Lontoon seurapiirien eläinlääkärinä toiminut kanadalainen Bruce Fogler on kirjoittanut, että eläintenoikeusfanatismin taustalla on arvo- ja tunnetyhjiö. Lemmikkieläimistä on tullut uskonnon ja perheen korvike varakkaille juurettomille ihmisille, joilla ei ole läheistä suhdetta sukulaisiin ja joille perinteinen uskonto on menettänyt merkityksensä.
”On totta, että lemmikkieläimistä voi tulla joillekin ihmisille tärkeämpiä kuin oma perhe. Se voi olla jonkinlaista eläintenpalvontaa.” Näin sanoi minulle amerikkalainen filosofi ja ympäristönsuojeluntutkija Walter Simpson, joka toimii itse eläintenoikeusliikkeessä. Hän ei käytä edes nahkakenkiä. Mutta hän kuuluu maltillisiin eläintenystäviin, kuten Hanhensulka, joka kirjoitti tätä aihetta lähellä olevasta asiasta, kasvisyöjistä, omassa blogissaan muutama päivä sitten. Maltilliset unohtuvat, sillä ääriryhmät saavat enemmän julkisuutta.
On luonnollista, että vallalla on monenlaisia käsityksiä ja mielipiteitä. Kaikki liikkeet vetävät puoleensa myös fanaatikkoja. Tällainen fanatismi ei ole kuitenkaan uutta. Amerikkalainen kasvatustieteilijä ja filosofi Bronson Alcott vei perheensä asumaan utopistiseen Hedelmämaa-nimiseen yhteisöön. Hän oli tappaa heidät siellä nälkään ja viluun. Liha, villa ja puuvilla olivat kiellettyjä ”lampaiden ja orjien kyynelten vuoksi”.
Sekään ei vielä riittänyt Bronsonille. Hän oli vähällä vielä perheensä Hedelmämaasta vielä fanaattisempaan yhteisöön, Shakereitten pariin, jossa miehet ja naiset elivät yhdessä, mutta selibaatissa, ja lapset erotettiin perheistään. Nämä kokemukset järkyttivät perheen tytärtä Louisaa, joka päätti tulla perheen ”isäksi”, kuten hän sanoi, perheen huolehtijaksi. (Lue "Louisa saa oman huoneen", kirjoitukseni Louisa May Alcottin lapsuudesta.)
Löydämme fanaattisen eläintenystävän vielä kauempaa. Chaucerin Canterburyn tarinoissa on nunna, joka on tunteeton ihmisten kärsimyksille, mutta ruokkii hellästi herkkupaloilla lemmikkikoiriaan ja kärsii kovasti, kun näkee hiiren loukussa.
Kiihkeimmät eläintenoikeusaktivistit pitävät oppi-isänään Peter Singeriä. Nämä ääriryhmät julistivat jo 1980-luvulla Pohjois-Amerikassa, että tulevaisuudessa eläinten syömistä tullaan kammoksumaan yhtä paljon kuin orjuutta. Esikuvia ovat olleet Mahatma Gandhi, Martin Luther King ja apartheidia vastustaneet eteläafrikkalaiset. Näiden menetelmiä on seurattu.
Radikaalit herättävät huomiota. He ovat valmiita tekemään rikoksia ja joutumaan vankilaan. Unohtuu, että suurin osa eläintenoikeuksia ajavista on maltillisia. Jotkut sanovat suoraan, että eläinten palvonta on uusi vaarallinen uskonto.
Simpsonin mielestä lemmikkieläimet ovat tärkeitä lapsille. Ne muistuttavat heitä koko ajan luonnosta ja eläinkunnasta ja tuovat siten uuden ulottuvuuden perheeseen. Eräs toinen eläinaktivisti sanoi: ”Minulla on kolme kissaa, mutta kohtelen niitä pakolaisina."
Simpson ei kannata myöskään sitä, että eläimistä tehdään ihmisiä ja ihaillaan vain söpöjä eläimiä. Mutta toisaalta englantilaiset ovat suuria eläintenystäviä ja useat heistä sanovat, että juuri kuvakirjojen ja satujen eläimet (linkki poistettu) ovat tehneet heistä eläintenoikeuksien puolustajia.
Olen joskus miettinyt, miksi minun on niin vaikea sietää eläinsatuja -olen inhonnut niitä jo lapsesta asti, enkä omille lapsillenikaan ole pystynyt lukemaan niitä. Jotenkin eläinten inhimillistäminen, pukeminen ihmisten tunteisiin tai luonteenpiirteisiin, on tuntunut keinotekoiselta. Ikään kuin eläimet eivät kelpaisi omina itsenään, vaan niistä on yritettävä tehdä ihmisten kaltaisia.
VastaaPoistaSamaa vastenmielisyyttä olen tuntenut Disneyn animaatioita kohtaan, sellaisen söpöilyn kasvattamana ei voi muuta kuin odottaa täydellistä fanaattisuutta (kärjistys :)).
Joskus tuntuu, että tässä maassa ollaan enemmän huolissaan eläinten kuin ihmisten oikeuksista. En kiistä eläintensuojelun merkitystä, mutta välillä asiat menevät vähän vinksalleen.
Monessa perheessä koiraa hoidetaan paremmin kuin perheen lapsia.
Petra
Niin voi käydä.
VastaaPoistaEhkä maalaislapsuus on tuonut minulle kuitenkin hiukan suhteellisuudentajua, vaikka pidän myös kirjoista, joissa eläimet kulkevat mekoissa ja pöksyissä.
Täytyy myöntää, että kissat ovat ollet meillä yhtä hemmoteltuja kuin lapset. Niiden huonoa käytöstä puolustellaan sitten sillä, että ne ovat kissoja eivät ihmisiä: "Mutta Topihan/Tiinahan/Nestorhan ON vain kissa."
Ymmärrän hyvin, että eläin voi olla ihmisystävän korvike. Ehdottomasti meidän Topi, kultasilmäinen marenginvärinen älykäs kissa (Norjan metsäkissan näköinen), oli perheen jälkeen läheisin minulle, kun asuimme Kanadassa.
Eläinsaduilla on aina kai ollut se funktio, että niiden avulla lapset ovat oppineet suhtautumaan eläimiin jonkinlaisella hyväksyvällä kunnioituksella. Uskon, että niitä on ollut niin kauan kuin on yleensä ollut tarinoita. Jotenkin ajatus siitä, että karhu on ihmisen esi-isä (niin kuin Kalevan lapset kai ovat uskoneet ja saduissaan kertoneet) on viehättävä ja sitoo ihmisen läheisemmin osaksi luontoa. Muuten olen samaa mieltä ylilyönneistä, vaikka eläinaktivistit eivät ehkä välttämättä ole olleet eläinsatujen himokuluttajia:))
VastaaPoistaSitä minä aina ihmettelen, miksi niin monet pasifistit ovat hyvin agressiivisia luonteeltaan.
VastaaPoistaMiksi eläintenoikeuksia puolustavat ryhtyvät laittomuuksiin?
Kaiken tällaisen toiminnan takana näyttäisi olevankin viha.