Taas talteen kommentteja

Viihtyisä kahvila kirjakaupan yläpuolella Pietarissa vastapäätä Kazanin katedraalia. Niin paljon voimakkaita tunteita liittyy tähän paikkakuntaan ja katedraliin, joka oli välillä ateismin museoksi alennettuna.

omia kommenttejani Facebookissa,

Elämän kovuus ja lohdutukset: 
tee
Minulla tavallinen tee vie yöunet varsinkin, jos juon sitä illalla. Kahvista en pidä, mutta koetan juoda pikkuisen eli muutaman ruokalusikallisen verran sen terveysvaikutusten vuoksi. Maitoon laitettu oikea kaakao ei unia, mutta pitää suklaanhimon kurissa. Suklaa on minun paheeni.

kahvi ym
On nykyään vaikeaa tietää, mitä pitäisi syödä ja juoda, kun tutkimukset mainostavat kukin omia nerouksiaan. Cofeiini on useimmille meistä mieluisaa muodossa tai toisessa. Elämä on lyhyt, ja meno usein kovaa ja kuoppaista. Oloa voi parantaa kohtuullisella määrällä suhteelllisen vaarattomia piristysaineita. Allegian vuoksi olut ja punaviini ovat minulle mahdottomia. Jää vain suklaa. 　 Tupakasta en ole koskaan - onneksi- pitänyt, en sen hajustakaan Vain kadulla kulkeva vanhamies voi tuoda sikarintuoksullaan nostalgisia muistoja isoisän piipunpoltosta. Luin jostain, että elämä oli keskiajalla niin kovaa, että ihmiset eivät kestäneet sitä ilman olutta. Meidän aikammekin on kovaa, kun jopa totaalinen maailmanloppu voi olla vain muutaman napinpainalluksen päässä.

Iisalmi Helsingissä kioskin iisalmelaisen panimon vehnäolut-seinämainoksessa. Kirkon torni on liian korkea,koivukuja on muuttunut kuusikujaksi ja Koljonvirran puusilta on muuttunut kivisillaksi. Partala on purettu, jossa Sandels eineellä istui. Kauppila tuhoutui sodassa, vain aitta on jäljellä museon pihalla ja mielessäni laulu, jota ukkini lauloi mummonsa mummosta tms. Kauppilan Tiinasta, joka "kahvia keitti kahdella suurella pannulla".

Selailin taas Matti Klingen kirjaa Iisalmen ruhtinaskunta, joka on oikeastaan 600-sivuinen sukututkimus, sillä kirjoittaja Matti Klinge on lukuisten Iisalmella useina vuosisatoina vaikuttaneiden sukujen jälkeläinen. Iisalmi on ollut täysin unohtumassa, sitä ei näy sääkartoissakaan. Viime aikoina iisalmelaiset ovat piristyneet ja alkaneet arvostaa kotikaupunkiaan. 




Yli kymmenen vuotta sitten syöpään kuollut pikkusiskoni sylissään ainoa lapsensa, taustalla   pikkupojan suvun entisen kartanon koivukuja. Talo on purettu. Senkin talon purkaminen on yksi luku Iisalmen ja sen lähiseudun purettujen talojen surullista historiaa.

Kommentti talteen: kirjalliset trendit

Seinämaalaus Oopperan takana


Vakiintuneelle lukijalle uutuus ja palkinnot eivät merkitse mitään. On vanhoja rakkaita kirjoja, joita hän lukee uudestaan ja uudestaan. Moni palkittu uutuus jää kesken, jos ei tarvitse lukea sitä viran puolesta.

Mutta kirjailijan on pakko tietää, mitä kirjallisessa maailmassa tapahtuu, sillä uusien trendien mukaan tehdään päätökset hänenkin kohtalostaan. Kirjallinen muoti on niin kuin sää, jota yksityinen ihminen ei voi muuttaa. Hänen täytyy varautua sen oikkuihin.

Hän voi myös päättää kulkea omaa tietään, kirjoittaa kestäviä teoksia, joihin eivät kirjallisen muodin virtaukset ole vaikuttaneet. Siitä ei yleensä hyvä seuraa, varsinkaan taloudellisesti. Ei ainakaan hänen elinaikanaan.

Jokaisen kirjailijan kannattaa pitää mielessään, että hän elää maailmassa vaikka ei olisikaan mailmasta, niin kuin eräässä best sellerissä sanotaan.

Valtavalla tuotannon määrällä voi tietenkin rakentaa linnoituksen, jota eivät mitkään tuulet heiluta. Se vaatii vahvaa selkää ja tukevia istumalihaksia kirjallisten lahjojen lisäksi.:)

(Oli Kirsti Ellilän blogisssa jo v 2010)
http://kirstiellila.blogspot.fi/2010/09/miksi-kirjallisuuslehdet-kloonaavat.html

Kommentteja: Mannerheim

Louhisaari, kartanolinna, jossa Mannerheim-suku asui 100 vuotta. Mannerheimin isä pakeni velkojaan rakastajattarensa kanssa Pariisiin ja jätti vaimonsa ja  seitsemän lastaan (keskellä vanhin tytär Sophie) sukulaisten huollettaviksi. Äiti kuoli seuraavana vuonna Mannerheimin ollessa 13-vuotias.

