Downton Abbeyn taustaa

Kuvissani on kahden kerroksen elämää Pohjolassa. Nordiska Museet.

Downton Abbey -kuvia

Todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää. Downton Abbeyn taustalta paljastuu kiinnostavia asioita. Ensinnäkin hämmästyttävin asia: TV-sarjan alun dramaattinen tapaus, turkkilaisen diplomaatin kuolema perheen tyttären makuuhuoneessa - sellainen todellakin tapahtui eräässä aateliskartanossa 1800-luvun loppupuolella. Julian Fellowes ja hänen vaimonsa kuulivat asiasta eräältä ystävältään, joka oli löytänyt isoäitinsä päiväkirjan.

Vaikka sarjan käsikirjoittaja Julian Fellowes on diplomaatin poika, aatelinen ja hänen aatelissukua olevan vaimonsa isosetä oli kuuluisa lordi Kitchener, taustalta löytyy kahden kerroksen väkeä, palvelijoista papistoon ja kuninkaallisia lähellä oleviin aatelisiin. Yhteyksien ja sisäpiirin juorujen määrä on luonnollisesti valtava!

Fellowes on paitsi käsikirjoittaja, myös näyttelijä. Myös Gosford Park on hänen kirjoittamansa. Downton Abbeyssä kiinnittää huomion siihen, että isäntäväen ja palvelijoiden suhteet ovat yllättävän välittömät, jopa läheiset. Se herättää kiistaa ja hämminkiä Englannissa. Toiset sanovat, että niin on ollutkin, tietysti aina perheen tavoista riippuen. Mutta toiset sanovat, ettei se voinut olla mahdollista: isännät olivat etäisiä ja kopeita - ja palvelijat haisivat!

Linna, jossa Downton Abbey filmattiin. ( Kuvia. Videoita Downton Abbey -sarjasta.)
Uskon, että kaikki haisivat ennen deodoranttien ja valmisvaateteollisuuden keksimistä. Muistan, kuinka ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni 1950-luvun lopulla vaihto-oppilasvuonna heti Amerikasta Hollantiin tultuani oli: hollantilaiset haisivat kainalohielle. Amerikassa käytiin suihkussa joka päivä ja vaihdettiin vaatteita usein. Tietysti totuin pian hienhajuun, jota oli varmaankin kaikkialla Euroopassa vielä siihenkin aikaan.

Varsinainen syy hämminkiin Downton Abbeystä on usko englantilaisen luokkasysteemin jähmeyteen. Mutta ei se taida ihan niin jähmeää ollakaan. Julian Fellowes'in isoisänisä oli palveluskuntaa, työssä pienehkössä Penybont Hall-nimisessä aateliskartanossa Walesissa. Toiset ilkkuvat, ettei Fellowes olekaan 'oikea' aatelinen, ei tiedä, miten käyttäydyttiin metsästyksessä tai milloin missäkin. Olen lukenut huvittuneena blogeja ja nettikeskusteluja.

Penybont Hallissa tapahtui juuri se, mitä Downton Abbeyssä pelättiin: aatelisarvo ja sukutalo menetetään, kun ei löydy miespuolista perijää. Näin tapahtuu Fellowsin vaimon suvussa, nainen ei kelpaa jatkajaksi, ja suvun miespuolinen päämies on 90-vuotias. Asia ärsyttää Julian Fellowes'ia.

Kannattaa muistaa myös se, että Britannian tuleva kuningatar Kate (Middleton) on äitinsä puolelta kaivostyöläissukua. Ihmiset löytävät toisensa luokkaeroista huolimatta, ystävystyvät ja rakastuvatkin.

Fellowes'in Downton Abbey ja uusi Kahden kerroksen väkeä ravistelevat vanhoja käsityksiä kahteen suuntaan: paljastamalla yhtä hyvin luokkavihaiset ja kostonhimoiset palvelijat kuin snobit aateliset, mutta tuomalla esille myös ystävyyttä ja uskollisuutta yli rajojen. Uudessa kahden kerroksen väkeä - draamasarjassa näyttelevät ensimmäisen Kahden kerroksen väkeä kirjoittajat, joiden kummankin isovanhemmat ja vanhemmatkin olivat palveluskuntaa, kuten suurin osa englantilaisia 1900-luvun alussa. Palveluskunta piti pystyssä loisteliasta Edwardin aikaa, ja järkevät ihmiset arvostivat heitä, kuten Agatha Christie niin viisaasti kertoo muistelmissaan.

