1950-luvun minkkistoola ja elokuvat

Olen katsonut joitakin vanhoja suomalaisia elokuvia. Ennen  sotaa ja sodan jälkeen varsinkin olympiavuonna tehtiin hienoja elokuvia, joissa oli tyylikkäitä koteja ja muodikkaita vaatteita. Lahjakkaat lavastajat olivat asialla.
Kuvassa oleva minkkistoola on kanadalainen. Sain sen erään hienon vanhan rouvan kuoltua, sillä Kanadan sukulaiseni ajattelivat, että eurooppalaiset kirjailijat käyttävät tällaisia juhlissa. Edellisessä asunnossa oli ennen peruskorjausta välillä niin kylmää, että istuin tämä harteillani sängyssä lukemassa tai kirjoittamassa. Nyt tämän omistaa tyttäreni, joka on käyttänyt sitä joissakin juhlissa. Se oli täydellinen 50-luvun pukujuhliin.

Tänään kotona

Talvisodan aikana Suomessa
Hemingway & GellhornUSA 2012
TV1 tiistaina 17. 12. klo 21.00





Luen taas näitä lehtiä, kun saan niitä. En totu The Guardian -lehteen, vaikka luen sen juttuja toisinaan netistä. Financial Times, etsin siitä hyviä artikkeleita, mutta viikonloppunumerossa niitä vasta on. On jotain.  Lucy Kellaway: "Time lost to blowdries makes hair a feminist issue." sitä mainostetaankin etusivulla: "If you want to get ahead, get a haircut".

Jouluvalmisteluja hissukseen.

Hobitti - Smaugin autioittama maa

Tennispalatsi, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Pidän elokuvista, mutta käyn harvoin katsomassa niitä elokuvatettereissa. Elokuvien alussa esitettävät mainospätkät karkottavat kielenkäytöllään ja typerällä karkeudellaan ja pilaavat elokuvissa käymisen tunnelman. Jälleen kerran päätin: ei koskaan enää elokuvateatteriin.

Uusin Hobitti-elokuva oli sekä mieheni että minun mielestä liian pitkä. Joitakin kohtauksia oli venytetty keinotekoisesti, niin että katsoja ehti kyllästyä, näin esimerkiksi jättiläishämähäkit ja muut taistelukohtaukset.

Oli joitakin hyviä kohtia kuten Tolkienin luomaan satumaailmaan olennaisesti kuuluvat jylhät, pelottavankin kauniit maisemat ja omaperäisesti täysin unohtumattomaksi luotu suunnattoman suuri lohikäärme Smaug, joka herää taisteluun valtavien aarrekasojensa alta. Ja hyvää on aina elokuvan taustalla oleva Tolkienin ajattelu. Lue Panu Pihkalan elokuva-arvostelu.

Elokuvasta puuttui melkein kokonaan aikaisemmassa Hobitti-elokuvassa ollut sydämellinen kodikkuus, johon katsoja kiintyy. Sitä oli vain jonkin verran Bilbossakin, joka vaikutti jotekin oudolta ja vieraalta täsäs elokuvassa,  ja lyhyt jakso uhatussa kaupungissa asuvan isän ja hänen lastensa suhteessa.




Tuo hyvyyden ja pahuuden, lämpimän sydämellisyyden ja hillittömän julmuuden vastakohta luo jännityksen ja vetoaa katsojan tunteisiin. Nyt oli enmmäkseen kuvottavaa julmuutta ja tappelun melskettä. Stephen Fryn roolihahmokin on kliseisen tylsä. Gandalfia olisi halunnut nähdä enemmän.

Vanha idea pakeneminen tyhjissä tynnyreissä yhdistettynä "koskenlaskuun" oli kiinnostava idea.
Yllättävintä oli kuitenkin se, että vaikka Smaug lopussa hukutettiiin kultaan, se nousi kullattunakin siivilleen ja jatkamaan elämäänsä päinvastoin kuin antiikin tarujen henkilöt (Midaksen tytär). Nähtävästi käymme katsomassa seuraavankin osan nähdäksemme, miten raihnainen kullalla kuorrutettu lohikäärme selviää yritessään tuhota maailman lopullisesti. Muu perhe huomautti, että kun lohikäärme nousi siivilleen kaupungin ylle ja ravosteli itseään, kulta karisi ja putosi ateen alas. Tätä en huomannut.