Mannerheim oli uskollinen ystävilleen. Näitä olivat myös valkoiset emigrantit, joihin hän piti yhteyttä kirjeitse. Hän ei kuitenkaan kirjoita heistä muistelmissaan. 

Kirjeissä voi tavata hienostuneen "venäläisen ylimyksen", Mannerheimin. Hän palaa menneisyyteensä, nuoruutensa kadonneeseen maailmaan myös vieraillessaan luostareissa. 

Tiedämme kai aika vähän siitä, millainen ihminen Mannerheim todellisuudessa oli.
(Leonid & Marina Vlasov: Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit. Suom. Jukka Mallinen)
22.marraskuuta 2011


En pidä postmodernista tavasta muuttaa todellinen historiallinen henkilö ihan miksi vain, kunhan saa teoksellaan mainetta ja apurahoja, niin kuin Suomessa saa pilkkaamalla "oikeita" kohteita. Sisällissotaa, kapinaa jatketaan fantasioilla, kun ei enää pärjätä faktojen tasolla.

Animaatiossa häväistään julmasti myös Mannerheimin miespalvelijan ja hänen sukunsa historia. Hänhän palasi kotiseudulleen, meni naimisiin ja perusti perheen. En tiedä asiasta enempää, mutta oletan, että Mannerheimin kaltaisen suurmiehen palvelijana toimiminen oli ollut hänelle arvokas ja jännittävä tehtävä. 

Palvelijan työtä ei ole vasemmistopiireissä arvostettu. Ei kestetä sitä, että eri yhteiskuntaluokkaa olevat ihmiset voivat kunnioittaa toisiaan ja jopa olla ystäviä. Siitäkö johtuu suomalaisten kieroutunut suhtautuminen palveluammatteihin?

Hämmästyn ja yllätyn yhä uudestaan sitä, miten miellyttävä ihminen tulee esille Mannerheimin kirjeissä. Hän on huolissaan siitä, miten tyttären koiraparka selviää poliittisen sekasorron keskellä. Hän avustaa hienotunteisesti taloudellisiin vaikeuksiin joutuneita emigrantteja, vaikka ei hyväksykään heidän outoja mielipiteitään ja suunnitelmiaan. Hänellä on lämmin ja läheinen suhde sisareensa ja muihin sukulaisiinsa. Sellainen kertoo paljon ihmisestä. (24. marraskuuta 2011)

Kommentteja blogikirjoitukseen Kemppinen Sotakenraalit 22.11.2011

Mannerheim-suku asui Louhisaaressa 100 vuoden ajan. Marsalkka Mannerheim asui siellä varhaislapsuudessaan.

Ks. kuva-albumini Louhisaaren kartanolinnassa. 

Kommentti: Siirtolaisena Pohjois-Amerikassa

Asuimme Kanadassa ja teimme yleensä lomamatkat Yhdysvaltoihin. Siellä oli hienoja museoita, suuri ja kaunis luonto, bensiini ja ruoka vielä halvempaa kuin Kanadassa. Ihmiset olivat yhtä avoimia ja ystävällisiä molemmissa maissa. Luontoa ikävöin monesti. Yhdysvallat oli minulle tuttu jo vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Kyllästyneinä suomettumiseen muutimme 1970-luvun lopulla Kanadaan, ensin pariksi vuodeksi pieneen kaivoskaupunkiin ja sitten Torontoon. Kaikki on niin kuin Aku Ankassa, sanoivat lapsemme innoissaan: ikkunat avataan nostamalla ruutu ylös, sanomalehteä jakava pikkupoika ajaa hurjaa vauhtia polkupyörällä ja heittää lehden rappusille. 

Me aikuiset vasta olimme innoissaan: Lastenvaatteissa ei ollut veroa, ruoka oli halpaa, lapsilisiä maksettiin 18-vuotiaillekin, ja kotona asuvien yliopisto-opiskelijoiden vanhemmat saivat veronalennusta. Meillä oli ensi kertaa varaa ostaa auto, bensa oli halpaa ja Pohjois-Amerikka kaunis lomakohde halpoine valtion ylläpitämine leirintäalueineen. Museot olivat erinomaisia.

Terveydenhoito oli parempi, kuin se on ollut koskaan Suomessa: omalääkärin sai valita itse, tämä lähetti erikoislääkäreille, jotka olivat ilmaisia, papa ym kokeet ilmaisia. Silmälasit piti ostaa itse. Perheenisän tai -äidin työnantajan antama hammasvakuutus toi ilmaisen hammashoidon koko perheelle. 

Kaikki tämä ilman sosialismia. Kun Kanadan New Democratic -puolueen johtajaa haastateltiin TV:ssä, ällistyimme, sillä hän puhui Neuvostoliitosta samaa kuin Suomen perustuslailliset, joita pidettiin 1970-luvun Suomessa suurin piirtein mielipuolina. 