Kahden kerroksen väkeä

Kahden kerroksen väkeä, originally uploaded by Anna Amnell.


Kuvassa palvelustyttö Mary kirjastani "Aurora ja Molly" (1999), joka kertoo vuoden 1903 Suomesta ja Kanadasta. Kuvitus: Matti Amnell

En ole nähnyt koskaan televisiosta suosittua TV-sarjaa Kahden kerroksen väkeä, sillä 1970-luvun alkupuolella meillä ei ollut vielä telkkaria, ja 1980-luvun olimme poissa Suomesta.

Siitä sarjasta olisi ollut minulle hyötyä, kun kirjoitin Aurora-kirjojani, joissa kerrotaan myös kahden kerroksen väestä, mutta Kanadassa ja Suomessa. Olen käyttänyt joitakin huoneita Torontossa sijaitsevasta Spadina-nimisestä talosta esikuvana kirjani kartanolle. Spadina on nykyään museo. Sillä on sivut myös Facebookissa. Kartano nyt sisustettu 1920-1930 -luvun tyyliin (ks sali, palmuhuone, biljardisali, ruokasali. ) Miten Aurora-kirjat ovat syntyneet? (Aurora-blogista on linkki videoon Spadina!)


TV-sarja ja kirja Kahden kerroksen väkeä ei siis ollut mallina, mutta on minusta kiiinnostava, koska se kertoo samasta ajasta, vaikkakin Lontoosta.

Joitakin vuosia sitten löysin kirpputorilta ohuehkon kirjan, joka oli tehty elokuvan mukaan. Ja vihdoin viime kesänä ostimme DVD:t ja katsoimme tämän tunnetun sarjan. Tv-sarja oli parempi kuin kirja.

Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, downstairs 1971-1975) on ollut eräs suosituimmista englantilaisista TV-sarjoista. Se kuvaa ylhäisaatelistoon kuuluvan lontoolaisen perheen ja heidän palvelijoittensa elämää vuosina 1903-1930.

Sarjan loivat näyttelijät Jean Marsh ja Eileen Atkins, jotka näyttelevät nyt uudessa versiossa kahden kerroksen väestä. Kirjoittaja on uusi, Heidi Thomas.

Näin eilen ensimmäisen jakson tästä sarjasta, jonka tapahtumapaikkana on sama lontoolainen talo 1930-luvulla. Liikutaan edelleen ylhäisöpiireissä, mutta palveluskunnan ja isäntäväen suhteet eivät ole yhtä etäiset kuin 1900-luvun alussa.

Upstairs, Downstairs -kotisivut ovat laajat ja kiinnostavat

Kommentti: dekkareiden buumi

Suosikkisalapoliisisarjoja on kertynyt kirjakaappiimme pitkät rivit DVD-muodossa. Nämä edustavat perinteistä englantilaista lajia, johon kuuluu mm P.D.  James.
Kommenttini:


Uskon, että dekkareiden buumi jatkuu. Niitähän on ollut aikojen alusta. Monet klassikot ovat todellisuudessa dekkareita, esim monet Dickensin romaanit - ja jo kauan ennen häntä.

Kuten täällä on jo kirjoitettu, uskon minäkin, että on olemassa muitakin aikuisten suursuosikkeja kuten naistenromaanit ja historialliset romaanit (muualla jo buumi, ei vielä meillä), sotakirjat. 



Dekkarit saavat nykyään paljon huomiota TV-sarjojen vuoksi. Ainakin minulle on käynyt niin, että dekkarit tulee vain katsottua TV:ltä, lukeminen on jäänyt Naisten etsivätoimisto- sarjan muutaman osan lukemiseen - niissähän on aivan uusi kulttuuri esillä. 

Varsinkin englantilaiset TV-sarjat ovat rentouttavia: hyvät näyttelijät, hienot maisemat, taitava ohjaus, hyvä kieli, koko juttu viimeisteltyä. Näitä katson: Miss Marple, Hercule Poirot, Morse, Midsomerin murhat, Sherlock Holmes, Foylen sota enimmäkseen DVD:ltä kotona ja samoja uudestaan ja uudestaan. Ne kiertävät myös sukulaisilla ja ystävillä.

