Kulttuurin jatkuvuus uhattuna

Orkideasivuni on hyvin suosittu. Kun vain pääsisin itse sisään omalle Flickr-sivulleni. Sen sivuston omistaja on jälleen vaihtunut. Myös uusi tietokoneeni vaatii mitä oudoimpia vanhoja salasanoja. Alan olla täysin kyllästynyt Internetiin ja sen salasanavaatimuksiin. 

Robotin selkeällä englannilla kuuluvat sanalliset viestit tuovat jotain järkeä. Esimerkiksi älypuhelimen koodit ovat aivan liian pienillä numeroilla ja vaihtuvat liian nopeasti. Tätä yhteiskuntaa muokataan yhä enemmän nuorille tytöille ja pojille, joilla on laihat vikkelät sormet ja päässä vain meluisa nykyajan maailma ilman mitään tietoa menneiden aikakausien rauhallisemmasta elämästä, johon mahtui myös klassinen musiikki ja kulttuurihistoria. 

Jopa Facebook mainostaa "senioreitten" ryhmää. On paha virhe jakaa yhteiskunta ikäryhmien mukaan. Se katkaisee täysin kulttuurin jatkuvuuden.

Vainajien kunnioittaminen ja uusbarbarismi

Mirogoj, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Mirogoj, Zagreb, Kroatia, kaunein hautausmaa, jonka olen nähnyt.


Kommentti kirjoitukseen Elämän pyhättömyys, jossa käsitellään Heurekassa olevaa näyttelyä:

Olen hämmästynyt tästä keskustelusta. Ihmiset ovat kaikkina aikoina kunnioittaneet vainajia. Tuollainen näyttely on eräänlaista kannibalismia, uusbarbarismia. 

Hautarauha on yleinen kulttuuri-imiö, jota vain barbaarit, mm "luonnontieteellisesti ajatelleet" neuvostoliittolaiset ovat häväisseet

Aivan eri asia on elinsiirtotestamentti tai ruumiin testamenttaaminen lääketieteelliseen tutkimukseen, jonka jälkeen suoritetaan hautaaminen vainajan toivomuksen mukaisesti.

Vainajiin suhtautuminen eri kulttuureissa

Suomalaisten muisti

Kustaa Aadolfin kirkko, Iisalmi, Finland, originally uploaded by Anna Amnell.

Kuvassa on Kustaa Aadolfin kirkko, entinen Iisalmen maaseurakunnan kirkko, mm Brofeldtin, Juhani Ahon isän kirkko.

Kuviani: Iisalmi eri vuodenaikoina

Kommenttini:

Tänään Kari Salminen kertoo Ilta-Sanomissa Niall Fergusonin ja Francis Fukuyaman kirjoista, alaotsikko on "Kohuprofessorit väittävät, että länsimaat ovat menettäneet muistinsa".

Suomessa pyritään eliminoimaan menneisyys, varsinkin koko katolinen aika, jolloin olimme osa Eurooppaa, osa Ruotsia, samoin 1800-luku. Historia aloitetaan sisällissodasta. Sitä ennen hyväksytään pakanallinen kalevalainen aika. Riisuttu Suomi on tylsä Suomi, sieluton maa.

Kaikkea ne saksalaiset keksivät

Knoblauchhaus, ainoa yksityistalo, joka säilyi ehjänä toisen maailmansodan pommituksissa Berliinin keskustassa. Kalustus on Biedermeier-tyyliä. Talossa asui 1800-luvulla suku, jonka jäsen suunnitteli talon lähellä sijaitsevan kauniin synagoogan. Arkkitehti ei ollut itse juutalainen.

Berliini yllätti minut täysin, kun olin siellä viime marraskussa kaksi viikkoa. Museot ja taidemuseot olivat loistavia - valtionmuseoissa sai lisäksi valokuvata. 

Olin lukenut tyttölyseossa pitkän saksan, osasin koululaisena ulkoa Goethen ja Heinen runoja. Heinen runojen avulla pääsin varmaankin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, sillä haastattelijani oli myös ihastunut niihin. Olin kuitenkin vieraantunut Saksasta, tullut ennakkoluuloiseksi. Saksa joutui vasaran ja alasimen väliin - toisaalla natsit, toisaalta DDR. Liikaa vastenmielisiä asioita.