Kaikki lapset saivat opiskella ilmaiseksi Toronton yliopistossa apurahan turvin, joka myönnettiin lukiossa pidettyjen valtakunnallisten pääsykokeiden perusteella. Yhtenäiskoulua käytiin 18-vuotiaiksi asti.

Siirtolaispolitiikka oli realistista, siksi siirtolaisia kohtaan ei esiintynyt ainakaan 1980-luvulla vihamielisyyttä. Siirtolaiset valittiin pisteytysjärjestelmällä, poliittiset pakolaiset saivat aluksi mm kodinperustamisrahan, ja heille järjestettiin pariksi vuodeksi työpaikka. Sitten heidän piti tulla toimeen itse. Lapset oppivat monikulttuurisiksi ihmisiksi, rasismia ei ollut. Kouluissa piti käyttäytyä hyvin, sekä opettajien että oppilaiden. Naapurimme olivat enimmäkseen pakolaisia, lähinnä Neuvostoliiton miehittämistä maista. Maa oli kaksikielinen, 60% torontolaisista lapsista puhui kotonaan äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia tai ranskaa. Lukiossa sai valita vieraaksi kieleksi oman äidinkielensäkin, esimerkiksi espanjan. Katolisilla ja juutalaisilla oli eri koulut, joihin sai halutessaan mennä.

Mikä toi meidät takaisin Suomeen? Euroopan kulunut & kaunis arkkitehtuuri sekä äidinkieli. Ehkä meillä oli liian eurooppalaiset aivot. Ehkä teimme virheen. Mutta en tiedä, kuinka paljon Kanada on muutttunut. Ehkä nykyiset siirtolaiset voisivat siitä kertoa.

(Tämä kommenttini oli Kemppisen blogissa.)

Pitääkö "kirjailijalla" olla "maisema"?

Tämä on vastaus Ritan edelliseen kirjoitukseeni jättämään kommenttiin: "Oi miten hieno Helsinki. Siitä saisi varmaan punaisenkin, ja vihreän :)."  Vastauskommentistani syntyi pitempi versio, kuten usein käy joillakin meistä bloggaajista.

Rita, olet oikeassa. Lukemattomia variaatioita muistissani. Asuin 20 vuotta tuossa näköalapaikassa ja näin Helsingin lukemattomat tunnelmat. Pitkään aikaan minulla ei ollut kameraa ja olin kotona vain vapaa-aikoina, mutta siitä tuli se suuri maisema, joka jäi mieleeni. Sitä katsellen kirjoitin kaikki kirjani (ensimmäiset työn ohella), viimeisestäkin alkuversion. Mietin sitä, osaanko kirjoittaa ilman "maisemaa". Jotkut kuulemma osasivat kirjoittaa vain tietyllä kynällä - siihen aikaan, kun kynällä kirjoitettiin.
Tästä aiheesta kirjoitettiin bloggaamisen alkuaikoina usein kirjoittajien blogeissa. Nythän keskustelua käydään yleensäkin vain muutamissa blogeissa. Kommentoiminenkin on vähentynyt. Nyt ollaan Facebookissa, josta minulla on lähinnä hyviä kokemuksia ja twittaillaan tänä kiireisenä ja tehokkaana aikana. Siihen en ole mennyt mukaan - vielä.:)

Tarkoitan "kirjoittajalla" samaa kuin writer,  henkilö joka kirjoittaa, olipa hän julkaissut kirjoja (a published writer)  tai ei, myös bloggaaja, kolumnisti. jne.

Valitettavasti alkuaikojen kirjoituksia on usein vaikeaa löytää. Haku alkaa toimia kunnolla vasta noin vuonna 2007 - ainakin minun blogissani. En löytänyt kirjoitusta aiheesta "Pitääkö kirjailijalla olla maisema?"?

Aikaisempi kirjoituksia:

Mitä on edessäsi?
http://blogisisko.blogspot.fi/2005/12/ketjugalleriaan-mit-on-edesssi.html

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä ..2009 tallennettu versio alkujaan Kiiltomatoon tekemästäni alustuksesta, johon tuli paljon kommentteja.

(Kommentisssa kerron mustepulloon liittyvästä traumastani.:)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..Millä kirjoitat? Alustukseni keskusteluun, jota käytiin Kiiltomadon keskustelupalstalla 10.06.- 14.6.2004

Hyvänen aika - yli 10 vuotta sitten!

Kirjailijan työhuone. Tämä liittyy Nuorisokirjailijoitten osastolla Turun kirjamessuilla vuonna 2011 olleeseen näyttelyyn

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/10/kirjailijan-tyohuone.html

Lue myös Nabokov ja jättiläislyijykynä (Speak Memory, Puhu muisti)

Pietari on tullut minulle entistä tärkeämmäksi sen jälkeen, kun sisareni poika oli siellä työssä muutaman vuoden ja olin siellä mieheni kanssa yhteensä kuukauden.

