Pakinaperjantai: Koirankarvakintaat eli julma 1500-luku

Kuvassa maalauksia 1500-luvun miehistä  Berliinissä (Gemäldegalerie)

Vanhoina kovina aikoina ei annettu paljon arvoa ihmishengelle saati sitten eläinparoille. Olen kirjoittanut kolme historiallista nuorisoromaania 1500-luvusta, joka oli kaikin tavoin julmaa aikaa. Ihmisiä kidutettiin, kuolemanrangaistus oli tavallista. Kirjojeni sankaritar Lucia Olavintytär, Kyyynärän mittainen tyttö on lyhytkasvuinen tyttö, ja hänen kaltaisensa ihmisen kohtalo saattoi olla kova siihen aikaan. Heitä ryöstettiin, ostettiin ja myytiin lemmikeiksi ja kuriositeeteiksi oppineille sekä koristeeksi ja viihdyttäjiksi kuninkaallisiin hoveihin. Iloa ja onneakin löytyi.

Pakinaperjantaissa on uusimpana aiheena 'Koirankarvakintaat'. Se toi heti mieleeni, mitä tapahtuu Lucian tarinan kolmannen osan, vielä julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksessa luvussa "Turkkurin tuvassa". Lucian 13-vuotias veli Hannu on lähetetty viemään äitinsä viittaa korjattavaksi Perttu-turkkurille:

 "Hannu istuutui ovenvieruspenkille ja laittoi äitinsä viitan ja muut korjattavat vaatteet vierelleen. Turkiksia riippui orsilla, niitä oli levitetty pöydille. Kisällit kiinnittivät turkisvuoria hameisiin, alushameisiin, nuttuihin, hattuihin, yömyssyihin, kaapuihin ja takkeihin. Kalleimmat turkikset laitettiin näkyville ja halvemmat vaatteiden sisäpuolelle ja paitoihin. Oppipojat lakaisivat lattiaa. Pitkäkarvainen koira torkkui pöydän alla tyytyväisenä siitä, että oli saanut pitää turkkinsa. Kissastakin oli tehty jo rukkaset. Hannun kävi sääliksi eläinparat.

--Perttu-turkkuri oli kiireinen mies. --Halvat turkikset pitivät rahvaan lämpimänä, ja kalliit turkikset toivat lämmön lisäksi arvonantoa juhliin saapuville vieraille. Kaikkein ylhäisimmälle väelle laittoi linnan oma turkkuri jopa ketunnahkaa hameitten vuoriksi. Herttuattarelle hän ompeli ilvestä ja kärppää. Niillä vaatteilla tarkeni Turun linnan kivimuurien sisällä, jossa oli kylmempää kuin kaupungin ja maaseudun hirsitaloissa. " 

 Olisiko tässä syy siihen, että en ole vielä saanut kustantajaa tälle uusimmalle kirjalleni? Herkkähermoiset eläintenoikeusihmiset eivät ehkä kestä realistista kuvausta menneisyydestä. Olen nähnyt eräässä elokuvamainoksessa pikkutytön ratsastavan jääkarhulla Pohjoisnavalla, ja hänellä on päällysvaatteenaan vain ohut villatakki ja villamyssy, ehkä puuvillalangasta neulotut. Käsineitäkään ei ollut. 

 Sen verran poliittisesti korrekti oman aikani ihminen olen minäkin, että kirjani konnat ovat itsevaltiaita hallitsijoita ja turkiskauppiaita: 

"Tupaan astui kaksi miestä nilkkoihin ulottuvat susiturkit päällä. Toinen mies oli pitkä, laiha ja mustapartainen ja toinen lyhyt, pyöreänaamainen ja punapartainen. Turkkuri kehotti heitä astumaan peremmälle. Koira murisi ja meni piiloon pöydän alle."

Historiallinen totuushan on, että renessanssin eurooppalaiset kulkivat nykyisen Suomen ja Venäjän alueilta metsästettyjen eläinten nahoilla vuorattuissa ja päällystetyissä vaatteissa. Jopa alusvaatteetkin vuorattiin turkiksilla, sillä kunnollisia lämmityslaitteita ei ollut sen ajan kodeissa. Ihmiset näyttävät valtavan lihavilta vanhoissa maalauksissa: heillä oli moninkertainen vaatetus. Lue lisää 1500-luvusta Lucia Olavintytär -blogista.

Moraalisia kysymyksiä eläimistä ja ihmisistä

Eläinten ja ihmisten väliset suhteet ovat mietityttäneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Nykyajan ihmiset eivät ole ensimmäisiä, jotka ovat pohtineet niitä On syntynyt suuri joukko legendoja , tarinoita, uskomuksia. Eläimet ovat keskeisiä symboleja lähes kaikissa uskonnoissa.

Tämä on toinen kommentti keskusteluun Kirsti Elillän blogissa. Aikaisempi kommenttini oli Tunteita ja tuntemuksia eläimillä ja ihmisillä.  Rajan vetäminen näissä asioissa ei ole yksinkertaista. Mieheni, armeijan käynyt ja joitakin vuosia armeijassa työssä ollut mies, ottaa ampiaisen hellästi postikortin tai paperin avulla juomalasiin ja päästää ikkunasta vapauteen. Hän kohtelee hellästi leppäkerttuja, joita ilmestyy olohuoneeseen.