Kuvia Berliinin matkalta, vanhaa  ja uutta saksalaisuutta.





Wittenbergissä oli hotellimme vieressä salaperäinen talo, jonka ovessa luki "Tarinoiden talo". Päättelimme, että se olisi lastenkirjallisuustalo. Viimeisenä päivänä menimme käymään. Se oli DDR:n museo. Museon oppaat olivat nolon tuntuisia. Vanhin heistä läksi oppaaksemme kaksikerroksiseen taloon. Paljon oli hyvin tuttua, 1910-luku, 1920-luku, 1930-luku ja 1940-luvun arki, samanlaista kuin suomalaisssa kodeissakin. Meillä oli hauskaa, kun vertailtiin ihmisten elämää, ihasteltiin liinoja ja pyyheliinatelineen päällysiä. Sitten kaikki muuttui, tuli natsiajan valokuvia, DDR:n räikeitä värejä, ankeaa, kulissimaista elämää. Joka talossa piti olla poliittisten johtajien kuvia seinillä. - Ei kenelläkään ollut tuollaista, sanoi opas "hienosti kalustetusta" huoneesta, jossa oli ylellisyysesineitä.


Kysyin: Miten te kestitte sen ajan?
 - Minulla oli niin hyvät lapset, sanoi nainen kyynelsilmin.
Tein kollaasin leluista, joilla luotiin kauniita muistoja DDR:n lapsille. Siitä samasta kirjoitti Sofi Oksanen Stalinin lehmissä, lapsista, joille lapsuus on onnen aikaa - kaikesta huolimatta.

Häggman, Tarkka, Greer: Lukutaito ja uskonto

Italialainen kulkukauppias kirjakoreineen 1500-luvulla. Myytävänä kirjoja "lapsille", luultavimmin ohuita kirjasia, joissa on rakkautta, seikkailuja ja hartautta.

Vasta ilmestyneessä suomalaisen kustannustoiminnan historiassa (Kai Häggman: Paras Tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle.)esitetään kirkko lukutaidon ja kirjallisuuden esteenä. Näin Pekka Tarkka kirja-arvostelussaan:

"Painettu sana on pannut ovelasti kampoihin kirkon, aatteellisten järjestöjen ja kirjakartellinkin rajoittaville toimille.-- Häggman tekee eron pappien vaatiman ulkoluvun ja aktiivisen lukutaidon välillä. Seitsemän veljeksen pojat joutuivat tuskalliseen kurimukseen lukkarin tuvassa. Vain Eero oppi aktiivisen lukutaidon". (Pekka Tarkka: Kirjan ja rahan liitto aitoi yli esteiden. HS/Kulttuuri 12.9.2008)

Ei kuulosta todelta. Suomalaiset siirtolaiset herättivät huomiota 1900-luvun alun Pohjois-Amerikassa: he osasivat lukea päinvastoin kuin monista muista maista tulleet siirtolaiset. He olivat oppineet lukemaan siellä lukkarinkoulussa ja pirtinpenkillä äidin polvella. Kinkereissä taidot tentittiin. Jukolan seitsemän poikaa on hyvin pieni otos Suomen kansasta.

Uskonnon ja kirkon mitätöinti lukutaidon ja kirjallisuuden kehittymisen yhteydessä on myös täysin vastoin sitä, mitä olen lukenut uskonnon vaikutuksesta esimerkiksi englantilaisten lukutaitoon ja kirjallisuudenhistoriaan.

Syvällisen henkilökohtaisen uskon kaipuu sai ihmiset lukemaan ja ostamaan kirjoja jo varhain, vaikka painetutkin kirjat olivat kalliita. Loistavan King James -raamatun lukeminen ääneen kodeissa ja kouluissa antoi laajan sanavaraston, loi pohjan kielitajulle ja kaunokirjallisuudelle englanninkielisessä maailmassa. Raamatulla on ollut suunnaton vaikutus maailmankirjallisuuteen - ja on yhä esimerkiksi Nobel-kirjailija Toni Morrisonin tuotannossa.