Ullakolta erkkeriin 2009 (muutto)

http://blogisisko.blogspot.fi/2009/09/ullakolta-erkkeriin.html

P.S. Aloittaessani bloggaamisen en voinut kuvitellakaan, että sitä jatkuisi näin kauan. Onneksi on vielä monia bloggaajia, joiden kanssa blogiystävyys on jatkunut kiireistä ja skismoista - Suomen syvästä poliittisesta jakautumisesta - huolimatta. Kiitos siitä! Blogimaailma on kasvanut niin paljon, että vain harvat jaksavat seurata sitä laajalti.

Kommentti: Järjestelyjä

Arkistolaatikkoja, joihin on tarkoitus laittaa talteen kirjoihin liittyvää tärkeää aineistoa.

Eräässä järjestelyoppaassa kerrottiin, että on kahdenlaisia ihmisiä: toisten täytyy nähdä koko ajan tavaransa, ja toiset haluavat säilyttää ne suljetuissa tiloissa. Yleensä kaikki kaapit ja lipastot ovat suljettuja tiloja. Shaker-lahko oli kuuluisa hyvästä järjestyksestä. Heillä saattoi olla ikkuna lipaston laatikon sivussa. He olivat siis huomanneet ihmisten erilaisuuden järjestyksen pitäjinä.

 Tein mielestäni ihanteellisen ratkaisun edellisessä asunnossani Minulla oli isossa ruokasalissa yhdellä aika pitkällä seinällä huomaamaton kaappirivi, josta ovet oli tapetoitu samalla kankaalla kuin seinätkin. Kun avasi kaappien ovet, sisällä oli leveät ja avarat hyllyt täynnä materiaalia levällään kirjoihini ja opetustyöhöni. Usein avasin monta ovea samalla aikaa, kun aloitin kirjoittamisen tai tuntien valmistelun. Parasta oli, että kaapit olivat täysin ilmaiset: erään naapurini keittiön kaapit uusittiin ja näin kaapit hissin vieressä rivissä menossa kaatopaikalle. Vain vähän maalia ja tapetin jäännösrullat muuttivat kaapiston.

(kommenttini Facebook-keskustelussa 23.10.2014)

Kommentti: Villasukkakansa

Me olemme villasukkakansa. Käännämme vedon ja kylmyydenkin hyödyksemme ja jopa iloksemme.

Kommentti: Pystyykö Putin pilaamaan hyvätkin muistot Venäjästä?

Tämä juliste ihmetytti eniten, sillä sehän on lavastettu valokuva, siis propagandaa, jonka Stalin tarvitsi.

Iines, kirjoitit: "Yksi vallanhimoinen sotahullu pilaa koko venäläisyyden."
Koetan taistella tuota tunnetta vastaan itsessäni. Olen päättänyt, että en anna Putinin pilata kaikkea sitä hyvää, mitä olen venäläisyydessä kokenut: klassinen kirjallisuus, jota luin myös kirjallisuustieteen cumun tentteihin opiskelijana ollessani (suomeksi), Tsehovin näytelmät ja Pietarin matkat.

Tein vihdoinkin mieheni kanssa kolme matkaa Pietariin. Olimme siellä yhteensä noin kuukauden kolmen vuoden aikana ja koimme, että venäläiset ovat sydämellisiä ihmisiä. Samaa oli isoisäni aina puhunut sen perusteella, mitä oli kokenut käydessään monta kertaa tsaarinaikaisessa Pietarissa. Olisi ollut hullua olla menemättä Pietariin, kun lähisukulainen oli siellä työssä kolme vuotta ja asui Pietarin keskustassa.

Ne olivat ensimmäiset matkani venäläisten maahan. Saa nähdä jäävätkö viimeisiksi. Keväällä ihmettelimme sitä, että Voitonpäivää vietettiin niin suurellisesti ja katujulisteet olivat sotaisia.

Olympialaisten avajaisista pidin TV: ssä nähtyinä. Vain yhdessä kohti ihmettelin: miksi loisteliaan balettiesityksen tanssijat oli nimetty "Neuvostoliiton balettitanssijoiksi"(tms), ei Venäjän? Sitten ajattelin, että se on vain historiallinen jäänne. Vähän kyllä pelästyin: mitä tämä nyt on? Putin käyttäytyi oudosti avajaisissakin. Miksi se mies pilaa kaiken? (Putinin näköinen mies)
Muita kuvia Pietarista 
https://www.flickr.com/photos/amnellanna/collections/72157644375836712/

Lisäys: Huolellinen lukija kertoo linkissä olevasta patsaasta : "Tarkemmin katsottuna tuo on kenraali Brusilov, tsaarin armeijan upseeri, joka tunnetaan ensimmäisestä maailmansodasta. Se aukio jossa Drzhkinskyn patsas on, on hieman samannäköinen." (Aleksei Brusilov)

Kommentteja Kemppisen blogiin:

Sairaalat kätkevät salaisuuksia. Kuvassa kaunis Kirurginen sairaala Helsingin Ullanlinnassa. Kuva: Anna Amnell

Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan On oikein vaieta : "Lääkäreiltä ja hoitohenkilöiltä ihmisten tautien kuvaileminen, niistä kertominen ja ilman muuta taudinmääritysten paljastaminen on jyrkästi kielletty. Rangaistus on sangen kova."

