lauantaina, syyskuuta 13, 2008

Häggman, Tarkka, Greer: Lukutaito ja uskonto



Italialainen kulkukauppias kirjakoreineen 1500-luvulla. Myytävänä kirjoja "lapsille", luultavimmin ohuita kirjasia, joissa on rakkautta, seikkailuja ja hartautta.

Vasta ilmestyneessä suomalaisen kustannustoiminnan historiassa (Kai Häggman: Paras Tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle.)esitetään kirkko lukutaidon ja kirjallisuuden esteenä. Näin Pekka Tarkka kirja-arvostelussaan:

"Painettu sana on pannut ovelasti kampoihin kirkon, aatteellisten järjestöjen ja kirjakartellinkin rajoittaville toimille.-- Häggman tekee eron pappien vaatiman ulkoluvun ja aktiivisen lukutaidon välillä. Seitsemän veljeksen pojat joutuivat tuskalliseen kurimukseen lukkarin tuvassa. Vain Eero oppi aktiivisen lukutaidon". (Pekka Tarkka: Kirjan ja rahan liitto aitoi yli esteiden. HS/Kulttuuri 12.9.2008)

Ei kuulosta todelta. Suomalaiset siirtolaiset herättivät huomiota 1900-luvun alun Pohjois-Amerikassa: he osasivat lukea päinvastoin kuin monista muista maista tulleet siirtolaiset. He olivat oppineet lukemaan siellä lukkarinkoulussa ja pirtinpenkillä äidin polvella. Kinkereissä taidot tentittiin. Jukolan seitsemän poikaa on hyvin pieni otos Suomen kansasta.

Uskonnon ja kirkon mitätöinti lukutaidon ja kirjallisuuden kehittymisen yhteydessä on myös täysin vastoin sitä, mitä olen lukenut uskonnon vaikutuksesta esimerkiksi englantilaisten lukutaitoon ja kirjallisuudenhistoriaan.

Syvällisen henkilökohtaisen uskon kaipuu sai ihmiset lukemaan ja ostamaan kirjoja jo varhain, vaikka painetutkin kirjat olivat kalliita. Loistavan King James -raamatun lukeminen ääneen kodeissa ja kouluissa antoi laajan sanavaraston, loi pohjan kielitajulle ja kaunokirjallisuudelle englanninkielisessä maailmassa. Raamatulla on ollut suunnaton vaikutus maailmankirjallisuuteen - ja on yhä esimerkiksi Nobel-kirjailija Toni Morrisonin tuotannossa.

Raamatun sisältö ei ole yksitoikkoista, sisällön skaala on valtava: herkkää rakkausrunoutta, kuvottavia primitiivisen yhteiskunnann machomiesten puuhia ja sotakuvauksia, pitkiä sukuluetteloita, elämänviisautta, rakkautta ja intohimoa, yliluonnollisia tapahtumia, lämmintä ihmisen heikkouden ymmärtämistä. Juutalaisten mielestä myös huumoria, mutta heillä taitaa olla parempi huumoríntaju kuin muilla. Lassi Nummen Jobin kirja -suomennokset ovat samaa tasoa kuin King James.

Luen juuri Germaine Greerin uusinta kirjaa "Shakespeare's Wife." 2008 (2007)). Feministitutkijana maailmanmainetta saanut, Cambridgessä väitellyt Shakespeare-tutkija Greer on opettanut kirjallisuutta monien maiden yliopistoissa.

Greer kirjoittaa, että 1500-luvun Englannissa uskonpuhdistus ja lukutaito kuuluivat tiiviisti yhteen. Katoliset uskoivat pelastukseen rukouksen ja rituaalien kautta, mutta protestantit uskoivat sanaan eli Raamattuun. Uskonpuhdistusta ei olisi voinut tapahtua ilman kasvavaa lukemisen halua. Lukutaidottomuus merkitsi osattomuutta sekä uskon että taloudellisen menestymisen alalla. Köyhimmissäkin kylissä oli naisia jotka opettivat lukemaan (dame schools). Kirjoitustaitoa ei pidetty yhtä tärkeänä.

