sunnuntai, kesäkuuta 10, 2012

Kultturiraitiovaunu metallinhohtoinen


Kultturiraitiovaunu metallinhohtoinen, originally uploaded by Anna Amnell.


Jostain hohtaa pintaan välähdys lämpöä. Aika yllättävä näky keskieurooppalaisen lämmön ja syvien kulttuurijuurien jälkeen, joita näin Berliinissä, Prahassa ja Krakowassa. Kulttuuria ilman menneisyyttä, historiaa ja uskontoa, sitä kai se on. Konemainen näkemys kulttuurista. Ovatko revontulet tuomassa väriä? Kulttuuriratikka.
Täällä kerrotaan, millaista on kulttuuri Helsingissä. Yllätyksiäkin on ollut

 IMG_2708


Orkidea


orchids, originally uploaded by Anna Amnell.
Valkoista ja rosaa

Verkkokeinussa ja mökillä luettavaa


IMG_1453, originally uploaded by Pink Lady on the Loose!.
Kanadalainen kirjailija Mazo de la Roche loukkaantui, kun joku kriitikko sanoi, että hänen Jalna -kirjansa olivat vain mukavaa luettavaa verkkokeinussa kesällä puun varjossa suklaata naposteltaessa.

Minä taas ilahduin kovasti, kun Kirjasammon Sivupiirissä sanottiin, että kirjani Kyynärän mittainen tyttö sopii luettavaksi kotona, junassa ja kesämökillä. Minä ilahduin.

Kuvassa tyttäreni lukee kirjaa lontoolaisen ystävänsä puutarhassa. Huomaa kissa, joka lepää ruohikossa.

Pitkä artikkeli Mazo de la Rochesta
http://journals.hil.unb.ca/index.php/scl/article/view/12829/13845

Venäjänvinttikoira


Vinttikoiria, originally uploaded by Anna Amnell.
Asuimme kouluvuosieni aikana vuokralaisina pikkukaupungissa sukulaisten omistamassa talossa. Siitä vuokrattiin markkinoiden aikaan myös hevostalleja.

Pihaan ilmestyi toisinaan todella upeita hevosia. Vain kerran eräs hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen. Olin ruusupensaan takana piilossa ja pelkäsin.

Pidin kovasti hevosista, ja minulla oli tapana mennä salaa talliin, laskeutua tallinvintiltä jonkun ystävällisen hevosen selkään ja lojua siinä hevosen selän päällä kädet hevosen kaulan ympärille käärittyinä. Hevosethan pitävät siitä, että niillä on seuraa.

Eräänä talvena ilmestyi pihaan vinttikoira. Eräs mies oli myynyt hevosen ja saanut osan hinnasta vinttikoiran muodossa. Leikkkitoverini, pieni poika, ja minä olimme rakentaneet pihalle aidan viereen ikioman mökin, hökkeliksi me sitä sanoimme. Siellä oli matto lattialla niin kuin lumilinnoissakin ja pieni kynttilänpätkä. Kaunis suuri koira tuli meidän luokse leikkimökkiin.

Istuin leikkimökin lattialla ja nojasin koiraan. Aina kun näen vinttikoiran, muistelen sitä koiraystävääni. Tajusin juuri, etten muista enää sen koiran nimeä. Mutta onhan siitä hyvin, hyvin kauan aikaa, kun sen viimeksi näin.

(2017 : Tämä koira on tullut vuosikymmenten takaa uusimpaan kirjaani, joka ilmestyy todennäköisesti vasta vuonna 2018.)