Kommentoija niimerkki kuulitõukaja ['puttaaja' ?] kertoo esimerkkitapauksista.

Kommenttini:

Tämä on erittäin kiinnostavaa. Luin [netistä] lisää vaitiolovelvollisuudesta. Ymmärsin, että vaitiolovelvollisuus koskee kaikkia työntekijöitä esimerkiksi sairaalassa, myös harjoittelijoita, siviilipalvelusmiehiä jne. Entä keittiöhenkilökunta, siivooja ja toimistotyöntekijä, maalari, joka on tilapäisesti maalamassa ovea ja kuulee jotain salaista?

Onko vankila, koulu tai perhepäivähoito vastaavia tilanteita?

Koskeeko vaitiolovelvollisuus myös psykiatrin keittäjää, sisäkköä ja siivoojaa? Entä puolisoa ja lapsia, jotka sattuvat kuulemaan jotain?

Entä mikä on tilanne rikosta tutkittaessa? Onko papin vaitiolovelvollisuus edelleen laissa? 

Ajatellaan nyt vaikkapa poliisikuulustelua. Saavatko psykiatri, psykologi, pappi tai sairaanhoitaja tai muut työntekijät paljastaa poliisikuulustelussa potilaita(/asiakkaita koskevia asioita?

Vastauksia löytyy Kemppisen seuraavasta blogikirjoituksesta Salaillen ja esimerkiksi kirjasta Kemppinen, Jukka: ”Informaatio-oikeuden alkeet”

Mutta olisi vielä paljon kysyttävää. Kuten tiedämme yksi tyhmä osaa kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. 

Kommenttini:
Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa, paljastukset timantteja, joista "lumimaja" arvokkain. Onkohan näin? 

Toinen kommenttini edelliseen kirjoitukseen:

Käy yhä kiinnostavammaksi. 
Jukka Kemppinen kirjoitti:
”Poliisi ja sairaanhoitaja saavat [sic] selailla salaisia tietoja vain työtehtävissään. ”

Voiko poliisi rikosta epäillessään haastatella/kuulustella sairaalan lääkäreitä ja muuta hoitohenkilökuntaa ja tilapäisiä työntekijöitä ja hankkia näin tarvitsemiaan tietoja epäillyistä henkilöistä. Poistuuko silloin näiltä henkilöiltä myös aikaisempi vaitiolovelvollisuus? Ehkä he olivat sitoutuneet noudattamaan aikaisemman lain vaatimuksia. 

Entä jos potilas on vanhanaikaisen [!] nukutuksen aikana paljastanut salaisuuksia? Oliko salassapitovelvollisuus erilainen aikaisemmin, esimerkiksi sodan jälkeen?

Anonyymi kirjoitti:
”Jos lääkäri on potilaan ominaisuudessa sairaalassa, niin salassapitovelvollisuutta --ei ole.”

Ei kai muillakaan potilailla? Sairaalassa voi olla paljon potilaita ja näillä vieraita. Vain ohuet verhot ovat vuoteitten välillä. Sängyn päädyssä on potilastietoja. Salaisuudet eivät siis säily??

Kemppisen uusin tästä aiheesta. Ei onnistu :

"Arvelen että sananvapaus toisaalta, toisaalta tietojen luottamuksellisuus ovat hyvin tärkeitä asioita. Lakimiehenä kiinnostukseni alkoi siirtyä 15 vuotta sitten voimakkaammin näihin asioihin."

kysymykseni: Ovatko näitä asioita koskevat lait muuttuneet ratkaisevasti? Nykyaikana meitä kiinnostavat esimerkiksi toista maailmansotaa edeltävä aika ja heti sodan jälkeen alkava kylmän sodan alkuaika, joista voi nähdä jatkuvasti lehtijuttuja ja TV-sarjoja. Hyvin outoja aikoja kummatkin. Millaisia aikoja ne olivat sananvapautta ja vaitiolovelvollisuutta koskevien lakien kannalta Suomessa? Onko ero nykyaikaan dramaattinen? 

Voidaanko vanhoja juttuja avata ja käsitellä uusien lakien mukaan eli ovatko jotkut lait taannehtivia? 

Onko vaitiolovelvollisuus elinikäinen, ja onko salassa pidettävillä asioilla jokin suoja-aika?

Kemppinen Ad Omnia: - kyllä lainsäädännön muutos viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana on ollut erittäin suuri. Aina mainitun EU-lainsäädännön sijaan unionia vanhyemmat ihmisoikeussopimukset määrittävä perustuslaki 1999 oli ehkä puolittain vahingossa ratkaiseva askel omistamiseen ja etenkin maahan kytkeytyvästä perinteestä pois.

Kommentti Kemppisen blogiin

Kuka hyvänsä bloggaaja voi lopettaa bloginsa tai sulkea sen, niin kuin suositun Kirjailijan häiriöklinikan kirjoittaja teki äskettäin. Silloin katoavat myös kommentoijien tekstit. Olen ennakoinut tällaiset tilanteet ja koettanut jo vuosikaudet laittaa talteen ainakin pitempiä ja jostain syystä tärkeitä kommenttejani tähän tai johonkin muuhun blogiini.