Talvisin oli aikaa opetella lukemaan ja lukea Raamattua ja hartauskirjallisuutta. Kun lukutaito oli saatu, luettiin muutakin. Kulkukauppiaat kantoivat koreissaan kirjasia, joista ahmittiin tarinoita uskomattomista seikkailuista. Niin alkoi kirjallisuuden voittokulku kansan keskuudessa. Mutta siihen tarvittiin kansankielistä kirjallisuutta, jota oli itsenäisissä maissa.

Jo 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Englannissa ostettiin kirjoja miljoonittain! Uusimman tutkimuksen mukaan hartauskirjat ja teologiset teokset olivat silloin kaikkein suosituinta kirjallisuutta. Välillä on väitetty ihan muuta. Tutkijat kysyvätkin : Antavatko nykyajan historioitsijat aina rehellisen kuvan menneisyydestä vai vääristelevätkö he historiaa puolustaakseen omia aatteitaan?
Lisäys kadonneen linkin vuoksi:
Kari Konkola ja Diarmaid MacCulloch kirjoittivat vuonna  2004 History Today -lehdessä 1500-1600-luvun Englannin suosikkikirjailijoista. Lukutaito oli melko yleistä, mutta kirjat olivat silloin kalliita. Ostettiin vain niitä kirjoja, joista oltiin todella kiinnostuneita. Vuosisatojen vaihteessa suurin osa kansasta osasi lukea. Kirjoja ostettiin miljoonittain!  
Meille on annettu sellainen käsitys, että tuon ajan suosikkeja olivat William Shakespeare ja Thomas Hobbes [filosofi, "kaikkien sota kaikkia vastaan"].  Konkola ja MacCulloch tutkivat sen ajan tilastoja: Suursuosikkeja olivatkin hartauskirjat ja teologiset teokset. Puritaanioppinut William Perkinsin kirjoja myytiin kaksi kertaa enemmän kuin Shakespearea. Hobbesin vaikutus omana aikanaan oli hyvin vähäinen. Kirjoittajat kysyvätkin: antavatko historioitsijat rehellisen kuvan menneisyydestä? (Reformation Bestsellers. - History Today. Vol. 53. Oct 2003. S. 23-29.)
Kokonaan eri asia on se, mitä entisaikojen kirjailijoita arvostetaan nyt.
(siirretty toisesta, lakkautetusta blogistani)

Lisäys: Lue myös Luku- ja kirjoitustaitoinen 1700-luvun torppari

8 kommenttia:

  1. Hei, ehkä kannattaisi lukea se kirja ensin. Asia on monivivahteisempi kuin Tarkka antaa ymmärtää, mutta kyllä suomalaisten luku- ja kirjoitustaidon pitkiä juuria on perinteisessä historiankirjoituksessa liioiteltu tolkuttomasti.

    Katekismusta ja virsikirjaa luettiin, mutta kysymys ei ollut aktiivisesta lukutaidosta ja uuden tekstin ymmärtämisestä.

    yst. terv. Kai Häggman

    VastaaPoista
  2. Hyvä Kai Häggman,

    bloggaajan ei kannata lukea kaikkia paksuja ja kalliita kirjoja, sillä hän ei saa niitä ilmaiseksi kustantajalta kuten sanomalehtien kirja-arvostelijat. Hän ei saa tällaisia kirjoja myöskään 50 prosentin alennuksella kuten kustantamoiden (kaikki?) työntekijät.

    Bloggaaja on kansaa, joka reagoi arvostettuna pidetyn sanomalehden erittäin korkealle arvostetun kirja-arvostelijan esittämiin faktoihin.

    Oletko tullut ajatelleeksi, että kaikki ihmiset eivät lue aktiivisesti ja vapaaehtoisesti nytkään, vaikka heitä opetetaan lukemaan vuosikaudet koulussa?