Smaugin äänen takana on nuori Benedict Cumberbatch. 

Mutta pidämme huolen siitä, että myöhästymme elokuvan alusta. Nytkin miehelleni oli vakuutettu, että elokuvan alussa ei olisi mainoksia ollenkaan.

Sääli Tolkienin perikuntaa, sääli Tolkienia, jonka kirjoista tehdään ylipitkiä elokuvia, joissa on venytettyjä taistelukohtauksia ja siinä vasta loputonta ahneutta, joka saa Smauginkin kalpenemaan. Näin koin koko ikäni elokuvista pitäneenä elokuvayleisön edustajana. Kolmanneksen lyhyempänä elokuva olisi ollut aika hyvä.

Elokuvakriitikko oli kuitenkin hurmiossa (Filmgoer: Smaugin autioittama maa), lähinnä digianimaatiotekniikasta. Tietenkin Smaugissa digianimaatio juhli.
Tämä elokuva on jo tehnyt katsojaennätyksen.

Kultahattu Helsingissä

Kultahattu, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Keskuskadulla on näytteillä valtavia julisteita, joissa on kuvia elokuvasta Kultahattu. Se saa ensi-iltansa 17.5. 2013.
Olen kiinnostunut 1920-luvusta ja otin alkuun kuvasarjan. Katso kollaasi suurena

Kuvissa voi nähdä 20-luvun muotia, mm hiuskoristeita, jollaiset ovat tulleet taas muotiin. Alhaalla keskellä on flapper-asu. Tämä flapper-ilmiö tuli vasta 20-luvun puolivälin jälkeen. Tavallisten ihmisten muoti oli vielä pitkään 20-luvulla samanlaista kuin 10-luvulla: pitkät helmat ja pitkä tukka nutturana niskassa tai koottuna päälaelle.
Olen aloittanut 1920-luvun kansion, jossa voit nähdä jo nämä kuvat suurina.

Helsinki elokuvissa

Engelinaukio 1. suunnittelija Valter Thomé
 (1908)
"Bruno Rygseckin talo" Mika Waltarin romaaniin perustuvassa elokuvassa Komissario Palmun erehdys Eira, Engelinaukio 1 .
Kuva suuressa koossa

Kommentteja: Tuntematon Suosikki ja tuttu Mozart

Serenaadeja esittää tämä puolalaispariskunta kesäisin Helsingin keskustassa. He ovat kumpikin opettajia.

Kommenttejani:

1. Täällä tynnyrissä kasvanut tyttö, joka ei ole koskaan nähnyt Suosikkia muualla kuin lehtikioskin ikkunassa. Minulle olivat radio, äänilevyt ja elokuvat. Lapsena keräsin filmitähtien kuvia. Yksikään poplaulaja ei ole koskaan kiinnostanut minua.

Ei kai blues ole popmusiikkia? Eikö se ole ennemminkin kansanmusiikkia? Oli ainakin alussa, kun sitä lauloivat vain köyhät afroamerikkalaiset töitä tehdessään.

2.
- minulla on jonkinlainen "korva-allergia" popmusiikkiin. :) En kestä sitä ollenkaan. Mutta onneksi musiikissa on valinnanvaraa. Nykyään kuuntelen oikeastaan vain Mozartia ja Chopinia. Heihin ei kyllästy koskaan.
Kirjoittamisen vuoksi olen kuunnellut kunkin käsittelemäni aikakauden musiikkia, esimerkiksi 1500-luvun luuttumusiikkia. Popmusiikin ystävät eivät ehkä tajua, kuinka epämiellyttävältä varsinkin moderni popmusiikki voi kuulostaa muiden korvissa. Ja sitä on kaikkialla, esimerkiksi vaatekaupoissa. Se karkottaa "toisinajattelijan".

Elokuvissa on myös valinnanvaraa. Jo äitini piti nuorena Chaplinista. Hän piti myös niistä vanhoista suomalaisista elokuvista, jotka ovat tulleet uudestaan muotiin. Olemme koko perhe elokuvahulluja. Katselemme enimmäkseen DVD-llä olevia suosikkejamme. Eilen oli hauska yllätys, Garp TV:ssä. John Irving on eräs suosikkikirjailijoistani.

