Villa Kivi, Helsingin kirjailijoiden talo. Lisää kuvia
Joskus viime vuosituhannen loppupuolella koin erikoisen elämyksen, jolla on pieni ja etäinen yhteys tämän hetken kirjalliseen kiistaan Paavo Haavikosta.
Olin juuri tullut Helsingin keskustassa olevaan tavarataloon Aleksanterinkadun puolelta ja lähestyin vasemmalla olevia rullaportaita. Pysähdyin katsomaan naista, joka seisoi rullaportaiden juurella ja katseli intensiivisesti tavaratalon alakerrassa olevaa ihmisjoukkoa. Sitten yhtäkkiä nainen katosi.
Nähdessäni tuon naisen uskoin aivan varmasti tietäväni, kuka hän oli. Hän ei ollut kookas, ja hänellä oli lyhyt vaalea tukka. Hänellä oli päällään muodollinen asu, kävelypuku, jossa oli lyhyt hame, ja hän piti tiukasti kiinni käsilaukustaan.
En ollut koskaan tavannut tätä naista, en ollut nähnyt hänestä yhtään valokuvaa enkä lehtikuvaakaan, sillä olin ollut poissa Suomesta melkein kymmenen vuotta. Mutta olin soittanut hänelle sen jälkeen, kun tulin Suomeen ja sain ensimmäisen nuortenkirjani käsikirjoituksen valmiiksi. Hän oli kustannustoimittaja. Hänen äänessään tai ehkä oikeammin hänen suhtautumisessaan oli jotakin, jonka vuoksi en soittanut hänelle uudestaan.
Tajusin tietenkin, että tuo "näkemäni" nainen oli todellisuudessa vain eräänlainen eideettinen kuva. Nainen oli nimittäin kuollut jo jokin vuosi aikaisemmin.
Tämä erikoinen kokemus tuli mieleeni, kun luin tänään kirja-arvostelua Paavo Haavikosta ja hänen ihmissuhteistaan kertovasta kirjasta. Tunsin nimittäin silloin Stockmannilla aivan varmasti nähneeni Marja Kemppisen seisomassa siinä rullaportaiden luona tarkkailemassa ihmisiä, jotka olivat vielä mukana elämässä, kun taas hän oli kuollut nuorena syöpään.
En ole lukenut Haavikon kirjaa enkä Kemppisen kirjaa, joissa kerrotaan näistä ihmissuhteista, mutta luettuani tänään kirja-arvosteluja ja blogikirjoituksia, etsin netistä kuvaa Marja Kemppisestä. Löysin useitakin. Marja Kemppinen näytti valokuvissa aivan samannäköiseltä kuin eideettisen kokemukseni nainen. Se oli aikamoinen shokki, vaikka ajattelin, että on saattanut sittenkin olla jokin lehtikuva, jokin välähdys jossa olen nähnyt tämän henkilön.
Tämä kirjallisen maailman tragedia oli mennyt jollakin tavalla minunkin alitajuntaani ja tuli sieltä esille odottamattomalla hetkellä. Tuollaiset tragediathan muuttuvat usein yhteisiksi uniksi, legendoiksi, kirjoiksi, elokuviksi, runoiksi.
