Kuka nyt pientä pakkasta pelkäisi?

IMG_2821
Originally uploaded by Brin d'Acier

Olen ajatellut käyttää loput joululomasta reippaaseen ulkoiluun.

Tarttuva haukotus

Kesävieraamme Nestor aamulla

Nestor rentoutuu 1

 

rentoudu sinäkin

Nestor rentoutuu

 

Hiljainen mutta puuhakas viikonloppu

Kuva: Dover

Kissa ei pidä joulumelusta. Siltä säästyin minäkin tänä viikonloppuna, kun olin kotosalla ja parantelin alkavaa, mutta toivottavasti jo loppunutta jouluflunssaa. Kun täytyy lepäillä, keksii aina jotain uutta ja löytää netistä vielä uudempaa.

Kotikissat-blogini on ihan uudessa asussa ja uudessa paikassa. Sitä oli hauskaa puuhata.

Ongelmia

Kuva: Joonas Heiskanen

Onko Vuodatuksessa ongelmia? En päässyt eilen Vuodatuksen blogeihin, en omiin enkä muiden. En pääse nytkään. Terveisiä vaan sinne.:)

Kissatilanne Istrian niemimaalla

DSC01294, originally uploaded by amnellanna.

Kissoja näkyi paljon. Ne olivat yleensä ystävällisiä (nälkäisiä?). Töpöhäntiä näkyi kuten tämä utelias mirri.
Klikkaa kuvaa ja käy katsomassa muitakin istrialaisia kissoja.

Photo Friday "Comfort"

Nestor knows how to relax, originally uploaded by amnellanna.

Cats always find the most comfortable place in the house.

Kotikissat

DSC06192, originally uploaded by amnellanna.

Kissablogini "Kotikissat" on pitkästä aikaa Blogilistalla. Siellä on kuvia muun muassa tästä Tutusta, joka on tuotu Kairosta. Enimmäkseen "Kotikissat" kertoo Nestorista, kesävieraastamme.

Kesävieras

Meille on tullut ensimmäinen kesävieras, Nestor. Se tarkistaa heti ensimmäiseksi, mitä muutoksia on tapahtunut puolessa vuodessa.

Nestor Burma

DSC00031, originally uploaded by amnellanna.

Nestor on viettänyt hiihtolomaa meidän luonamme.

Klikkaa kuvaa ja mene katsomaan muita kuvia Nestorista: "Cat as a house guest" ja "Nestor at Christmas 2006". Myös kissa nukketalossa.

Don't write. Look at me!

Don't write. Look at me!, originally uploaded by amnellanna.

Älä enää kirjoita. Leikitään jo!

Kissa hoitajana ja lohduttajana

Harvemmin tulee kerrottua siitä, että kissat hoivaavat ihmisiä. Niiden ajatellaan olevan vain itsekeskeisiä passuuttajia. Kuitenkin erään ystävämme kissa asettui varovasti nukkumaan isäntänsä kipeän olkapään päälle, ja kissasta tullut lämpö lievitti kipua. Monet kertovat vastaavaa. Eräs tyttökissamme nuoli kasvojani, kun olin flunssassa. Liikuttavin muisto on kuitenkin se, kun pidin melkein 20-vuotiasta dementoitunutta ja sairasta Tiina-kissaamme sylissäni keinutuolissa ja itkin sitä, että se piti viedä eläinlääkärille nukutettavaksi, ja Tiina-parka kohottautui nuolemaan minun kasvojani lohduttaakseen minua.

Olen pitänyt poikani kissaa Nestoria aika itsekeskeisenä nuorena kissana, mutta nyt olen tullut tuntemaan siitä uuden puolen. Eilen se tuli ihan viereeni nukkumaan, kun hoidin flunssaani lepäämällä vuoteessa. Nestor vaikutti hyvin huolestuneelta, puski minua ja nuoli käsiäni. Tunteeko kissa toisen kissan ja myös ihmisen tuoksusta, milloin tämä on sairas vai miten se tietää? Tavallisesti niin ylhäisessä yksinäisyydessään keinutuolissa torkkuva Nestor oli koko ajan lähelläni, kunnes menin lääkärille.

Flunssa oli kehittynyt angiinaksi. Onneksi se hallitaan nykyään lääkkeillä. Nestorin mielestä ne eivät kuitenkaan riitä. Se lohduttaa minua tuomalla minulle rakkaimmman esineensä, pienen leluhiiren. Se on suuri rakkaudenosoitus kissan taholta.

Entä Orhan Pamukin Istanbul? Se ei ole tuottanut pettymystä. Pitkät Istanbulin kuvaukset ovat nähtävässti liikaa flunssaiselle lukijalle, ja olen edennyt vasta 300 sivua. Vaikka esimerkiksi kuvaukset Bosporilla sattuneista onnettomuuksista ovat jännittäviä, eniten minua kiehtoo Pamukin suvun tarina ja Orhan Pamukin kehitys kirjailijan uraa kohti.

Lisäys Lohduttajakissat (kirjoissani)

Perinteellinen asennoituminen kaamokseen

Nestor tietää, että se on nukkuminen. Kuva : Anna Amnell

Tiimityötä

Klikkaa kuvia, jotta näet ne suurempina.

Kissa haluaa olla huomion keskipisteenä niin kuin piei lapsi. Jos selaan nettiä tai kirjoitan blogeihin, se ei välitä siitä mitään. Mutta kun aloitan varsinaisen kirjoittamisen tai muistiinpanojen tekemisen erityiseen blogiini, se alkaa purra tietokoneen johtoja ja jopa varpaitani. Nyt se on alistunut tilanteeseen ja torkkuu tuossa "tietokonepöydän" alla.

Kissa on poikani ja miniäni Nestor, joka on taas meillä vieraana.
Lisää kuvia Nestorista.

Roskiksista romaaniin

Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.