Lisäys:  Elokuvamusiikki koskettaa joskus,  jotkin kappaleet ovat jääneet mieleen kuten Chaplinin surumieliset sävellykset, Edith Piafin sydäntä raatelevat laulut tai keveän iloiset musikaalisävelmät kuten Oklahoma tai My Fair Ladyn musiikki, muutamia mainitakseni. Meidän perheenjäsenten musiikkimaku vaihtelee kovasti, muut ovat kaikkiruokaisempia kuin minä. Mutta puolustuksekseni sanon, että kissatkin pitävät Mozartista.:)

Music in the city (Katusoittajia) -kansioni tai isompi musiikista ja musikki-instrumenteista soittajia ja soittimia.
Pidän musiikista. Yläkerrassa joku soittaa pianoa.

Mark Twain, 1909 mykkäfilmi (video)

Mark Twainin vieraana ollut Thomas Edison kuvasi:  Mark Twain ja tämän tyttäret  The Atlantic.
Alussa on hyvin lyhyt mainos. Voit joutua klikkaamaan kohtaa 'continue to' oikealla. Tätä katsotaan!

Tunteeko kukaan: The Teahouse of the August Moon ?

Kuva Kiotosta

1950-luvun elokuva: The Teahouse of the August Moon (video, hieno japanilainen tanssiesitys)
"Elokuun teehuone"

Populaarikulttuuri, politiikka, massamurhat

Olen lukenut useiden englanninkielisten lehtien nettisivuja muodostaakseni itselleni jonkinlaisen kuvan Coloradon massamurhaajasta, joka surmasi kymmeniä ihmisiä Batman-elokuvan näytöksessä:
James Holmes, nuori, 24-vuotias, noin 187cm pitkä, komea ja älykäs mies, hyvästä perheestä. Opiskellut neurotiedettä (neuroscience), erinomaiset arvosanat loppututkinnossa (University of California Riverside -kanslerin mukaan "the top of the top" akateemisesti)
Coloradodaily.com, jatkanut opintojaan tohtorikurssilla, josta oli jäämässä pois omasta aloitteestaan, perehtynyt viimeksi yliopiston tohtorikurssilla psykiatrisiin sairauksiin. Äärivasemmistolaisia mielipiteitä, joidenkin tietojen mukaan on osallistunut kapitalismin vastaisiin mielenosoituksiin ("Occupy Black Block -member" ???). Kuten vanhempansakin hän kuului presbyteeriseen (=protestanttiseen) kirkkoon.


Toisten tietojen mukaan eristäytyi viime aikoina, toisten mukaan ei.


Kritisoi Batman-elokuvaa siitä, että se esittää huonossa valossa antikapitalismin vastaiset mielenosoitukset. Pukeutui Joker-asuun ja ilmoitti olevansa Joker, joka on Batmanin vastustaja. Toimi niin kuin elokuvassa.


Jälleen politiikan ja populaarikulttuurin sekoitus kuten Norjan joukkomurhatapauksessa. Kaikkein kamalinta on, että molemmat massamurhaajat surmasivat lapsia ja nuoria, toinen nuoria, jotka olivat kesäkursseilla saaressa, toinen nuorisoa, joka oli katsomassa suosittua elokuvaa. On selvää, että televisio, Internet ja elokuvat antavat nykyään aineistoa ja roolimalleja äärimmäisen väkivallan ilmaisemiseen. Toinen joukkomurhaaja otti malliksi roolipelien ja elokuvien kuvitteellisen ristiretkeilijäsoturin, toinen sarjakuvan ja elokuvan vielä kuvitteellisemman henkilön Joker.

Muista katsoa sunnuntaina: Nuori Viktoria

TV4 näyttää su 22.7.2012 klo 21 elokuvan "Nuori Viktoria" (2009), jonka on käsikirjoittanut Downton Abbeyn käsikirjoittaja Julian Fellowes. Lue lisää Viktoriasta ja Albertista: Romantiikkaa ja aitoa historiaa. Teini-ikäisenä kungattareksi tulleen Viktorian ja nuorena kuolleen Albertin rakkaustarina. Poliittisia juonitteluja ja hienoja interiöörejä. Elokuva sai Oscarin vaatesuunnittelusta ja meikkauksesta. Olen halunnut katsoa sen uudestaan.

