keskiviikkona, tammikuuta 14, 2015

Saman kohteen kuvaaminen uudestaan ja uudestaan. Kommentti

kadonnut Linnanmäki

Minusta on kiinnostavaa kuvata samoja kohteita erilaisessa valaistuksessa ja eri vuodenaikoina. Alussa tämä katu vaikutti täysin mielenkiinnottomalta, mutta siinäkin on variaatioita. Linnanmäen kuvaaminen kaukaa on jatkuva haaste: sumussa se katoaa kokonaan. Luulen vain, että kohta puut kasvavat niin paljon, että nimi ei enää näy. 

Sininen aamu 

Edellisessä asunnossa Johanneksenpuiston vieressä maisema madaltui 20 vuoden aikana koko ajan, kun lehmukset kasvoivat. Talvella saattoi nähdä vielä kaikki rakennukset, mutta puiden oksat ulottuvat melkein talon ylimmän osan päälle. Kuva on otettu kuudennesta kerroksesta. Kuvasin tätä näkymää hyvin usein, sillä se oli helppoa, kun kamera oli vieressä.

 Tässäkin Runebergikadulla näkymä on täysin erilainen puiden ollessa paljaita. Parasta on, kun nämä nuoret lehmukset ovat pakkasen luomassa sokerihuurteessa. Tästähän tuli blogikirjoitus. Se oli alkujaan kommentti.
Jotta samaa kohdetta voi kuvata usein, sen pitää olla helppoa eli kameran täytyy olla vieressä.
Alla: Tavallisesti Linnanmäki näkyy

Linnanmäki 28.2.2013

Kukat tarvitsevat valoa

light and plants

Kaksi orkideaa, jouluruusu ja amaryllis päivänvalolampun valossa. Kulmasohvan vieressä vedottomassa paikassa oleva matala pöytä ja kirkkasvalolamppu. Kokeilu jatkuu. Amaryllikseen on tulossa uudet kukat.

Upeat lumiset puut Espoossa

unnamed

Kerrostalon ikkunan läpi otettu kuva, jossa mukana talven kuningatar jouluruusu.
Kuva: Seija Pajunen

tiistaina, tammikuuta 13, 2015

maanantaina, tammikuuta 12, 2015

Silittämistä Italiassa ja Amerikassa

P1020141

Keittiön väreihin sopiva, pesukoneessa pestävä ja silittämättä siisti keinokuituliina peittää pyöreän pöydän ja ikkunan edessä olevan lipaston, jonka päällä pidän ruukkukasveja. Kynttilänjalka on lapsuudenystäväni tuoma tuliainen Kreikasta. Hän pitää Välimeren maista eniten kuitenkin Italiasta, ja käy siellä usein.


writer, Finland


Kun menin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, taisi olla vasta toinen päivä perillä, kun amerikkalainen äitini sanoi, että heillä on sitten sellainen tapa, että jokainen silittää omat vaatteensa, perheenisäkin omat paitansa, vaikka on kiireinen liikemies. Amerikkalaisrouva näki heti, että en tiennyt silittämisestä mitään. Vaikka en pidä silittämisestä, opin vähitellen pitämään vastasilitetyn puuvillakankaan tuoksusta. Silittämistä riitti, sillä Amerikassa koulutytöt käyttivät joka päivä eri vaatteita ja muodissa olivat puuvillakankaiset paitapuserot ja leveät rypytetyt hameet, joiden alla pidettiin tyllialushameita - niitä ei onneksi tarvinnyt silittää.

Äitini oli sitä mieltä, että minusta tulee maisteri ja minun ei pidä sekaantua palvelijoiden töihin: Muista sitten, ettet mene ainakaan keittiöön häiritsemään keittäjää. Hän puhui kokemuksesta, sillä hän oli ollut hienoissa perheissä keittäjänä. Amerikanvuoden jälkeen minut hyväksyttiin Iisalmen hienoihin piireihin, muun muassa kutsuttiin vieraaksi saksanopettajani kotiin. Tämä tarmokas ja älykäs nainen, jonka olin tottunut näkemään koulussa virallisesti kävelypukuun pukeutuneena, esiintyi kotonaan silkkinen pastellinsävyinen alushame päällä. Berliini ja Marlene Dietrich välähtivät mieleeni, kun näin opettajani esiintyvän kuin ainakin suuren maailman daami. 

Varatuomariperheen arvokas kotiapulainen hoiti tarjoilun. Jossain vaiheessa opettajani huusi keittiöön: Hilma, toisitko minulle lasilisen vettä. Mustaan mekkoon ja valkoiseen esiliinaan pukeutunut vanha palvelijatar toi tarjottimella vettä kristallilasissa. Sain näin lisäopetusta siitä, miten eletään hienoissa perheissä. Anoppini oli ollut koko ikänsä opettaja, ja hänellä oli aina kotiapulainen, perheen kaksosten ollessa pieniä myös lastenhoitaja. Anoppini sanoi, että lakanat piti aina silittää. En silittänyt muuta  kuin silloin, kun appi ja anoppi olivat käymässä Helsingissä opiskelija-asunnossamme.

Meistä tuli mieheni virkamiessuvun ainoa perhe, jolla ei ollut kotiapulaista, sillä minä olin kummajainen maisteri-kotiäiti, vaikka miehelläni oli nuorena hyvin pieni palkka. Elimme köyhää ja onnellista elämää ja nukuimme ruttuisissa lakanoissa. Vuosikymmenet silitin mieheni paidat, mutta mieheni pesi aina ikkunat ja imuroi kodin avojaloin kalsarit jalassa levysoittimesta kuuluvan Bachin musiikin pauhatessa pölynimurin äänen yli.  

Kuten olen jo kertonut, lainasimme Bach-levyt DDR:n tiedotustoimiston kirjastosta. Onkohan meistä kansio Stasilla?