Ampiainen on tietenkin hyödyllinenkin kuten esimerkiksi leppäkerttu. Yleensäkin luonnossa hyönteisten ja muiden elävien olentojen kuten kasvillisuudenkin tulee antaa olla rauhassa. Mutta jos nuo luonnossa niin ihailtavat muurahaiset tekisivät kekonsa olohuoneemme lattialle, ne täytyisi poistaa tavalla tai toisella.

En ole moraalifilosofi enkä minkään sortin filosofi, mutta olettaisin, että moraalisesti ajatellen tappamisella pitää olla erittäin vahva ja yleisesti hyväksyttävä syy: itsepuolustus, heikkojen suojeleminen.

Kaikkein kiinnostavinta on se, että ne jotka ovat sitä mieltä, että ihminen on pelkkä eläin, kieltävät usein suorastaan fanaattisen kiihkeästi ihmisten oikeuden tappaa ja syödä toisia eläimiä, mitä melkein kaikki eläimet tekevät - ja meillähän ei ole pötsiä, vaikka rakastammekin hedelmiä ja vihanneksia.

Minusta on moraalisempaa yleisesti ottaen syödä kalaa, joka elää järvissä ja valtamerissä, missä niille on tilaa. Meillä karjan kasvattaminen on myös OK, mutta joissain maisssa tuhotaan ikivanhoja metsiä karjalaumojen kasvattamiseen. Lihansyöjäkään ei tarvitse lihaa kuin pari kertaa viikossa. On kohtuutonta syödä lihaa joka päivä monella aterialla.

Tällainen kuuma kesä tuo mieleen sen hirvittävän tosiasian, että kuumat kesät ovat usein edeltäneet sotaa, jossa ihminen tappaa omaa lajiaan.

Tunteita ja tuntemuksia kaloilla ja ihmisillä

Kalatorilla oli nähtävää Splitissä Adrianmeren rannalla. Syön mielelläni kalaruokaa. Kirsti Elillä kirjoittaa blogissaan kokemuksia kalastamisesta. Tämä kirjoitus oli kommenttini hänen blogiinsa.
 (Klikkaa kuvaa ja katso se suurena.)

Lapsena ja vielä opiskelijana olin innokas kalamies, tiukka feministi sanoisi 'kalahenkilö'. Silloin oli vielä mahdollisuus kalastamiseen ja ravustamiseen. Katsoin jo lapsena sekavin tuntein, kun äiti tiputti elävät ravut kiehuvaan veteen.

Kanadalainen miniäni oli opiskeluaikoinaan työssä ravintolassa jollain Karibianmeren saarella ja on kertonut, että suuret ravut huusivat, kun ne tiputettiin pataan. En tiedä pystyisinkö enää tappamaan kalaa. Tuollaiset hommat on ulkoistettu nykyaikana muille, kalastajille ja kauppiaille.

Syön kyllä mielelläni kalaruokaa.Adrianmeren rannalla näin toreilla eläviä kaloja suurissa astioissa. Toripöytien valtavat mereneläinkasat hätkähdyttivät.Tiedän, että tällaisen ajattelun tien päässä häämöttää kuuluisaa mieshenkilö, joka lakaisi varovasti luudalla pieneliöitä polulta, ettei astuisi niiden päälle. Huhutaan, että hän alkoi loppuaikoinaan sääliä jopa hometta, jota kertyi hänen afrikkalaisen ruokakaappinsa hyllyille.
Lue myös seuraava kommenttini Moraalisia kysymyksiä ihmisten ja eläinten välisistä suhteista.

I am a Blogging City Bunny

Eikö olekin kivan näköinen ihminen? Photo: Freefoto.com

"Se, mikä erottaa ihmisen city-kanista on oletusten ja tiedon laatu ja määrä" , kertoi Susanne Björkholm -niminen eläin eilen Hesarissa (Aivot ovat tunteellinen elin. HS/Tiede & Luonto. 26.8.2008)

Eikö ole todellakaan muuta eroa?

Ja jos olemme eläimiä, miksi emme elä kuten eläimet. Miksi emme ole yksiavioisia ja uskollisia niin kuin joutsenet? Miksi emme hoida lapsiamme niin kuin eläimet? Esimerkiksi gorilllaemo kantaa lastaan sylissä aina mukanaan, kunnes se on kolmevuotias. Muuten gorilloista tulee häiriintyneitä, sekopäitä, sanovat gorillantutkijat.

Ja jos sanomme ihmistä eläimeksi, miksi emme sano eläintä ihmiseksi?

Olin pieni eläinten oikeuksien puolustaja

Photo: IanBritton FreeFoto.com

Lapset ja eläimet.

"Kenellä sitten on oikeus elää? Eläimillä? Saisinko täällä lapsilleni edes samat oikeudet kuin eläimillä on?", Saara kysyy. "

'Täällä' tarkoittaa suomalaista blogiyhteisöä, jossa on käyty kiivasta keskustelua siitä pitäisikö ihmisten hankkia lapsia vai ei.