Valloittava musiikkikomedia 'Konsertti'

Ranskalais-venäläinen musiikkikomedia "Le Concert" (Konsertti, 2009) huipentuu Theatre du Chatelet'ssa pidettyyn konserttiin, jossa Brežnevin aikana erotetut Bolshoi-muusikot saavat uuden mahdollisuuden urallaan. Teatterin kuva: Andreas Praefcke

Le Concert (DVD) kertoo venäläisistä Bolshoin muusikoista, jotka erotettiin Brežnevin aikana, koska orkesterinjohtaja otti töihin myös juutalaisia. Tämä entinen karismaattinen oskesterinjohtaja on alennettu konserttitalon siivoojaksi ja muut jäsenet mikä mihinkin yhtä väheksittyyn ammattiin. Sitten tapahtuu ihme, entiset bolshoilaiset erotetun johtajansa kanssa tekevät loistavan come backin Pariisissa. Mutta sitä ennen on monta kommellusta ja huijausta.

Kuten voi arvata Hesarin kriitikko haukkui tämän elokuvan, sillä kertoohan se vanhan itänaapurin pimeistä puolista. Se käsittelee kuitenkin lämmöllä venäläisiä ihmisiä, jotka oppivat selviytymään kaikissa olosuhteissa. Suomessa näkee harvoin komedioita, ja tämä tarjoaa dramaattisessa loppukohtauksessa loistavaa musiikkia, Tsaikovskyn Viulukonserton.
Lue lisää Konsertti

Onko naisjohtaja miesten luoma marionetti?

Rautarouva-elokuvassa Berliinin muuri rikotaan. Joku on kirjoittanut muuriin sanan 'madness', hulluus.

Onko naisjohtaja miesten luoma marionetti? Tämän vaikutuksen sai elokuvasta Rautarouva (The Iron Lady).

Rautarouva-elokuvan alussa dementoitunut vanhus harhailee luxus-asunnossa kuolleen miehensä "haamun" kanssa.  Typerän näköinen tytär käy katsomassa äitiään, joka elää suuruuden aikansa muistoissa ja kaipaa Etelä-Afrikassa asuvaa poikaansa. Etelä-Afrikka esitetään elokuvassa kaukaisena paikkana, jonne ihminen katoaa.

Hölmistyneen näköinen ruma ja tyhmänrohkea pikkukauppiaan tyttö jumaloi isäänsä ja tämän ihailemia poliittisia puhujia. Tyttö tulla tupsahtaa mukaan politiikkaan, ja näppärä ja mukava rillipää yläluokkainen nuori mies ihastuu häneen ja tekee hänestä salonkikelpoisen rouvan: opettaa tanssimaan ja syömään sivistyneesti. Kaikkien ihmeeksi tämä hassusti pukeutuva nainen menestyy politiikassa niin hyvin, että yläluokan herrat tekevät hänestä poliittisen marionettinsa. Hän menestyykin liian hyvin, karkaa miehensä ja kaikkien herrojen käsistä ja muuttuu itsenäiseksi rautarouvaksi, kunnes romahtaa väsymyksestä kansan mellakoidessa jatkuvasti. Samaan aikaan romahtaa jostain syystä myös Berliinin muuri.

Missä on tarmokas ja käytännöllinen, tietosanakirjamaisen ilmiömäisen muistin omaava ja huippulahjakas Margaret, joka saa arvostetun stipendin Oxfordiin,  mikä vain ohimennen mainitaan elokuvassa? Missä on virkanainen, kemisti ja lakimies Margaret? Missä supernainen, joka osaa tapetoida tyttärensä asunnon seinät ja tekee itse ruokaostokset valtansa huipullakin?

Kuningas opetettiin puhumaan selvästi ja vakuuttavasti, ja sitä pidetään ihailtavana asiana. Elokuvan kauppiaan tyttö opetetaan puhumaan vakuuttavasti. Toiseen suhtaudutaan ihaillen, toiseen huvittuneesti. Länsimaiset miehet eivät pidä hattua päässään puhuessaan julkisesti, siksi myös Margaretin hatuille nauretaan. Hänestä tehdään mies, hatuton nainen. (Vain Hillary Clinton ja Elisabet II sekä muut kuninkaalliset naiset käyttävät hattuja.)

