Lastemme ollessa pieniä asuimme muutaman kuukauden Nikosiassa Kyproksella. Vuokrasimme rappeutuneen vaaleanpunaisen huvilan vihreältä linjalta turkkilaisen ja kreikkalaisen alueen väliltä. Aidan takana asui kyproksenturkkilainen perhe ja kadun toisella puolen kyproksenkreikkalaisia. Toisella puolen oli kreikkalainen vartioasema, jonka ohi kävelin Nikosian keskustaan ostoksille, toisella puolen turkkilainen vahtisotilas, jonka ohitimme mennessämme bussilla Kyreniaan uimaan. Molemmat olivat hyvänpäiväntuttuja, kohteliaita nuoria miehiä.
Talomme lattioissa oli reikiä, mutta jokaisen makuuhuoneen edessä oli pieni parveke. Ikkunat saattoi pitää auki yölläkin, ja ulkoa tuli ihana kukkien tuoksu. Pihalla kasvoi hedelmäpuita, ja verkkoaitaa vasten ruusuja - kunhan nostin ne ensin maasta.
Autotalllin ja talon välissä oli ristikko, jossa kasvoi viiniköynnöksiä. Ne muodostivat varjostavan katoksen. Se oli tarpeen, sillä alkoi olla kova helle.
YK:n rauhanturvajoukkojen auto haki mieheni varhain aamulla töihin. Iltapäivät ja illat olivat vapaita. Nuoremmat lapset leikkivät päiväkaudet katoksen alla helteestä kärsimättä. Vanhin lapsi ja minä tarvitsimme pitkän siestan keskipäivän aikaan. Naapuritalossa asui lääkäri, joka kertoi, että pienten lasten elimistö sopeutuu nopeasti ilmastonmuutokseen.
Olimme vuokranneet taloon huonekalut ja television, joka ihastutti lapsia, sillä meillä ei ollut Suomessa televisiota. Olimme tyytyväisiä television ohjelmiin. Oli englanninkielisiä uutisia ja muuta ohjelmaa ja hauskoja lastenohjelmia kolmella kielellä: englanniksi, kreikaksi ja turkiksi.
Ihastuimme kaikki varsinkin varjoteatteriesityksiin. Kuvassa olevat hahmot Zagrebin museosta vaikuttavat kovin tutuilta. Lapset sanoivat, että varjoteatterinuket olivat 'hebbejä'. Kaksi nuorinta alkoi puhua keskenään omaa salakieltään, jossa oli varmaankin yhdistelmä TV-ohjelman kielistä sekä suomesta ja ranskasta, jota he olivat oppineet Suomessa koulussa. Siitä tuli 'hebbein kieltä'. Heille olisi saattanut kehittyä hyvinkin monimutkainen kieli, mutta sitten tuli vallankumous ja sota ja jouduin lasten kanssa lähtemään pois Kyprokselta.
Eräänä iltapäivänä tuttu kreikkalainen farmari tuli autollaan myymään meille hedelmiä, ostimme isoja vesimeloneja. Meillä oli tarkoitus lähteä koko perhe bussilla keskustaan ostamaan tuoleja, sellaisia tuoleja, joissa on punottu istuin. Muutama päivä aikaisemmin olimme ostaneet lapsille omat pienet matkalaukut, ja he olivat pakanneet kaikki lelunsa ja vaatteensa niihin.
Äkkiä kuului ampumista. Kreikkalaiselta vartioasemalta kuului huuto: Makarios on kuollut! Ampuminen jatkui. Pian tuli YK:n jeeppi pihaan ja nuori upseeri huusi tulleessaan: - Nyt äkkiä turvaan YK:n leirialueelle! Ei tarvitse pakata mitään, ei tämä kauan kestä. Kohta pääsette tänne takaisin.
Sanoin: - Minusta tuntuu, että emme tule takaisin tänne. Se, että lapset olivat pakanneet tavaransa, oli minusta enne. Pakkasimme loputkin tavarat matkalaukkuihin ja läksimme pois pienestä vaaleanpunaisesta talosta.
Emme palanneet sinne koskaan. Syttyi vallankumous ja sota. Jouduimme olemaan sirpalesuojassa ja hotellissa, jonka ympärillä ammuttiin. Läksimme Nikosiasta pitkässä autokolonnassa ja ajoimme poltetun napalmille tuoksuvan maan läpi ja lensimme Hercules-koneella Englantiin ja sieltä Suomeen. Mieheni jäi töihin, oli sodassa ja ajoi erään toisen upseerin kanssa eristetyissä kylissä viemässä lääkkeitä ja postia.