Seepraäiti lapsineen vetää yhteen nämä kaksi asiaa, joista on puhuttu kuluneella viikolla - lapset ja eläimet.

Jotta ei tulisi lisää haamupäivityksiä, laitan tähän uuden linkin kirjoihin, jotka ovat vaikuttaneet paljon englantilaisten ja varmaan monien muidenkin eläinrakkauden lisääntymiseen (edelliseen tuli outoja mainoksia ainakin myöhemmin illalla). Lisäksi - Bloggerin kuvat eivät asetu koskaan siihen kohtaan, minkä esikatselu lupaa.

Siihen aikaan, kun olin lapsi, kouluissa oli eläinsuojeluyhdistys. Lapset ja eläimet ymmärtävät toisiaan.

Mistä eläintenoikeuksissa on kysymys?

Lontoon seurapiirien eläinlääkärinä toiminut kanadalainen Bruce Fogler on kirjoittanut, että eläintenoikeusfanatismin taustalla on arvo- ja tunnetyhjiö. Lemmikkieläimistä on tullut uskonnon ja perheen korvike varakkaille juurettomille ihmisille, joilla ei ole läheistä suhdetta sukulaisiin ja joille perinteinen uskonto on menettänyt merkityksensä.

”On totta, että lemmikkieläimistä voi tulla joillekin ihmisille tärkeämpiä kuin oma perhe. Se voi olla jonkinlaista eläintenpalvontaa.” Näin sanoi minulle amerikkalainen filosofi ja ympäristönsuojeluntutkija Walter Simpson, joka toimii itse eläintenoikeusliikkeessä. Hän ei käytä edes nahkakenkiä. Mutta hän kuuluu maltillisiin eläintenystäviin, kuten Hanhensulka, joka kirjoitti tätä aihetta lähellä olevasta asiasta, kasvisyöjistä, omassa blogissaan muutama päivä sitten. Maltilliset unohtuvat, sillä ääriryhmät saavat enemmän julkisuutta.

On luonnollista, että vallalla on monenlaisia käsityksiä ja mielipiteitä. Kaikki liikkeet vetävät puoleensa myös fanaatikkoja. Tällainen fanatismi ei ole kuitenkaan uutta. Amerikkalainen kasvatustieteilijä ja filosofi Bronson Alcott vei perheensä asumaan utopistiseen Hedelmämaa-nimiseen yhteisöön. Hän oli tappaa heidät siellä nälkään ja viluun. Liha, villa ja puuvilla olivat kiellettyjä ”lampaiden ja orjien kyynelten vuoksi”.

Sekään ei vielä riittänyt Bronsonille. Hän oli vähällä vielä perheensä Hedelmämaasta vielä fanaattisempaan yhteisöön, Shakereitten pariin, jossa miehet ja naiset elivät yhdessä, mutta selibaatissa, ja lapset erotettiin perheistään. Nämä kokemukset järkyttivät perheen tytärtä Louisaa, joka päätti tulla perheen ”isäksi”, kuten hän sanoi, perheen huolehtijaksi. (Lue "Louisa saa oman huoneen", kirjoitukseni Louisa May Alcottin lapsuudesta.)

Löydämme fanaattisen eläintenystävän vielä kauempaa. Chaucerin Canterburyn tarinoissa on nunna, joka on tunteeton ihmisten kärsimyksille, mutta ruokkii hellästi herkkupaloilla lemmikkikoiriaan ja kärsii kovasti, kun näkee hiiren loukussa.

Kiihkeimmät eläintenoikeusaktivistit pitävät oppi-isänään Peter Singeriä. Nämä ääriryhmät julistivat jo 1980-luvulla Pohjois-Amerikassa, että tulevaisuudessa eläinten syömistä tullaan kammoksumaan yhtä paljon kuin orjuutta. Esikuvia ovat olleet Mahatma Gandhi, Martin Luther King ja apartheidia vastustaneet eteläafrikkalaiset. Näiden menetelmiä on seurattu.

Radikaalit herättävät huomiota. He ovat valmiita tekemään rikoksia ja joutumaan vankilaan. Unohtuu, että suurin osa eläintenoikeuksia ajavista on maltillisia. Jotkut sanovat suoraan, että eläinten palvonta on uusi vaarallinen uskonto.

Simpsonin mielestä lemmikkieläimet ovat tärkeitä lapsille. Ne muistuttavat heitä koko ajan luonnosta ja eläinkunnasta ja tuovat siten uuden ulottuvuuden perheeseen. Eräs toinen eläinaktivisti sanoi: ”Minulla on kolme kissaa, mutta kohtelen niitä pakolaisina."

Simpson ei kannata myöskään sitä, että eläimistä tehdään ihmisiä ja ihaillaan vain söpöjä eläimiä. Mutta toisaalta englantilaiset ovat suuria eläintenystäviä ja useat heistä sanovat, että juuri kuvakirjojen ja satujen eläimet (linkki poistettu) ovat tehneet heistä eläintenoikeuksien puolustajia.