Olen lukenut viime vuosina vain yhden suomalaisen dekkarin. Se oli Leena Lehtolaisen. Pidin siitä. Kieli on hyvää ja normaalia, ja rikosten vastapainona on normaali poliisi ja hänen perheensä - se yhdistelmä toimii hyvin esim Midsomerissa.


Lisäys: Kirjoitan, että salapoliisin normaalius toimii hyvin Midsomerissa ja Leena Lehtolaisen kirjoissa.  Tuolla kuvassa näkyy myös viulu, se tuo mieleen Sherlock Holmesin. Häntä ei voi kuitenkaan sanoa aivan tavalliseksi ihmiseksi. Hän on hyvin erikoinen mies, mutta hän on hyvä ihminen, uskollinen ystävä  ja tuntee myötätuntoa köyhiä ihmisiä kohtaan. Korjaisin kommentia sanomalla, että pahuuden vastapainona pitää olla hyvyys, hyvä tahto. Jos salapoliisinkin elämässä vallitsee kaaos, salapoliisiromaani  ei mielestäni toimi. Olen lukenut monia P.D.  Jamesin kirjoja, ja hän oli suunnilleen samaa mieltä. Klikkaa hänen nimeään, niin löydät kirjoituksen, jossa kerron hänen mielipiteistään.

Telenovella: Anastasia (Bednaja Nastja)

Kommentti Hallattaren blogissa:

Hyvät ihmiset, kertokaa mitä viimeisessä jaksossa tapahtui. En ollut kotona, kun se tuli.

Mieheni ja minä katsomme aika harvoin sarjoja, mutta Anastasia kiinnosti (ja nyt Tsaarin kuriiri). Pääsimme mukaan vasta muutama viiko sitten. Luimme samalla Staffan Skottin kirjaa "Romanovit".

Sieltä täältä ymmärsin myös jonkun lauseen vähäisten venäjän alkeisopintojeni perusteella. Vaatteet vaikuttivat välillä oudoilta, mutta kaipa ne perustuivat faktoihin.

Kiinnostava saippuaooppera, joka kuvasi myös tärkeitä historiallisia henkilöitä, "vapauttajatsaaria" Aleksanteria ja hänen isäänsä Nikolaita, jota Skottin mukaan mustamaalattiin neuvostoaikana oikein toden teolla.

Olisiko Venäjästä kehittynyt Englannin kaltainen monarkia, jos vapauttajatsaaria ei olisi murhattu?

Rauhalliseen kehitykseen oli mahdollisuus vielä 1900-luvun alussakin. Mm. Nabokovin isä kuului puolueeseen, joka pyrki siihen. Ukkinikin sanoi aina "bolshevikit pilasivat" (mm. hänen tuntemansa ihanan Pietarin).

Mutta se Anastasian loppu? Mitä tapahtui?

Sain viestin, jossa juoni selitettiin. Onnellinen loppu.

Huomaan, että tämä telenovella [Selvä alku ja loppu päinvastoin kuin saippuaoopperoissa, jotka jatkuvat loputtomiin.] Anastasia on suosittu kaikkialla maailmassa. Ehdin katsoa sitä vain muutamana päivänä. Kiinnostavaa yhteistyötä venäläisten ja amerikkalaisten välillä.

Kuvia Anastasiasta eli Anastasia -parasta.

Ja video viimeisestä jaksosta. Muitakin löytyy.
n
Nyt pitäisi mennä uudestaan venäjän alkeiskurssille. Edellisestä on jo yli kymmenen vuotta. Suurin piirtein kaikki on unohtunut.

Kommentit

Hallatar sanoi...
Hyvä jos selostuksesta oli jotain hyötyä. on kyllä totta etteivät nimet välttämättä kertoneet
mitä tapahtui, jos ei sarja ole kovin tuttu.

Minulla oli venäjä valinnaisaineena aikanaan yläasteella.
Minusta se kieli kuulostaa kauniilta.

9/06/2007 7:57 PM


Anna Amnell sanoi...
No, siksi muistit ne nimet niin hyvin.

P.S. Halusin otikkoon tuon oikean nimen, sillä pelkkä Anastasia sekaantuisi muihin Anastasioihin.