Eräs suosikkibloggajistani  on Jukka Kemppinen, jonka blogia olen seurannut jo vuodesta 2005.  Luen hänen tekstejään toisinaan ääneen miehelleni, ja meillä on hauskaa. Kemppisen kieli on elävää ja vaihtelevaa, tekstien aiheet ovat "laidasta laitaan" niin kuin on tapana sanoa.

Äskettäin oli äänestys parhaasta suomalaisesta blogista, ja kilpailun voitti Jukka Kemppinen. Kaikki eivät suinkaan ole osoittaneet kiitollisuuttaan ahkeralle ja hyvälle bloggaajalle. Päinvastoin,  koska tunnetusti "kateus on Suomen ehtymätön luonnonvara", jotkut kommentoijat nälvivät Kemppistä niin ilkeästi, että lukijastakin tuntuu pahalta.  Toivon, että Kemppinen poistaisi häirikkökommentteja vähän kovemmala kädellä.

Uusin kommenttini Kemppisen blogiin:

Jukka Kemppisen blogi on ollut tärkeä myös siinä mielessä, että täältä on voinut kysyä neuvoa bloggaamisasioissa. Alussa ei tiedetty, mitä bloggaaja saa tehdä rikkomatta lakia.

Vuonna 2006 oltiin huolissaan esimerkiksi siitä, missä ja kenestä saa ottaa valokuvia? Saako ottaa kuvia näyteikkunoista? Saa. Toisten koirista? Saa. Opimme Kemppisen blogista, että toisten koteihin ei saa kurkistella ikkunasta, ottaa kuvia ja laittaa blogiin.  Toisten blogeista saa lainata kuvia siteeraamisoikeudella. Tätä neuvoa kannatti testata neuvojan kuvalla:

http://blogisisko.blogspot.fi/2006/01/kuvien-kyttminen-blogissa.html

Blogi-maailman kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu demokratia ja tasa-arvo. Näin ollen kuka hyvänsä meistä on voinut kommentoida Jukka Kemppisen blogiin. Bloggaajat sinuttelevat toisiaan ja koettavat olla ihmisiksi. Mitään henkilöpalvontaa ei harjoiteta:

 Jukka,
arvoisa "renessanssibloggaaja", arvostan kovasti kirjoituksiasi, mutta tänään olet tainnut nousta väärällä jalalla sängystä. – -

”Ad Anna Amnell:

Voipi olla. Ja tuntui että oli kaksi väärää jalkaa. kohtuutonta että ihminen joutuu tässä korkeassa iässä hankkimaan elantonsa rehellisellä työllä.

Yleisön osastoon kirjoittaminen on suosittu keino purkaa kiukkua. –”

Kemppinen: Kysymyksiä vastauksiin. 31.5.2006

Itsenäisyyspäivän juhlat koko kansalle Tampere-talossa

Miten kaunis onkaan kielemme suomi ja kielemme ruotsi, ajattelen, kun kuuntelen itsenäisyyspäivän juhlaa Tampere-talolta tänään 6.12.2013
Sibeliuksen musiikki ja kirjailijoitten sanat käyvät sydämeen. Tällaista olen odottanut, kaikkien suomalaisten yhteistä juhlaa.

Meille kotona TV:n ääressä istuvillekin tämä oli unohtumaton kokemus: koko kansan juhla.  Jennin asu oli huippumuodikas ja kaunis. Myös vierailla oli kiinnostavia, kauniita asuja.

Tässä juhlassa yhtyvät ennakkoluulottomuus ja perinteiden kunnioittaminen. TV:N äärelläkin oli juhlava tunnelma. Me katsojat kiitämme.

Kommentteja: Camilla Läckberg

IMG_3962, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kommentteja blogiin Leena Lumi (Läckbergiä koskeviin kirjoituksiin)

1. Leena, odotan kiinnostuksella, mitä ajattelet Camilla Läckbergin Enkelintekijästä. Päätin tutustua hänen tuotantoonsa, ja olen lukenut häneltä jo kaksi kirjaa, kirjan lahkolaissaarnaajasta ja Majakanvartijan. Hyvin kiinnostavia kirjoja. Hiukan minua häiritsee jatkuva näkökulman vaihtuminen jopa samalla sivulla. Saarnaajan alku on aivan loistava, ne ensimmäiset kaksi sivua. Enkelintekijä minulla myös on, ja aion ostaa loputkin kirjat.

2. Saarnaajasta pitäisi käyttää sanaa huijarisaarnaaja. Hirveä kirja, taitava juoni.
Ostan näitä kirjoja saman kadun varrella olevasta divarista. Kirjoja on kertynyt niin paljon, että en yleensä enää käytä niihin paljoa rahaa.


3. En ole vielä lukenut Enkelintekijää, joka kiinnostaa kovasti ja odottaa tuossa vieressäni kirjahyllyssä. Mutta tähän asti lukemieni kirjojen perusteella olen sitä mieltä, että Läckberg on kasannut Annalle [salapoliisin kirjailijavaimon sisarelle] liiaksi ongelmia ja onnettomuuksia.

