Runeberginkatu 27.lokakuuta 2011.
Sivut
- Etusivu
- Vakoilijoita pikkukkaupungissa info Weebly
- Suomen Nuorisokirjailijat/Annna Amnell
- Lucia ja Luka (2013)
- Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos. Arvosteluja
- Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014 Kansi ja info
- Anna Amnell's historical novels
- Anna Amnell in Wordpress.com
- Art deco, vintage
- KOTISIVUBLOGI
- NOJATUOLIPUUTARHURI
- INFO & KAIKKI BLOGINI
- Broken Star -käsityöblogi
- Nukkekotiblogi Auroran talo
- Maria ja Jaakko. Suksimestarin suku
torstaina, lokakuuta 27, 2011
Värikollaasit 53
Kesäinen Iisalmi
valkoinen, taivaansininen ja musta
Värikollaasi 53
Kuten eräs kommentoija huomautti, tässä on arkkitehtuuria. Vasemmalla oleva ikkuna kuuluu Wivi Lönnin suunnittelemaan puukouluun (Otavan koulu, myöhemmin Iisalmen Tyttölyseo), alla oikealla on funkkiskoulu. Ikkunaan heijastuu samaa tyyliä oleva kirkko. Keskellä oleva ikkuna kuuluu erääseen kauniista puutaloista, joita on vielä jäljellä Iisalmessa. Yllä olevan järven rannalla oli Juhani Ahon isän Brofeltin pappila, joka on nyt Seurasaaressa. Pieni kaupunki on täynnä kulttuuria.
Entinen kansakoulu ja Iisalmen Tyttölyseo, nykyään molemmat rakennukset muodostavat Edvin Laineen koulun.
valkoinen, taivaansininen ja musta
Värikollaasi 53
Kuten eräs kommentoija huomautti, tässä on arkkitehtuuria. Vasemmalla oleva ikkuna kuuluu Wivi Lönnin suunnittelemaan puukouluun (Otavan koulu, myöhemmin Iisalmen Tyttölyseo), alla oikealla on funkkiskoulu. Ikkunaan heijastuu samaa tyyliä oleva kirkko. Keskellä oleva ikkuna kuuluu erääseen kauniista puutaloista, joita on vielä jäljellä Iisalmessa. Yllä olevan järven rannalla oli Juhani Ahon isän Brofeltin pappila, joka on nyt Seurasaaressa. Pieni kaupunki on täynnä kulttuuria.
Entinen kansakoulu ja Iisalmen Tyttölyseo, nykyään molemmat rakennukset muodostavat Edvin Laineen koulun.
Labels:
10 tai yli kommenttia,
Edwin Laineen koulu,
Iisalmen kansakoulu,
Iisalmen Tyttölyseo,
Iisalmi,
koulut,
musta,
sininen,
valkoinen,
värikollaasi,
Wivi Lönn
Joulukaktus pitää kiirettä
Missä kuljimme kerran
Klikkaa kuva suureksi!
Missä vaatteissa kuljimme kerran? Akateemisen kirjakaupan ikkunassa on esillä Missä kuljimme kerran (trailer) -elokuvaan ja Kjell Westön romaaniin liittyvää muotia. Ajoittaisin ne ensi silmäyksellä varsinkin 1920-lukuun: turkoosi väri, kengät, alaslaskettu vyötärö, cloche-mallinen hattu jne. Helmat olivat pitkälle 1920-luvun puolivälin jälkeenkin pitkiä, vaikka koululaisilla oli lyhyet hameet jo 1920-luvun alussa.
Onko tulossa kylmä talvi?
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011
Lapset sodassa
Kommentti Kemppisen blogiin, jossa ovat aiheena rauhanomaiset lasten lelut, pikkuautot, mutta ne liittyvät tähän:
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhanturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
Tähän liittyy kirjoitukseni Hebbein kieli
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhanturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
Tähän liittyy kirjoitukseni Hebbein kieli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)