Huudahdin ääneen aamulla, kun vedin verhot syrjään ikkunasta: lumisade! Pidän lumisesta maisemasta. (Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurena)
Jossain kirjassa väitettiin, että entisaikojen ihmiset eivät osanneet nauttia maiseman kauneudesta, ja vasta 1400-luvulla elänyt italialainen kirjailija Piccolomini (myöhemmin paavi Pius II) "havaitsi" ensimmäisenä maiseman kauneuden. En usko, että on niin. Hänellä oli vain aikaa ja mahdollisuus, paperia, mustetta, varmaan myös kirjuri, jotta hän saattoi merkitä muistiin muutakin kuin aivan välttämättömät faktat. Ja hänellä oli mahdollisuus matkustella. Uskon, että löytyy vielä joitain käsikirjoituksia, joissa muutkin kertovat nauttineensa ympäristön kauneudesta. (Luukaskin kirjoittaa vanhan käännöksen mukaan "kauniista satamista", King James käännös "fair havens") Tietenkin vain harvat ihmiset ovat jääneet historiaan, muut ovat vaipuneet unholaan - kuten sanotaan - kuin heitä ei olisi ollutkaan.
Menneisyyden tulkinnassa käytetään toisaalta arkeologisia löytöjä, kaivetaan esiin kulttuurikerroksia ja katsotaan, mitä ihmiset ovat syöneet (ruoantähteet, käymälät), millaisia astioita tai työvälineitä heillä on ollut, millaisia tekstiilejä. Hyvin paljonhan ei ole säilynyt. Sitten ovat asiakirjat, testamentit ja tiedot rikoksista tai myötäjäisistä. Voi havaita erimielisyyttä näiden kahden ryhmän välillä vaikkapa silloin, kun puhutaan Suomen historiasta.
Maalaukset ovat kiinnostava lisä menneisyyden ymmärtämiseen. Niissä näkee koiria, kissoja, lapsia leikkimässä, palvelijoita - ja maisemia (Bruegel). Mutta ovatko ne realistisia? Toiset ovat, toiset ei.
Kun ajattelen lapsuuttani maalla mummolassa, minusta tuntuu näin jälkeenpäin monesti, että elin kuin keskiaikaa. Sodan aiheuttaman pitkällisen pulakauden vuoksi vuonna 1875 syntynyt isoisäni turvautui lapsuutensa ja nuoruutensa elämäntapaan, esimerkiksi käytti päreitä tuvan valaisemiseksi, vaikka hänellä oli ammattinsa vuoksi erikoislupa saada polttoainetta hyvin kirkkaaseen työskentelylamppuun, jonka valossa jotkut naapurit tulivat lukemaan sanomalehteään. Vielä 1950-luvullakin maalla elettiin vaatimattomasti kuin keskiajalla. Juhannus oli kuin renessanssin juhla: soudeltiin talosta taloon, laitettiin kukkia ja vihreitä oksia hirsiseinän rakoihin ja lattialle, koivukuja rappusten eteen.
Tässä ympäristössä elin monta vuotta ja muistan, että luonnonkauneus oli minulle, pienelle lapsellekin tärkeä. Muistan aamu-usvan, joka verhosi maiseman, kukat joiden keskellä vaelsin kuin metsässä, auringonlaskut ja valkean puhtaan lumen, jota näkyi silmänkantamattomiin.
