Eilen illalla oli kuutamo

Moon, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kuu paistoi Esplanadipuiston puiden takana.

IIsalmen kaupunginkirjasto

Iisalmen kaupunginkirjasto. Oikealla Savonkatu.
Anna Amnell/Blogisisko lomalla Suomessa Kanadasta (1979-1988) kesällä 1985. Kuva: Matti Amnell Jr.

 

Iisalmen kaupunginkirjasto. Uusi kirjastotalo ja Kulttuurikeskus on kaunis rakennus Kirkkopuistonkadun varrella. Tässä kirkonmäen puolelta kuvattuna. Kirkkopuistonkatu 9

Uusi Iisalmi on punatiilikaupunki

Punavalkoinen tiilitalo, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Uudessa Iisalmessa on matalia tiilitaloja, joissa on valkoista koristeena.

Värit on varmaankin otettu ydinkeskustassa olevista rakennuksista:




kirkonmäellä vanha poikalyseo (1930-luku), Iisalmen lyseo




ja kaupunginkirkko





sekä vanha tyttölyseo (1957-1974), nykyään Juhani Ahon koulu



Myös punavalkoiset aitat kuuluvat Iisalmeen. Aitta Savonkatu 2:n pihasta, joka on minulle tuttu. Kuva: Anna Amnell




Savonkadulta otetussa vanhassa kuvassa (omistajat A & S Pajunen) on nähtävissä sekä vesitorni että vanhoja taloja, joissa oli punainen katto.

Rautatieasemalla tapahtuu

Rautatieasemalla 1, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kivimiehet ovat palaamassa. Oikeanpuoleisesta suojatornista oltiin ottamassa katosta, kun tulimme raitsikalla iltakävelylle.
Jäimme ottamaan muutaman kuvan.

HS otti kuvat yöllä, jolloin kivimiehet palasivat.
Korjaus: eivät palanneet, sillä tänään 19.11. pojat ovat vielä paketissa.:)



Tässä katosta ollaan laskettu jo melko alas.




Kun olimme palaamassa kotiinpäin raitsikalla, valot olivat sammuneet, työ jatkunee yöllä tai aamulla. Ehkä toinen lyhdynkantaja eli kivimies on jo esillä huomenna.




Lyhdynkantajat ovat jättiläisiä, sen arvaa, kun katsoo, miten valtava on nostokurki, jolla ne kootaan paikoilleen meidän kaikkien iloksi.

Tukkimiehellä töissä

"Sain pestin apuvartijan lomittajana Tukkimiehen tavaratalossa."
(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)

Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.

Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.




Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.

Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.

Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.

Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut!  Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.

Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.