    Jotkut nuorten parissa työtä tekevät kertovat, että nämä välttävät ulkomaisia elokuvia ja TV-sarjojakin, koska eivät jaksa tai osaa lukea alatekstejä.

    Kirkon vaatimus lukutaidon alkeista antoi mahdollisuuden lukemiseen kaikille kansalaisille. Valitettavasti kansankielistä kirjallisuutta ei ollut kovin paljon. Siitä ei voida syyttää pelkästään kirkkoa, vaan ennemminkin Ruotsia tai Venäjää, joiden "siirtomaa" Itämaa/Suomi oli vuosisadat.

    Mutta siitä huolimatta oli valtava ero suomalaisen kansanihmisen ja monien muiden maiden kansanihmisten välillä: lukutaito. Se ei tullut varmaankaan hauskalla tavalla, mutta keppiä, vitsaa, viivotinta ja tukistuksia käyttivät kotiopettajatkin opettaessaan herrasväen lapsia. Se oli ajan metodi.

    Mielipiteeni perustuvat myös havaintoihini ja tietoihini omasta suvustani, jossa suurin osa oli varallisuudesta riippumatta kouluja käymättömiä ihmisiä vielä koulupakon tultua voimaan, sillä kouluja ei ollut syrjäseuduilla.

    Kuitenkin nämä kansanihmiset arvostivat lukutaitoa ja lukivat kirkon vaatiman lukutaidon pohjalta koko ikänsä sanomalehtiä, kirjallisuutta ja niitä TV-n alatekstejäkin vielä vanhoilla päivillään.

    Tällä hetkellä on Suomessa muotia potkia kirkkoa vähän joka tilanteessa, mutta hämmästyin siitä huolimatta teidän, Häggman ja Tarkka, yhdistyneisiin potkuihin.

    Ystävälliset terveiset teille molemmille

    Anna Amnell/Blogisisko

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoisia argumenetteja, mutta omat havaintosi koskevat paljon myöhempää aikaa. Kirjassa pääpointtini lukutaidosta on se, että keskeiset fennomaanit ja mm. kansakoulun isä Uno Cygnaeus esittivät kansakouluja 1860-luvulta perustettaessa konkreettisia havaintoja siitä, että suurin osa ns. lukutaitoisesta kansasta ei todellisuudessa osannut lukea.

    Kansakoulutarkastajana Cygnaeus oli avainpaikalla ja hänen mukaansa ehkä tuhannesta kirkon lukutaitoiseksi kinkereillä toteamasta vain muutama osasi lukea sellaista tekstiä, jonka näki ensimmäistä kertaa, esimerkiksi sanomalehteä.

    Kirjoitustaidottomia aikuisista suomalaisista oli 1800-luvun lopulla noin 90 prosenttia kansasta. Varsinkin kirjoitustaidon suhteen Suomi oli moniin Euroopan maihin verrattuna takapajula. Tilanne parani vasta 1890-luvulta alkaen kun kansakouluista tuli pakollisia. Pelkistäen: vasta kansakoulu opetti suomalaisille aktiivisen lukutaidon, ei kirkko.

    Tutkija ei "potki" kirkkoa tai muitakaan instansseja, tosiasioiden kertominen riittää hyvin. yst. terv. Kai Häggman

    VastaaPoista
  4. Kai Häggman, kirjoitit:

    "Mielenkiintoisia argumentteja, mutta omat havaintosi koskevat paljon myöhempää aikaa..."


    Kuin 1860 lukua? No vähän myöhempää. 1875 Pielavedellä syntynyt isoisäni (k.1969) ja hänen ikätoverinsa eivät käyneet koulua, sillä kouluja ei ollut heidän kotiseuduillaan vielä 1900-luvun alussakaan. He oppivat lukemaan kotona, kinkereillä ja rippikoulussa, koska kirkko vaati ainakin sen alkeellisen lukutaidon.

