Sorruin ostamaan amerikkalaisen menestysromaanin

Gillian Flynn: Kiltti tyttö.
Alkuvaikutelma eli sivut 11-18. (jatkuu)

Luin aamulla kirja-arvostelun romaanista, joka on liian pitkä. Sen olisi pitänyt jo varoittaa. Mutta repäisin kirja-arvostelun lehdestä ja pyysin miestäni tuomaan tämän kirjan minulle työstä tullessaan.

Dickensin ja muiden vanhojen mestareiden kirjat saavat olla hyvinkin pitkiä, sillä ne ovat ajan koettelemia, hyviksi havaittuja romaaneja. Myös John Irvingin kirja saa olla pitkä, sillä hän on aina hauska. Mutta olen kyllästynyt jo ensimmäisillä sivuilla Gillian Flynnin kirjaan "Kiltti tyttö" (2013), alkuperäinen nimi 'Gone Girl' (2012), tyttö mennyttä kalua, siis kadonnut tai kadotettu, murhattu? Alussa vihjaillaan jotain. En sanoisi sitä ennakoinniksi.

Lukija ei halunnut tätä kirjaa vaan kirjailija, joka kaikkien kirjailijoiden tavoin haaveilee kirjoittavansa joskus romaanin, jolla hankkisi edes niin paljon rahaa, että voisi ostaa pienen siirtolapuutarhamökin. P. D. James sanoi Suomessa käydessään, että Englannissa keskinkertaisetkin kirjailijat voivat hankkia oman talon ja elättää perheensä. En usko, että voivat Suomessa, pienen kielialueen maassa, jossa kaiken lisäksi suuri osa väestöstä osaa lukea muillakin kielillä kirjoitettuja kirjoja. Englanninkielisissä maissa taas koulutetut ihmisetkin ovat aika kielitaidottomia, jolleivat ole diplomaatteja, tutkijoita tai siirtolaisten lapsia.

Ymmärsin kirja-arvostelusta, että kirjailija on tehnyt romaanistaan liian pitkän - 447 sivua - koska kustantajat haluavat pitkiä kirjoja. Entä sitten Ian MacEwan, jonka kirjat ovat lyhyitä mutta erittäin hyviä? Eikö hän kelpaisi enää kenellekään, jos olisi aloittelevaa kirjailija? Hän kun on myös aika ruma mies. Nykyään pitää kirjailijan olla mieluiten kaunis nuori nainen.

Muistelen, että tämän kirjailijan sanottiin heittelevän lukijaansa äkkiyllätyksestä toiseen ja pitävän hänet siten pihdeissään. Mutta miten minä kestän äkkikäänteiden välit?

Saa nähdä, luenko tätä pitemmälle vai vienkö sen vaivihkaa lähikirja-antikvariaatin euron laatikkoon kadulle. Pidin jostakin: Missisipistä, joka on mainittu. En pidä kirosanoista enkä viime vuosien blogeista ja sanomalehdistä tuttujen samojen vanhojen asioiden jaarittelusta.

Mutta jos tämä kirja on kestävä ja sitä luetaan vielä 100 vuoden kuluttua, sen ensi sivuilta voi lukea lyhyen kuvauksen siitä, kuinka Amerikan keskiluokan elintaso romahti ja Dickensin aikoina ihaillun lehtimiehen asema samoin.


Sivut 19-23. Esitellään hölmö nuori nainen, joka käyttää stereotyyppisen huonoa kieltä, sellaista jota kuulee liikaa busseissa. Näkökulma vaihtui Amyn päiväkirjaksi. On vaikeaa usko, että Amy on psykologian maisteri.
Yksi houkutin sopii minulle: Nick on kotoisin Mark Twainin lapsuusaikojen kotikaupungin Hannibalin tienoilta ja on ollut töissä laivalla kuten Mark Twain.
Nimi Nick. Onko sillä symboliikkaa? Nick, Old Nick tarkoittaa paholaista.
Olen pilannut "lukunautintoani" nähtyäni kustantajan sivun alusta, että Nickin vaimo Amy katoaa. Myös sen, että Nick on epäilty. Onko Nick kirjan murhaaja?
Kaksi vaihtoehtoa: 1. Nick on paha, on murhannut vaimonsa. Missä pää? 2. Amy on paha, on kadonnut, lavastanut kuolemansa, kostanut Nickille jostain syystä.

24-33
Amy järjestää joka hääpäivä aarteenetsinnän, jossa jokainen vihje johtaa seuraavaan kohtaan, ja lopulta lahja löytyy. Tekeekö Amy 5. hääpäivänä itsestään aarteen, joka on kadottetu, jota täytyy etsiä?
Oletan, että jos tämä on dekkari, kaikella mitä kerrotaan on merkitys.

Tässä alkuvaikutelmat. Katsotaan, miten tämä etenee sitä mukaa kuin on aikaa.

Lopullinen mielipiteeni perjantaiaamuna:
Nähtävästi kirjat häiriintyneistä ihmisistä kiinnostavat monia.