Raamatun sisältö ei ole yksitoikkoista, sisällön skaala on valtava: herkkää rakkausrunoutta, kuvottavia primitiivisen yhteiskunnann machomiesten puuhia ja sotakuvauksia, pitkiä sukuluetteloita, elämänviisautta, rakkautta ja intohimoa, yliluonnollisia tapahtumia, lämmintä ihmisen heikkouden ymmärtämistä. Juutalaisten mielestä myös huumoria, mutta heillä taitaa olla parempi huumoríntaju kuin muilla. Lassi Nummen Jobin kirja -suomennokset ovat samaa tasoa kuin King James.

Luen juuri Germaine Greerin uusinta kirjaa "Shakespeare's Wife." 2008 (2007)). Feministitutkijana maailmanmainetta saanut, Cambridgessä väitellyt Shakespeare-tutkija Greer on opettanut kirjallisuutta monien maiden yliopistoissa.

Greer kirjoittaa, että 1500-luvun Englannissa uskonpuhdistus ja lukutaito kuuluivat tiiviisti yhteen. Katoliset uskoivat pelastukseen rukouksen ja rituaalien kautta, mutta protestantit uskoivat sanaan eli Raamattuun. Uskonpuhdistusta ei olisi voinut tapahtua ilman kasvavaa lukemisen halua. Lukutaidottomuus merkitsi osattomuutta sekä uskon että taloudellisen menestymisen alalla. Köyhimmissäkin kylissä oli naisia jotka opettivat lukemaan (dame schools). Kirjoitustaitoa ei pidetty yhtä tärkeänä.

Talvisin oli aikaa opetella lukemaan ja lukea Raamattua ja hartauskirjallisuutta. Kun lukutaito oli saatu, luettiin muutakin. Kulkukauppiaat kantoivat koreissaan kirjasia, joista ahmittiin tarinoita uskomattomista seikkailuista. Niin alkoi kirjallisuuden voittokulku kansan keskuudessa. Mutta siihen tarvittiin kansankielistä kirjallisuutta, jota oli itsenäisissä maissa.

Jo 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Englannissa ostettiin kirjoja miljoonittain! Uusimman tutkimuksen mukaan hartauskirjat ja teologiset teokset olivat silloin kaikkein suosituinta kirjallisuutta. Välillä on väitetty ihan muuta. Tutkijat kysyvätkin : Antavatko nykyajan historioitsijat aina rehellisen kuvan menneisyydestä vai vääristelevätkö he historiaa puolustaakseen omia aatteitaan?
Lisäys kadonneen linkin vuoksi:
Kari Konkola ja Diarmaid MacCulloch kirjoittivat vuonna  2004 History Today -lehdessä 1500-1600-luvun Englannin suosikkikirjailijoista. Lukutaito oli melko yleistä, mutta kirjat olivat silloin kalliita. Ostettiin vain niitä kirjoja, joista oltiin todella kiinnostuneita. Vuosisatojen vaihteessa suurin osa kansasta osasi lukea. Kirjoja ostettiin miljoonittain!  
Meille on annettu sellainen käsitys, että tuon ajan suosikkeja olivat William Shakespeare ja Thomas Hobbes [filosofi, "kaikkien sota kaikkia vastaan"].  Konkola ja MacCulloch tutkivat sen ajan tilastoja: Suursuosikkeja olivatkin hartauskirjat ja teologiset teokset. Puritaanioppinut William Perkinsin kirjoja myytiin kaksi kertaa enemmän kuin Shakespearea. Hobbesin vaikutus omana aikanaan oli hyvin vähäinen. Kirjoittajat kysyvätkin: antavatko historioitsijat rehellisen kuvan menneisyydestä? (Reformation Bestsellers. - History Today. Vol. 53. Oct 2003. S. 23-29.)
Kokonaan eri asia on se, mitä entisaikojen kirjailijoita arvostetaan nyt.
(siirretty toisesta, lakkautetusta blogistani)

Lisäys: Lue myös Luku- ja kirjoitustaitoinen 1700-luvun torppari