Kyrenia
YK:n rauhanturvaajien merkkipäivänä Torontossa ottamani kuva
Rauli Virtanen alkoi sotareportterin uransa Nikosiassa. Hän kaivoi mieheni vieressä poteroa YK:n leirialueella ja kertoi siitä lehdessä. Mieheni sisarenpoika luki ne rivit saksankielisestä lehdestä Saksassa, jossa oli Interrail-matkalla: "Hiki säästää verta, sanoo --". Kaksikymmentä suomalaista rauhanturvaajaa haavoittui.
Palasin lasten kanssa Lontoon kautta Suomeen. Jo lentoasemalla rauhanturvaajien perheitä oli haastattelemassa toimittajia. Minuakin haastateltiin. Sukulaisemme kuulivat haastattelut radiosta ja lukivat lehdistä. Ostin radion ja kuuntelin koko ajan uutisia. Soitin joka ilta YK:n toimistoon ja sain New Yorkin kautta tietää, oliko mieheni vielä elossa. Minusta tehtiin henkilöhaastattelu naistenlehteen. Olimme koko perhe etusivulla kahdessa valtakunnallisessa sanomalehdessä. Lasten koulussa luokkatoverit heiluttivat niitä lehtiä, kun lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun.
Ihmisten oli vaikeaa tajuta, että olimme olleet sodan keskellä. Pikkupoikaamme sanottiin valehtelijaksi, kun hän kertoi olleensa sodassa. Teveyskeskuslääkäri tuhahteli jotain talvisodasta, kun pyysin häntä ottamaan pojan silmästä ruostuneen metallinkappaleen, joka oli lentänyt sirpalesuojassa.
Mieheni kävi vaaleanpunaisessa talosssa ja haki ruukun, joka oli jäänyt kaapin päälle. Lastenhuonetta oli käytetty ampuma-asemana. Olohuoneen tarjoilupöytää samoin. Lääkärinaapurilta oli viety itämaiset matot, ja hänen kauniit hevosensa olivat jossain Nikosian lähellä valtoimillaan.
Emme ole käyneet koskaan sen jälkeen Kyproksella, mutta hebbet eivät unohdu. Ei myöskään turkkilaisen vanhan miehen surumielinen laulu, joka kuului iltaisin naapurista eikä eukalyptuspuu, joka kasvoi kreikkalaisen kauppiaamme myymälän edessä kylän aukiolla. Ei moni muukaan asia.
P.S. Lapset väittivät vielä monta vuotta myöhemmin, että meillä oli Kyproksella väritelevisio. Mielikuvitus antoi värit mustavalkoisille kuville.
Samasta aiheesta, kommentti Kemppisen blogiin 2011 syksyllä:
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhaturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
Talomme lattioissa oli reikiä, mutta jokaisen makuuhuoneen edessä oli pieni parveke. Ikkunat saattoi pitää auki yölläkin, ja ulkoa tuli ihana kukkien tuoksu. Pihalla kasvoi hedelmäpuita, ja verkkoaitaa vasten ruusuja - kunhan nostin ne ensin maasta.
Autotalllin ja talon välissä oli ristikko, jossa kasvoi viiniköynnöksiä. Ne muodostivat varjostavan katoksen. Se oli tarpeen, sillä alkoi olla kova helle.
YK:n rauhanturvajoukkojen auto haki mieheni varhain aamulla töihin. Iltapäivät ja illat olivat vapaita. Nuoremmat lapset leikkivät päiväkaudet katoksen alla helteestä kärsimättä. Vanhin lapsi ja minä tarvitsimme pitkän siestan keskipäivän aikaan. Naapuritalossa asui lääkäri, joka kertoi, että pienten lasten elimistö sopeutuu nopeasti ilmastonmuutokseen.
Olimme vuokranneet taloon huonekalut ja television, joka ihastutti lapsia, sillä meillä ei ollut Suomessa televisiota. Olimme tyytyväisiä television ohjelmiin. Oli englanninkielisiä uutisia ja muuta ohjelmaa ja hauskoja lastenohjelmia kolmella kielellä: englanniksi, kreikaksi ja turkiksi.
Ihastuimme kaikki varsinkin varjoteatteriesityksiin. Kuvassa olevat hahmot Zagrebin museosta vaikuttavat kovin tutuilta. Lapset sanoivat, että varjoteatterinuket olivat 'hebbejä'. Kaksi nuorinta alkoi puhua keskenään omaa salakieltään, jossa oli varmaankin yhdistelmä TV-ohjelman kielistä sekä suomesta ja ranskasta, jota he olivat oppineet Suomessa koulussa. Siitä tuli 'hebbein kieltä'. Heille olisi saattanut kehittyä hyvinkin monimutkainen kieli, mutta sitten tuli vallankumous ja sota ja jouduin lasten kanssa lähtemään pois Kyprokselta.
