Mieheni lähetettiin kouluaikana opettajasisarensa Tuulikin luo Alastarolle tai Lohjalle isoisän luo kasveja keräämään. Meillä on vieläkin tallella paksu mustakantinen kansio, johon anoppini oli kerännyt kasvit käydessään Lohjan yhteiskoulua. Tuulikilla on luonnonkasvipuutarha, johon hän on huolella koonnut kasveja.

Luonnonhistorian tuntien kauhunhetket ovat muistissa. Yhtä pahoja kuin kasvitentit olivat ne tapaukset, jolloin järjestäjänä ollessani tökkäsin opettajaa vahingossa käteen mustekynällä - järjestäjän piti ojentaa mustekynä opettajalle, joka kirjoitti tunnin sisällön ja poissaolot päiväkirjaan.

Rakkaus kukkiin ja luontoon on kuitenkin säilynyt. Se vahvistui entisestään niinä vuosina, jolloin asuimme Kanadassa ja teimme pitkiä telttailumatkoja eri puolille Amerikkaa. Myöhemmin olen perehtynyt kasvien asemaan menneinä aikoina käymällä museoiden puutarhoissa ja lukemalla kirjoja. Tärkeimmiksi ovat tulleet kuitenkin varhaislapsuuden muistot luonnosta, kukista jotka ovat minua korkeampia, kun kävelen niiden keskellä niityllä. Niin ainakin muistelen olleen.


Nettikasvio