    Kun suomenkielistä kirjallisuutta eli lähinnä sanomalehtiä oli saatavilla, suomalaiset lukivat ja jatkoivat lukemista koko loppuikänsä. Lehdetkin olivat kalliita, ja ne kiersivät kylässä talosta taloon vuosikaudet. Suomen Kuvalehti ja muut.

    1885 syntynyt pohjoissavolainen isoäitini, joka ei ollut käynyt mitään muita kouluja kuin Juhani Ahon isän pitämän rippikoulun, oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, esimerkiksi pojilleen sota-aikana. Ukki oli huono tai ainakin laiska kirjoittaja. Kirjoitustaitoa ei ole pidetty tärkeänä, ja paperi oli kallista ylellisyystavaraa.

    Kannattaa muistaa, että Suomi oli vielä 1950-luvulle asti monessa asiassa samalla tasolla kuin ns. kehitysmaat. Kansan elämä oli kovaa ja köyhää.

    Kirjakielen luominen kansalle ja lukutaidon ulottaminen myös muille kuin vallassa olevalle varakkaalle sivistyneistölle vaatii epäitsekästä kutsumusta kaikkialla maailmassa.

    Suomalaiset raamatunkääntäjät ovat edelleen mukana pelastamassa äidinkieltä talteen kansoille, joiden oma kieli katoaisi muuten kokonaan.

    Olisikohan suomen kieltäkään olemassa, jos protestanttinen kirkkomme ei olisi pitänyt sitä sitkeästi yllä? Kirjoittaisinko tätä blogia ruotsiksi tai venäjäksi?

    Myös Venäjällä asuville suomensukuisille kansoille tehdään nykyään aapisia(!)ja käännetään Raammattuja heidän kielilleen. Se varmaankin vahvistaa näiden kielten asemaa.

    VastaaPoista
  5. Tässä Häggman-Tarkka -jutussa (en kumpaistakaan tunne tältä osin) ottaa silmään se, että uskonnollinen kirjallisuus painettiin vielä 1900-luvun alkupuolella frakruuralla, kun taas sekulääri kirjallisuus painettiin antiikvalla. Se, joka oli oppinut lukemaan fraktuuraa, ei välttämättä osannut antiikvaa.

    VastaaPoista
  6. Lisäys edelliseen keskusteluun. Sukutiedoista löytyi luku- ja kirjoitustaitoinen torppari 1700-luvulta. Tuskin lienee ollut ainoa.
    http://blogisisko.blogspot.fi/2008/12/luku-ja-kirjoitustaitoinen-1700-luvun.html

    VastaaPoista
  7. Jatkoa. Itä-Suomen ensimmäinen kirjakauppias oli Petteri Väänänen, joka sai monien anomusten jälkeen luvan perustaa kirjakaupan Kuopioon. Väänäsen kirjakauppa (1819-46) sijaitsi nykyisessä Kanttilan korttelissa. Kuopio oli ensimmäinen maaseutukaupunki, jossa oli silloisen pääkaupungin Turun ulkopuolella oma kirjakauppa. Kansan lukutaito ei ollut ollenkaan niin huono kuin on väitetty. Kirjakaupan perustamista vastusti varsinkin maaherra Aminoff. Lukuisten pappien kirjoittamien suositusten ja pyyntöjen jälkeen vasta arkkipiispa Jacob Tengströmin pyyntö vaikutti ratkaisevasti tuen myöntämiseen. Ei ole totta nykyajan tutkijoiden väite, että kirkko oli esteena kansan lukutaidon kehitykselle. Väänänen möi tasapuolisesti eri suuntia edustava uskonnollista kirjallisuutta, sillä sitä kansa halusi lukea. Väänäsen pojasta tuli kirjailija. Yksi tytär meni naimisiin papin kanssa, toinen ravintoloitsijan kanssa ja kolmas tehtaanomistajan kanssa. Vääänänen on minulle 6c/4, miehelleni 2.serkku neljän sukupolven takana. En olisi häntä muuten löytänytkään.

    VastaaPoista