Eräänä iltapäivänä tuttu kreikkalainen farmari tuli autollaan myymään meille hedelmiä, ostimme isoja vesimeloneja. Meillä oli tarkoitus lähteä koko perhe bussilla keskustaan ostamaan tuoleja, sellaisia tuoleja, joissa on punottu istuin. Muutama päivä aikaisemmin olimme ostaneet lapsille omat pienet matkalaukut, ja he olivat pakanneet kaikki lelunsa ja vaatteensa niihin.
Äkkiä kuului ampumista. Kreikkalaiselta vartioasemalta kuului huuto: Makarios on kuollut! Ampuminen jatkui. Pian tuli YK:n jeeppi pihaan ja nuori upseeri huusi tulleessaan: - Nyt äkkiä turvaan YK:n leirialueelle! Ei tarvitse pakata mitään, ei tämä kauan kestä. Kohta pääsette tänne takaisin.
Sanoin: - Minusta tuntuu, että emme tule takaisin tänne. Se, että lapset olivat pakanneet tavaransa, oli minusta enne. Pakkasimme loputkin tavarat matkalaukkuihin ja läksimme pois pienestä vaaleanpunaisesta talosta.
Emme palanneet sinne koskaan. Syttyi vallankumous ja sota. Jouduimme olemaan sirpalesuojassa ja hotellissa, jonka ympärillä ammuttiin. Läksimme Nikosiasta pitkässä autokolonnassa ja ajoimme poltetun napalmille tuoksuvan maan läpi ja lensimme Hercules-koneella Englantiin ja sieltä Suomeen. Mieheni jäi töihin, oli sodassa ja ajoi erään toisen upseerin kanssa eristetyissä kylissä viemässä lääkkeitä ja postia.
Kyrenia
YK:n rauhanturvaajien merkkipäivänä Torontossa ottamani kuva
Rauli Virtanen alkoi sotareportterin uransa Nikosiassa. Hän kaivoi mieheni vieressä poteroa YK:n leirialueella ja kertoi siitä lehdessä. Mieheni sisarenpoika luki ne rivit saksankielisestä lehdestä Saksassa, jossa oli Interrail-matkalla: "Hiki säästää verta, sanoo --". Kaksikymmentä suomalaista rauhanturvaajaa haavoittui.
Palasin lasten kanssa Lontoon kautta Suomeen. Jo lentoasemalla rauhanturvaajien perheitä oli haastattelemassa toimittajia. Minuakin haastateltiin. Sukulaisemme kuulivat haastattelut radiosta ja lukivat lehdistä. Ostin radion ja kuuntelin koko ajan uutisia. Soitin joka ilta YK:n toimistoon ja sain New Yorkin kautta tietää, oliko mieheni vielä elossa. Minusta tehtiin henkilöhaastattelu naistenlehteen. Olimme koko perhe etusivulla kahdessa valtakunnallisessa sanomalehdessä. Lasten koulussa luokkatoverit heiluttivat niitä lehtiä, kun lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun.
Ihmisten oli vaikeaa tajuta, että olimme olleet sodan keskellä. Pikkupoikaamme sanottiin valehtelijaksi, kun hän kertoi olleensa sodassa. Teveyskeskuslääkäri tuhahteli jotain talvisodasta, kun pyysin häntä ottamaan pojan silmästä ruostuneen metallinkappaleen, joka oli lentänyt sirpalesuojassa.
Mieheni kävi vaaleanpunaisessa talosssa ja haki ruukun, joka oli jäänyt kaapin päälle. Lastenhuonetta oli käytetty ampuma-asemana. Olohuoneen tarjoilupöytää samoin. Lääkärinaapurilta oli viety itämaiset matot, ja hänen kauniit hevosensa olivat jossain Nikosian lähellä valtoimillaan.
Emme ole käyneet koskaan sen jälkeen Kyproksella, mutta hebbet eivät unohdu. Ei myöskään turkkilaisen vanhan miehen surumielinen laulu, joka kuului iltaisin naapurista eikä eukalyptuspuu, joka kasvoi kreikkalaisen kauppiaamme myymälän edessä kylän aukiolla. Ei moni muukaan asia.
P.S. Lapset väittivät vielä monta vuotta myöhemmin, että meillä oli Kyproksella väritelevisio. Mielikuvitus antoi värit mustavalkoisille kuville.
Samasta aiheesta, kommentti Kemppisen blogiin 2011 syksyllä:
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhaturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