Liioittelu on tyylikeino. Se toimii tehokkaasti huumorin keinona esimerkiksi elokuvassa Blues Brothers, jota katsoimme eilen illalla. Kerronnan täytyy olla Jobin kirjan tasoa, jotta onnettomuuksien ja vastoinkäymisten kasaaminen yhden henkilön niskaan ei muutu huumoriksi tai kiusalliseksi.

4. (Tuosta Jobin kirjasta. Lassi Nummen käännös on loistava, yltää samalle tasoille kuin englantilaisten King James, jonka vaikutus tuntuu edelleen  englanninkielisessä lehdistössä, kaunokirjallisuudessa ja puheessa. )

Anna Amnell: Miten kirjoitan? Sattumat, eideettiset kuvat, tutk...

Anna Amnell: Miten kirjoitan? Sattumat, eideettiset kuvat, tutk...: Tämä teksti syntyi kommenttina Grafomaniassa  aiheesta "Miten kirjoitat?". Kuva suurempana Minunkin kirjani syntyvät vähitel...

Kaksi dekkarimestaria: Mika Waltari ja Eeva Tenhunen

Kuvassa läjä viime päivinä luettuja kirjoja. Ylinnä kouluaikojeni löytö Edgar Wallacen Punainen ympyrä. Alkuperäinen Punainen ympyrä - juuri kuvassa olevan näköinen - oli naapurimme, Salmettaren toimittajan vintillä, joka oli minun samoin kuin pikkusiskoni ikioma yksityinen "kirjasto".
Seuraa kommentti, suoraan nettiin kirjoitettu. Huomasin, että lopusta puuttui kysymysmerkki.

Olen lukenut jonkin aikaa ihan urakalla dekkareita, viimeksi kaikki Mika Waltarin Komisario Palmu-kirjat ja Eeva Tenhusen tuotannon, joka olikin minulle täysin uutta. Mestareita nämä kaksi, Waltari ja Tenhunen. Koetan hankkia ne itselleni ihan omiksi.

Olen lukenut tähän asti lähinnä englantilaisia dekkariklassikoita, jo koululaisena suomeksi. Johonkin aikaan luin paljon myös historiallisia dekkareita, nimenomaan keskiajan ja renessanssin aikaa kuvaavia.

Olen kodikkaiden dekkareiden lukija, siksi suurin suurin osa nykyajan dekkareista ei miellytä. Minun kaltaisiani on onneksi maailmalla paljon, joten riittää lukemista ja katsomista. Jos on aikakauden ja kulttuurin kuvausta, TV-sarja on monesti mieluisampi kuin kirja ja mikä parasta, sitä voi katsoa hyvässä seurassa kotona. Meillä on iso DVD-kokoelma. Onneksi parhaat kestävät uudelleen katsomisen, sillä uusia ei ole tullut aikoihin. Morse kuoli, ja Lewis-sarjakin loppuu.

Oletko huomannut, että Colin Dexterin voi nähdä lyhyen hetken kaikissa hänen kirjoistaan tehdyissä sarjoissa?

Kerran pikkukaupunkilainen, aina pikkukaupunkilainen

Kommentti Arleenan blogiin:

Hauskaa, juuri tuollaista on pikkukaupungissa eläminen.

Totuin koululaisena siihen, että kaikki oli ihan vieressä. Vain rautatieasemalle oli pikkuisen pitempi matka. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, sain opiskelija-asunnon ihan keskustasta, ja "pikkukaupunkielämä" Helsingin keskustassa on ollut normaali elämäntapani vuosikymmenet.

 Tunnen olevani nykyään kuin maanpaossa tai karkotettuna, kun piti muuttaa hirveän kauas: Töölöön Oopperan kohdalle. Teimme Ullanlinnassa ja Rööperissä asuessamme Töölönlahdelle eväsretkiä sorsia ruokkimaan. Täällähän olikin kauan vain soita ja kallioita ja muutama huvila. Minusta olisi luonnollista asua Aleksanterinkadun varrella. LOL

Ihminen on luonnostaan pikkukaupunkilainen. On todettu, että new yorkilaisetkin liikkuvat enimmäkseen omassa kaupunginosassaan. Kinkunmuotoinen keskiaikainen kaupunki oli kooltaan täydellinen. Sen ympäri käveli tunnissa lönkytellenkin. (Nyt tuli  kirjoitus kommentin sijasta)

Lisäys:
Valokuvassa Koulupuisto Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa. Oikealta alkaa Ullanlinnnakatu.
Piirustuksessa Koulupuisto on keskellä vasemmalla, se näkyi olohuoneen ikkunasta.

Isoisäni sisarella oli asunto Ratakadulla, ja siellä ukki kävi tuodessaan suksia Helsinkiin myytäväksi, kerran Stockmannillekin suksinäyttelyyn. Kulman takana Pikku Robertilla oli opiskelija-asunto, jossa asuimme nuorena parina, lähellä Isolla Robertilla ensimmäinen opiskelija-asuntoni, mäellä Johanneksen kirkon vieressä asuimme koko perhe 20 vuotta. Pakostakin tuntuu siltä, että pitäisi palata Helsingin juurilleni. Vuokralla asujana on paljon vapaampi liikkumaan kuin ne, jotka hankkivat omistusasunnon.