Elokuvan plussana pidän muutamia erinomaisia näyttelijöitä ja etenkin Meryl Streepin ilmiömäistä kykyä luoda menestysvuosien Margaret Thatcher, jonka me sanomalehtiä lukeneet ja TV:tä katsoneet opimme tuntemaan Thatcherin politiikan huippuvuosina (1979–1990). Meryl Streepin ääni on kuin loistosoitin, joka osaa muuntautua.

Unohtumaton on myös kuvaus Margaretin ensi kokemuksesta parlamentissa "Welcome to the mad house", kuten hän puoluetoverinsa (James Bond-näyttelijä) sanoo vähän ennen kuin joutuu poliittisen murhan kohteeksi. Jos on seurannut TV:stä Englannin alahuoneen poliittisia väittelyjä, tietää mistä on kyse. Poliittinen väittely on aivan oma luokkaansa englantilaisessa kulttuurissa.

Tämä elokuva kannatti katsoa. Ymmärrän, miksi se on herättänyt voimakasta debaattia Britanniassa. Se herätti kiinnostuksen: kuka oli oikeastaan Margaret Thatcher? Ei hän minusta kuitenkaan marionetti ollut. Sen ajan Englannin sisäpolitiikkaa en Kanadassa koko 1980-luvun asuneena seurannut. Minua lähempänä olivat Amerikka ja Ronald Reagan. Reaganin sisäpolitiikka ei miellyttänyt minua.

Oma tulkintani Thatcheristä on ollut tähän asti: huippulahjakas, tietosanakirjamaisen muistin omaava ja tarmokas tyttö saa siihen aikaan naisille harvinaisen stipendin Oxfordiin, valmistuu kemistiksi ja lakimieheksi. Tämä kaunis ja naisellinen nykyaikainen uranainen, kaksosten äiti,  varakkaan liikemiehen vaimo ei tyydy edes kemistin tai lakimiehen  uraan vaan ajattelee, että maassa ja  maailmaassa tarvitaan poliittinen muutos.

Yhdessä toisen hullunrohkean poliittisen toimijan Ronald Reaganin ja puolaissyntyisen paavin kanssa hän toimii keulakuvana sille poliittiselle aallolle, joka kaataa Berliinin muurin ja vapauttaa Itä-Euroopan kansat monen vuosikymmenen kestäneestä poliittisesta sorrosta.

Minua ovat kiinnostaneet eniten tässä asiassa juuri nuo Neuvostoliiton alistamat maat, joista tulleita pakolaisia tunsin Torontossa paljon. Heitä olivat monet naapurini ja tuttavani, Itä-Euroopasta paenneet toimittajat. Heille Thatcher ja Reagan olivat rohkeita vapauttajia. Heille Rautarouva-elokuva vaikuttanee parodialta. Eiköhän se liene siksi tarkoitettukin.

Lisäys: Elokuva olisi voinut käsitellä selvemmin Margaret Thatcherin poliittista ideologiaa. Hän uskoi vahvasti neoliberaaliin vapaamarkkinafilosofiaan. Jos ei ole taloudellista vapautta, ei ole myöskään poliittista vapautta. Anekdootti kertoo, että tullessaan konservatiivipuolueen johtajaksi vuonna 1975, hän pamautti pöydälle oppi-isänsä, vuotta aikaisemmin Nobel-palkinnon saaneen Friedrich Hayekin tiiliskiven paksuisen, yli 500 sivuisen teoreettisen teoksen "The Constitution of Liberty" ja sanoi ponnekkaasti konservatiivipuolueen johtajille, jotka istuivat pöydän ympärillä: "This is what we believe". Hän murskasi Englannin vahvan ammattiyhdistysliikkeen, joka rajoitti hänen mielestään taloudellista vapautta. Siitä johtuivat mellakat, sekin jätettiin epäselväksi.

Elokuvassa dementoitunut vanha rautarouva keskustelee lääkärin kanssa, ja kun lääkäri kysyy miltä tuntuu, rautarouva sanoo, että hänelle eivät merkitse tunteet vaan ideat. Annetaan vihje Thatcherin luonteesta teoreettisena poliitikkona, jolla oli oma visionsa, ja hän uskoi siihen aidosti.

 Työtoveri ei tunnista Thatcheriksi elokuvan rautarouvaa, "ei ollut hysteerinen, ylitunteellinen, ylireagoiva kuten Meryl Streepin hahmo".
Ohjaaja Phyllida Lloyd

Toinen anekdootti: Margaret Thatcher on ainoa mies hallituksessa.