Postmoderni ajatus 'kullakin on oma totuutensa' on viety äärimmilleen Gillian Flynnin kirjassa "Kiltti tyttö", mutta niin sairaalla tavalla, että totean, että liikaa minulle.
Maailma on jakautunut pikku maailmoihin, joista kussakin on omat huvinsa myös kirjojen alalla.

Uutta ja vanhaa Berliinissä

Photo: Anna Amnell

Postmoderni rakennus, jossa sijaitsee Ison Britannian suurlähetystö. Lähetystörakennukset kuuluvat Berliinin kauneimpiin, kuten esimerkiksi kuin ihmeen kautta sodan aikana säilynyt vaaleanpunainen Italian suurlähetystö. Otin lähetystöjen kuvat bussikiertoajelulla, joten useimmat eivät onnistuneet. Tämä kirjoitus kasvoi taas kommentista, tällä kertaa omaan blogiin kirjoitetusta:

Berliinin kulttuuri oli monipuolista. Berliini on vastakohtien, surun kaupunki ja sovinnon monikulttuurinen kaupunki. Se on ollut vasaran ja alasimen välissä, sekä natsihallinnon että kommunistihallinnon aiheuttaman tuhon kohteena.

Jälleenrakennus on ollut saksalaisittain tehokasta ja nopeaa. Kaupunki on valtavan laaja, minkä vuoksi vain kiertoajelu bussilla antoi siitä edes jonkinlaisen yleiskäsityksen.



Berliinin keskustan ainoa yksityinen toisen maailmansodan pommituksissa säilynyt talo. Siinä sijaitsee Biedermeier-museo. Talossa asui suku, johon kuuuluva arkkitehti suunnitteli läheisen synagoogan. Suhteet juutalaisten ja muiden saksalaisten välillä olivatkin aikaisemmin normaalit. Katso kuviani: Biedermeier in Berlin

Katukuvassakin on vastakohtia, uusia hienoja rakennuksia ja karuutta, sillä sodassa Berliinin keskustasta tuhoutuivat melkein kaikki kauniit rakennukset. Uusia rakennuksia pystytettiin sodan jälkeen nopeasti, Itä-Berliinin puolella omaan erityisen rumaan tyyliinsä - osa niistä on purettu jo.

Nuo portaat (sivun alaosassa)  ovat yksi detalji jälleenrakennettua juutalaista kaupunginosaa. Kirja- ja lelukaupassa oli nähtävänä vanha Berliinin juutalaisten puhelinluettelo. Kyyneleet tulivat silmiini, kun selasin sitä. Niin paljon viattomia ihmisiä, jotka tuhottiin natsien hallitessa. Puhelinluettelo oli kulunut, sitä oli tutkittu.

Vanhaa hienoa kulttuuriakin oli rakennuksissa ja tietenkin museoissa, joissa kävin mieheni kanssa. Olin Berliinissä kaksi viikkoa, siitä tosin muutaman päivän Wittenbergissä, ja asuin Särön taiteilija- ja kirjailijaresidenssissä. Se oli ensimmäinen matkani Berliiniin, vaikka luin koulussa pitkän saksan, ja se tuli ihan suunnittelematta. Joku oli perunut matkansa, ja marraskuussa ei ollut lähtijöitä, joten pääsin sinne. Nyt tekee mieli uudestaan.

Kaikki kuvat Berliinin matkalta ryhmiteltyinä: kansiot Berliini ja Wittenberg

Olen käynyt aikaisemmin Hampurissa, Bremenissä ja Lyypekissä, ollut niissä päivän tai pari matkatessani aikoinaan Kanadaan ja takaisin ja sieltä tehdyllä Euroopan Eurorail-kierroksella.

Minä, minä, minä - ei vaan minä

Esimoderni minä hoitaa ja varjelee maailmaa, johon hänet on luotu erikoisasemaan. Hän on välirikossa luojansa kanssa, mutta tämä voi korjata tilanteen. Ihminen on moraalisesti vastuussa teoistaan luojalleen. Hän on olemukseltaan luojansa kuva ja on siksi itsekin luova. (Augustinus, Michelangelo, Luther)

Valistuksen modernissa minässä tärkeintä on järki, jonka avulla hän voi selvittää luonnon salaisuudet. Tieteellisen kehityksen kautta hän voi rakentaa yhä paremman ja vapaamman yhteiskunnan. (Descartes, Kant) Romantiikan moderni minä puolestaan kamppailee saadakseen tunteelle tasa-arvoa järjen kanssa. (Rousseau, Goethe)

Postmoderni minä on kielen ja ympäristön tuote. Koska ympärillä oleva maailma on alati virtaava, minän rajat ovat häilyviä. Se on kuin rantahiekkaan piirretty kuvio. (Foucault, Derrida)

Post-postmoderniin minään vaikuttavat edellä kuvatut suuret kertomukset alitajuisesti ja luovat uudenlaisen ihmisen. Millainen hänestä tulee? (A. S. Byatt)