Hotelli Torni ja John Irving

The photographs were taken here, a photo by Anna Amnell on Flickr.

20 vuoden ajan näin kotini ikkunoista hotelli Tornin ja Johanneksen kirkon, jotka esiintyvät John Irvingin kirjassa Kunnes löydän sinut (Until I find you). Mutta siinä ei ole ainoa syy siihen, että pidän hänen kirjoistaan.

Ne ovat olennainen osa Torontoa ja Pohjois-Amerikkaa, jossa asuin 10 vuotta ennen paluuta Suomeen ja muuttoa tähän asuntoon. Irvingin kirjat ovat olennainen osa lasteni teini-ikää ja elokuvia, joita katsoimme yhdessä.

Kommentti blogiin Leena Lumi:
Minunkin suosikkejani ovat Ian McEwan ja John Irving. Ihan eri syistä, McEwan koska hänen ohuiden kirjojensa rakenne on loistava ja helposti analysoitavissa, John Irving koska hän on niin hauska ja hänen kirjansa ovat hyvin paksuja ja rönsyileviä:)

Olemme koko perhe nähneet kaikki Irvingin kirjoista tehdyt elokuvat moneen kertaan. Näin yhden McEwanin kirjasta tehdyn elokuvan ja se oli hirveän masentava ja ruma. Puuttui taidokas kieli.

Kerran kävelin Helsingissä Kaivokadulla ja luulin näkeväni John Irvingin kävelevän kadun toisella puolen. Katsoin häntä ihmeissäni - ja hän alkoi katsoa minua. Helpotti. Se ei ollut uni eikä harha, sillä Irving oli niihin aikoihin Helsingissä. Jos hän olisi ollut samalla puolen katua, olisimme varmaankin sanoneet jotakin. Hän on asunut myös Torontossa. Taisi asua vielä siihen aikaan, eräs vieraamme toi minulle torontolaisen sanomalehden, jossa oli haastattelu Irvingistä.

Laitoin John Irvingin Facebook -sivuille kuvat Johanneksen ja Hotelli Tornin torneista yövalaistuksessa. Siellä näkyvät olevan vieläkin muiden fanikuvien joukossa.

Mutta Paul Auster. Olen seurannut hänen uraansa siitä asti, kun poikani puhui hänestä teini-ikäisenä opiskelijana. Hän opiskeli luovaa kirjoittamista Toronton yliopistossa ja opin tuntemaan monia kirjailijoita hänen ja myöhemmin myös nuorempien lasteni kautta. Olen lukenut Austeria ja pidän hänen kirjoistaan. Jostain syystä en ole lukenut koskaan hänen vaimonsa kirjoja. Pitäisi aloittaa jostakin.

Usein luen monia kirja-arvosteluja ja artikeleita hänestä ja hänen kirjoistaan, kun ne ovat juuri ilmestyneet, ja ne tyydyttävät uteliaisuuteni. Kun kirja ilmestyy sitten suomeksi, se on jo vanha juttu. Siksi olen alkanut tilata enemmän kirjoja heti kun ne ilmestyvät odottamatta suomalaista reaktiota niihin. Suomennokset ovat yleensä hyviä, ei siinä ole vikaa.
2.


Leena, Paul Auster on miellyttävä postmoderni kirjailija. Pidän postmodernismista arkkitehtuurissa, mutta filosofiana se on sairasta, ja postmodernit romaanit usein epäonnistuneita. Esim Coetzeen 'Foe' on keinotekoista kikkailua, kun taas hänen perinteistä kerrontaa edustava kuvauksensa poikavuosista on erinomainen.

Tunsin alkuaikoina kovasti myötätuntoa Paul Austeria kohtaan. Austerin uran alku oli kovaa, oli köyhyyttä. Austerin pojalla on ollut pahoja ongelmia, mutta niistä hän ei ole itse kirjoittanut, Siri H. kylläkin. Isä oli etäinen. Ainakin äitinsä kuoleman jälkeen hän sanoo haastattelussa äidin olleen läheinen.

Näin elokuvan The Comfort of Strangers (Vieraan turva), mutta en silloin tuntenut vielä McEwanin kirjoja. Se oli aivan hirveä jopa miehestäni, joka on sotaa kokenut mies (rauhanturvaajana). En ole lukenut kirjaa. McEwanin kirjoja lukiessa kiinnittää huomion kieleen ja rakenteeseen. Hirveitä asioita tapahtuu kaikissa hänen kirjoissaan, mutta ne eivät hallitse kirjaa. Jokin ikävä mielikuva jää kyllä vaivaamaan (Black Dogs, esim).  Luen niitä vain silloin, kun minun pitää kirjoittaessani tutkia rakenteita. Koska kirjat ovat ohuita, se on helppoa. Luin Ian McEwania, kun kirjoitin kirjaani Kyynärän mittainen tyttö.:)