Kommentteja: Titanic-elokuva, neuleet, perinneruuat

1.

Arleenan blogiin, jossa kaunis kuva aiheesta Eräs elokuva.

 Hienot kuvat, sopivat menetetyn maailman tunnelmaan. 

Elokuvan ajankuvaus oli loistava. Heti alussa tuntui, että nyt lähdetään aikamatkalle. Loppuratkaisun moraalisuudesta voisi keskustella: oliko naisella oikeus pitää jalokivi, joka olisi pelastanut entisen sulhasen hengen lama-aikana, jolloin tämä menetti kaiken? Kihlalahjathan tulee palauttaa kihlauksen purkautuessa. Tämä puoli ei ollut syvällistä, mutta ulkoiset seikat hienoja. Jos ote oliis ollut syvällisempi, Titanic olisi suurempi elokuva.

2,


40 vuotta Ruotsissa asuneen entisen turkulaisen Hannelen Paratiisiin: 
Ihmiset omivat nykyään kaupunkinsa aivan uudella ja piristävällä tavalla [patsaiden ym koristaminen neuleille, vrt Tuomiokirkon portaat Helsingissä). Se merkitsee sitä, että ollaan jo kaupunkilaisia, ei vain maalaisia, jotka ovat harhautuneet kaupunkiin.


3.
samaan, kirjoitukseen Läskii:
Mieleen tulevat kaikki ihanat perinneruuat, joita äitini laittoi. Mieheni oli nuorena hyvin laiha, ja äiti laittoi aina opiskeluajan joululomilla ja kesälomilla lihottavia herkkuja. Vastapaistettuja munkkeja en voinut vastustaa - en voi sietää niitä kylminä. 

Kalakukon kuori oli erinomaista tiristyksen kanssa. Kun olin lapsi, pidin mummon laittamista mykyletuista. Hän teki niistä ihan pieniä ja ohuita ja paitoi ne suoraan hellan päällä. Ihania. (Lihaa syötiin maalla harvoin.)

1980-luku: Lumiukkokin jäi näkemättä

Mr & Mrs Snow, originally uploaded by Anna Amnell.

Ihastuin Lumiukkoon ja lumimuoriin ja ostin ne joulunajan koristeiksi. Leena Lumi -blogissa näin äsken linkin hurmaavaan lentävään lumiukkoon, Raymond Briggsin kirjan pohjalta tehtyyn piirroselokuvaan "Mr. Snowman", jossa laulaa raikas pojanääni, tuleva oopperalaulaja Peter Auty. Sitä vaille jäin, kun olin poissa Euroopasta 1980-luvun. En ole koskaan syventynyt tutkimaan sitä, mitä muuta menetin Suomen ja Euroopan 1980-luvusta.

Jotain kuitenkin tiesin Suomesta, sillä 1980-luvun puolivälistä alkaen vein Torontossa siirtolaislehteen joka viikko kolumnin ja sain samalla edellisen viikon Hesarit luettavakseni. Suomessa taisi olla hyvät vuodet. Se hyödytti minuakin, sillä lehdet ostivat paljon juttuja vapailta toimittajilta, jopa siihen aikaan epämuodikkaasta Kanadasta, jossa asuin. Joitain lehtijuttujani eri aloilta on luettavissa kotisivublogissani.

Olimme vähällä muuttaa Los Angelesiin tai New Yorkiin, jolloin mahdollisuudet olisivat olleet paremmat. Matkustamaan en ryhtynyt lehtijuttujen vuoksi USA:n lähiseutuja lukuun ottamatta, sillä meillä oli kolme teini-ikäistä lasta.

Katso ja kuuntele "Walking in the Air" "Mr Snowman" -elokuvasta (1982).

Missä kuljimme kerran

Klikkaa kuva suureksi!
Missä vaatteissa kuljimme kerran? Akateemisen kirjakaupan ikkunassa on esillä Missä kuljimme kerran (trailer) -elokuvaan ja Kjell Westön romaaniin liittyvää muotia. Ajoittaisin ne ensi silmäyksellä varsinkin 1920-lukuun: turkoosi väri, kengät, alaslaskettu vyötärö, cloche-mallinen hattu jne. Helmat olivat pitkälle 1920-luvun puolivälin jälkeenkin pitkiä, vaikka koululaisilla oli lyhyet hameet jo 1920-luvun alussa.

