Koti-iltoja

 

Sää ei houkuttele ulos.

On oikea ilta pelata Scrabbleä.

Lumitöitä

Vanhat konstit eivät enää riitä lumitöihin.

Kalevalan päivä: Kiitos kirjoista

Kalevalan päivä on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä. En osaa kuvitella elämääni ilman kirjoja. Tutustuminen kirjallisuuteen alkoi siitä, kun minulle luettiin mummolassa Maamme-kirjaa ja muita tätini ja enoni vanhoja koulun lukukirjoja pärevalossa ja jatkuu edelleen, kun luen kirjoja myös Internetistä ja varmaankin kohta myös pienestä lukulaitteesta (iPod Touch), jollainen pojallani jo on ja jonka ostamista suunnittelen itsekin luettuani muutaman runon pienestä kuvaruudusta. Kirjaston voi kantaa käsilaukussa tai taskussa.

Kirjasto oli kouluvuosina toinen kotini ja naapurissa asuvan toimittajan ullakon kirjat aarreaittani. Sain lukea mitä halusin ja luin yleensä kaiken, mitä sain käsiini. Onneksi sekä kirjastolla että toimittajanaapurilla oli jonkinlaiset laatukriteerit. Kirjastossa asetettiin rajoituksia myös siihen, montako kirjaa sai lainata ja miltä osastolta. Jouduin lukemaan pitkään pelkästään lastenosastolta ikäni vuoksi, vaikka olin ullakkokirjastossani lukenut esimerkiksi Balzacin ja Dumas'n kirjoja ja joukon salapoliisiromaaneja. Olen kiitollinen kaikille kirjailijoille, jotka veivät minut mukanaan seikkailuihin ja toisiin maailmoihin.

Kiitollisuudesta syntyivät myös omat kirjani. Kirjat rikastivat minun maailmaani, muuttivat sen. Kalevalan päivä on minulle myös henkilökohtainen juhlapäivä, sillä oli Kalevalan päivä, kun minulle soitettiin, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Ajattelin silloin, että kirjoitan vain yhden kirjan, mutta näyttää olevan niin, että kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

Mika Waltarin Helsinki

Olen lukenut viime aikoina Mika Waltarin Helsinki-kirjoja ja Panu Rajalan Waltari-kirjaa. Waltarin Helsinki-kirjoissa on hyvin tuttu tunnelma: rakkaus vanhaa kaunista Helsinkiä ja sen luontoa kohtaan ja vastenmielisyys modernia rakennustaidetta kohtaan, joka synnyttää talohirviöitä pilaamaan kaupungin.

Waltari oli asunut kouluvuosiensa ajan leskiäitinsä ja kahden veljensä kanssa pienessä vaatimattomassa asunnossa Tehtaankadulla. Ympäristö oli kuitenkin kaunis. Hän nousee Korkeavuorenkadun mäkeä mennessään Rikhardinkadun kirjastoon ja Koulupuiston ja Johanneksen puiston reunalla olevaan kouluunsa. Hän kauhistuu monien muiden sen ajan helsinkiläisten kanssa Taka-Töölön syntyä. Töölö on hänelle jatkuvasti "tyly" ja "kylmä". "Heillä oli jälleen oma kotinsa kylmän kadun varrella Töölössä ja ohuiden seinien takaa kantautuivat korviin naapureiden liikahdukset ja äänet". (Waltari: Palava nuoruus).

Naimisiin mentyään Waltari muuttaa kauniiseen Etu-Töölöön ja asuu samassa asunnossa koko elämänsä. Hänellä oli tapana kävellä keskustaan. Muistan hänen hahmonsa, myhäileväilmeisen ystävällisen näköisen miehen. Hän kuului siihen sukupolveen, joka oli viettänyt lapsuudestaan asti kaikkki kesät maaseudulla huvilalla. Ajatuksissaan hän taisi elää suuren osan elämästään kaukana täältä. Hän oli eurooppalainen ja kosmopoliitti. On traagista, että kirjallinen maailma vieroksuu häntä yhä. Mutta lukijat ovat rakastaneet häntä aina.

Äskettäin eräs elokuva-alan ihminen kirjoitti, että talojen suunnittelijoiden nimet täytyisi laittaa talojen seinille kertomaan siitä, kuka on vastuussa näistä rakennuksista. Hän vetosi siihen, että elokuvien tekijätkin ilmoittavat olevansa vastuussa elokuvistaan. Tiedämme, että arkkitehdit eivät ole yksin syyllisiä rakennusten ala-arvoiseen suunnitteluun. Siihen vaikuttaa myös rahanhimo, halutaan kaikki mahdollisimman halvalla tuottamaan mahdollisimman paljon rahaa. Kaikkein tärkein syy lienee kuitenkin se, että Suomi kieltää menneisyytensä, yhteyden eurooppalaiseen kulttuuriin ja sen perinteisiin. Ajatellaan, että Suomi alkaa vasta 1900-luvulta.

Olin yllättynyt, kun luin, että arkkitehtuurissa vastustettiin korkeita ikkunoita niiden "venäläisyyden" vuoksi ja alettiin rakentaa muun muassa tänne Töölöön neliskulmaisia aukkoja talojen seiniin. Syntyivät bunkkereiden rivistöt. On ollut myös poliittisesta syystä vihamielisyyttä kauneutta vastaan. Se on minulle käsittämätöntä.

Mika Waltari kirjoittaa hiljaisen köyhän sivistyneistön puolesta. Sitähän ei mikään puolue ole koskaan puolustanut. Mutta onneksi ihminen voi olla onnellinen melkein missä hyvänsä. Kun astuu kotiinsa ja sulkee oven takanaan, elää oma elämäänsä, johon kuuluvat oma perhe ja ystävät, lemmikkieläimet, muistot, mieluinen musiikki, lehdet ja kirjat. On parasta vetää verhot ikkunan eteen, jos sieltä näkyy modernin arkkitehtuurin "luomuksia".



Kuvassa Johanneksen puisto ja urheilukenttä sekä Norssi, Mika Waltarin koulu.

Pakinaperjantai: Vanha nainen Adrianmeren rannalla

Adrianmeren rannoilla on jyrkkiä kallioita, joilta aukeaa häikäisevä näkymä merelle. Jossain kaukana häämöttää Italian rannikko. Aivan meren rannalla Krk-saarella on talo, jossa on laaja kivinen terassi. Se levittäytyy kuin kallionkieleke meren yläpuolelle. Terassilla on vain yksi ainoa ihminen, vanha nainen joka hakkaa viiniköynnösten oksista punotulla mattopiiskalla itämaista mattoa.

Mitä miettiii tämä nainen, muinaisten Välimeren asukkaiden jälkeläinen? Millaisia ovat hänen unensa, kun niitä ruokkivat joka päivä tämä tarumaisen kaunis ja ylevä maisema sekä Välimeren muinaisten kansojen, näitä seutuja satoja vuosia hallinneen Venetsian ja merenkulkijakauppiaiden mukana Bysantista ja kauempaakin Idästä tulleet julmankauniit tarinat ja legendat?

Pakinaperjantai