Sunset Blvd

Aion tehdä aikamatkan, katsoa elokuvan Auringonlaskun katu (1950). Vanhan kirjoituskoneen kuva kertoo siitä, että elokuvassa tullaan näkemään myös takaumia aikaan, jolloin kirjoittamiseen käytettiin noita ihmeellisiä vanhan ajan kirjoituskoneita, vanhempia kuin kuvan kone. Hercule Poitrotin "Miss Lemon" on kertonut, että sellaisen vanhan kirjoituskoneen käyttö  vaatii näyttelijältä kärsivällisyyttä, on jopa hermoja raastavaa.

Tästä blogista on kehittymässä vähitellen todellinen päiväkirja, jopa muistikirja tai peräti korkkitaulu, johon pistän kaikkea kiinnostavaa. Tilanahtaus ja pölyallergia ovat aiheuttaneet sen, että käytän yhä enemmän Internettiä, en kuitenkaan yhtä paljon kuin tyttäreni, joka aikoo siirtyä kokonaan paperittomaan työhuoneeseen.

Copyrightin vuoksi osa materiaalistani on suljetuilla sivuilla. Kun kysyin pojaltani, miten voin suojata aineistoni, hän sanoi: Et mitenkään - loppujen lopuksi. Jos hackerit pääsevät New York Timesiin ja Pentagoniin, he pääsevät myös sinun tietokoneeseesi. Jotain olen kuitenkin tehnyt, hankkinut turvallisemman tietokoneen, suojannut blogini nimen/nimimerkkini ja pyrkinyt liikkumaan mahdollisimman turvallisesti netissä.

Kuvassa on oma "antiikkiesineeni", Ullanlinnan talon roskiksesta pelastamani vanha kirjoituskone. Siitä en luopunut muutossakaan. Olen katunut tarpeeksi sitä, että heitin eräässä muutossa pois punaisen pienen kirjoituskoneen, jolla kirjoitin ensimmäiset vuodet lehtijuttujani ja ensimmäistä kirjaani. Olin ostanut sen Torontosta Pelastusarmeijan kaupasta dollarilla. Kyllä minulla on sitä ikävä. Sitä paitsi se lienee jo aika arvokas.

Päivä 1920-luvun Pariisissa ja viktoriaanisessa Englannissa

 Luin tänään jälleen kerran Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin. Hemingway on tässä kirjassa tavoittanut nuoruutensa herkkyyden ja tasapainoisen onnen. Hän kertoo 1920-luvun alkupuolen Pariisin vuosistaan, ensimmäisestä, onnellisesta avioliitostaan ja pienestä pojastaan. 30 vuotta myöhemmin menestyskirjailija muistelee nuoren kirjailijan köyhyyttä ja uurastusta.


Päivän kruunasi BBC:n loistava draamasarja. Katsoin mieheni kanssa DVD:ltä kolme viimeistä osaa Anthony Trollopen kirjoihin perustuvasta The Barchester Chronicles -elokuvasarjasta. Siinäpä vasta herkullinen kuvaus kirkollisen elämän juonitteluista, lämpimästä toveruudesta ja rakkaudesta katedraalikaupungissa. 

Elokuvahullut

Kun olin alaluokilla kansakoulussa, kävin usein elokuvissa naapurin samanikäisen pojan kanssa. Me hankimme itse elokuvarahat keräämällä tyhjiä viinapulloja lähikortteleista ja puistosta. Pesimme pullot keskellä pihamaata vanhassa vauvanpesusoikossa ja veimme ne sitten puiston toisella puolen sijaitsevaan viinakauppaan, joksi alkoholiliikettä aina sanottiin.

Leikkitoverini määräsi mitä katsottiin. Minä vasta maalta kaupunkiin muuttaneena en tiennyt mitään elokuvista sitä ennen. Elokuvissa tulivat tutuiksi Helsinki korkeine kivitaloineen ja pihakuiluineen ja hassusti kävelevä veitikkamainen Charlie Chaplin, joka oli ollut myös äitini nuoruuden lempinäyttelijöitä. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Tarzan-elokuvat . Kerran loukkaannuin siitä, kun Tarzan läpsäytti poikaansa takamuksille, kun tämä oli lakaissut roskat maton alle. Tarzan-kirjoja en koskaan lukenut.

Kerran turvauduimme elokuvanhimossamme vilppiin. Leikkitoverini sanoi, että voimme pujahtaa jonkun sopivan pariskunnan vieressä muka heidän lapsinaan ilmaiseksi. Elokuvan meni kuitenkin pilalle, sillä kyyhötimme koko elokuvan ajan penkkien takana ja pelkäsimme, että poliisi tulee hakemaan meidät. Niskasta kiinni ja putkaan. Huomasimme, että emme olleet kovanaamoja.

Tiemme erkanivat. Jotkut pojat taisivat kiusata ystävääni siitä, että tämä leikki tyttöjen kanssa. Sitten nähnytkään elokuvia pitkään aikaan. Sain rahaa vain harvoihin ja valittuihin lastenelokuviin.

Kuvassa Edgar Rice Burroughsin ex-libris vuodelta 1918.

Laatikot sängyn alla

Säilytän vanhat videokasetit ja samoin suurimman osan uusista DVD-elokuvistakin isoissa muovilaatikoissa sängyn alla. Laatikoiden alla on huopapalat, jotta lattia ei naarmuunnu. Elokuvat on lajiteltu kolmeen laatikkoon aiheittain: meitä molempia kiinnostavat klassikot ja salapoliisisarjat, mieheni suosikit eli mm seikkailuelokuvat sekä historialliset elokuvat, jotka liittyvät aika paljon kirjoittamiseeni.

Joidenkin mielestä elokuvien katsominen isoilta kaseteilta ja tavallisesta telkkarista on kuin dinosaurusten aika, kaukainen ja primitiivinen. Tosiasiassa kasetti, jolla olevaa elokuvaa on katseltu vain muutaman kerran, on ihan hyvä tavallissta TV:stä katsottunakin.


Olemme ostaneet paljon kasetteja kirpputorilta ja katselemme niitä silloin tällöin. Vanhoissa kaseteissa värit saattavat olla joskus haalistuneita, mutta olemme nauttineet niistäkin. Telkkarimme on aika iso, 32-tuumainen, ja voimme katsoa sekä kasetteja että DVD-elokuvia. Aina kun vanhoja suosikkejamme tulee kauppaan DVD:nä, ostamme niitä. Usein niitä on alennusmyynnissä.

Olen ostanut myös suuren joukon nukketalotarvikkeita, huonekaluja, astioita ym kirpputoreilta, ja niitä on kertynyt hyvin, hyvin paljon. Yksi laatikollinen nykyaikaisia ja satuaiheisia nukketalon huonekaluja ja henkilöitä meni pienelle sukulaiselle, jolle ostin myös kauniin nukketalon kirpputorilta. Säilytän nukketaloihin liittyviä tavaroitakin isoissa laatikoissa sängyn alla.

Olen kuullut, että venäläisten emigranttien keskuudessa vitsailtiin siitä, mistä tuntee emigrantin: pahvilaatikoita sängyn alla.

Ehkä olen edelleenkin menossa jonnekin.

P.S. Olemme heittäneet isot elokuvakasetit pois tilanpuutteen vuoksi.

Kiinnostava elokuvasyksy

Onko tästäkin tulossa joku elokuva vai tuleeko siitä vain mainos?

Pitkästä aikaa on paljon elokuvia, jotka haluaisi nähdä. On suorastaan ruuhkaa. Pitäisi katsoa "Jane Austenin jalanjäljillä" ennen kuin se menee pois ohjelmistosta. On tullut moderni animaatioelokuva "Beowulf". Voiko se olla totta? Suomalaiset "Raja 1918" ja "Tali Ihantala 1944".
Näin kiinnostavaa elokuvakautta ei ole ollut aikoihin. Elisabet I on tullut jo katsottua kahteen kertaan. Eräs hyvä elokuva jäi katsomatta viime kaudelta nimittäin W. Somerset Maughamin romaaniin perustuva "Kirjava huntu". Onneksi sen sai DVD:nä. Se onkin tämän illan ohjelmassa.

P.S. Valokuvat otettu tänään. Näemme usein filmausryhmiä täällä keskustassa. On kiinnostavaa arvailla, mitä on tekeillä.