Ego trip, matka tuntemattomaan

Onko oman sisimpänsä penkominen tulossa yhä trendikkäämmäksi?

Augustinus tämän kaiken egotrippailun aloitti: " Minä uurastaan ahkerasti pellollani, ja tämä pelto olen minä itse. Minusta on tullut ongelma itselleni, kuin vainio, jota talonpoika voi muokata vain vaivoin ja runsaasti hikoillen. Sillä minä en tutki nyt taivaiden teitä enkä tähtien välimatkaa, en yritä selvittää, miten maa pysyy paikallaan avaruudessa. Minä tutkin itseäni, kaivan muistiani, tutkin mieltäni. Ego sum, qui menini, ego animus." (Saint Augustin "The Confessions". Oma suomennos Pine-Coffin käännöksestä. Penguin 1961).

Augustinus eli myrskyisänä aikakautena. Nykyajan narsistinen, monenlaisten kiusausten ja ristiriitojen keskellä elävä ihminen voi kokea hänet sukulaissielukseen.

(Huom! Miksi monet käyttävät sanaa 'pastori' ammatin nimenä? Esim. Pastori Heta Hurskas on pappi, sairaalapappi, ja lääketieteen tohtori Terttu Taitava on lääkäri ja toimii lastenlääkärinä.)

Jo muinaiset kreikkalaiset

Miksi antiikin kreikkalaisia ihaillaan, vaikka he pitivät orjia ja olivat naisvihaajia?

Antiikin patsaat ovat valkoisia ja elegantteja, mutta alkujaan ne oli maalattu kirkkailla väreillä niin kuin nykyajan huvipuistojen satuhahmot. Järkytyin, kun luin siitä ensi kerran. Se ei tuntunut sopivan kuvaan, sillä Kreikka oli mielessäni jalo sivistyksen kehto, jossa miehet kävelivät henkevästi keskustellen ja filosofoivat. Vapaat miehet, sillä suurin osa miehistä oli orjia ja naiset pysyttelivät kotosalla.

Miksi antiikin kreikkalaisia ihaillaan, vaikka he pitivät orjia ja olivat naisvihaajia niin kuin kuvassa olevan patsaan esittämä Euripideskin? Heidän kaupunkinsa olivat alkujaan sotilaitten majapaikkoja ja leirejä, joissa oltiin koko ajan sotajalalla muita vastaan, haluttiin alistaa, valloittaa, harrastettiin voimalajeja - ja filosofiaa, yhdistettiin väkivalta kulttuuriin eli luotiin pohja länsimaiselle väkivaltaisen kulttuurin ihailulle.

Juutalaiset eivät olleet ruumiillisuuden halveksijoita, he eivät edes tehneet eroa ruumiin ja sielun välillä niin kuin kreikkalaiset filosofit, joilta idea sielusta kehnon ruumiin vankina levisi vasta Paavalin kautta kristinuskoon ja länsimaiseen kulttuuriin (Platon, Paavali, Augustinus, Descartes).

Renessanssin aikana harrastettiin kovasti antiikin filosofiaa. Ehkä miehet saivat sieltä lisäintoa naisten halveksimiseen. Naisten pilkkaamista pidettiin nimittäin silloin erityisen hauskana asiana, jopa jalo Thomas More sortui siihen. Se taisi kuulua antiikin sivistykseen renessanssin miesten mielestä.

Dante ja minuus

Dante teki eron ulkoisen ja sisäisen minän välillä.

Elämässä ihmisen sisäisen minän (sydämen) pahuus voi olla kätketty, mutta paljastuu kiirastulessa ja helvetissä, jossa Dante liikkuu Jumalaisessa näytelmässä, joka on luettavissa myös suomeksi. Dante näkee ihmisten sisäiset kätketyt "minät".

Tämän kiinnostavan asian Dantesta kertoo Helen Vendler kriittisessä arviossaan kirjasta "Dante in English". (London Review of Books, 1 September 2005, 9)

Augustinus - ensimmäinen pyhimys, jolla on kotisivut

Vuosina 354-430 jKr elänyt Augustinus pohti jo minuutta. Hän suorastaan tuskastui oman minänsä penkomiseen.

"Minä olen tullut ongelmaksi itselleni", hän kirjoitti Tunnustuksissaan. Kuin talonpoika, joka raataa otsansa hiessä pellollaan Augustinus tunsi raatavansa itsetutkiskeluissaan. Kuin modernissa psykiatriassa hänen kirjoituksissaan pohditaan lapsuutta ja nuoruutta.

Augustinus on ensimmäinen pyhimys, jolla on omat kotisivut. Kauniit ovatkin. Se sopii hänelle, sillä hän oli meikäläisiä, ihminen jolle oma minä on usein se suurin ongelma ja pohdinnan kohde.
Klikkaa hakusanoja, siellä lisää Augustinuksesta.

Minä, minä, minä - ei vaan minä

Esimoderni minä hoitaa ja varjelee maailmaa, johon hänet on luotu erikoisasemaan. Hän on välirikossa luojansa kanssa, mutta tämä voi korjata tilanteen. Ihminen on moraalisesti vastuussa teoistaan luojalleen. Hän on olemukseltaan luojansa kuva ja on siksi itsekin luova. (Augustinus, Michelangelo, Luther)

Valistuksen modernissa minässä tärkeintä on järki, jonka avulla hän voi selvittää luonnon salaisuudet. Tieteellisen kehityksen kautta hän voi rakentaa yhä paremman ja vapaamman yhteiskunnan. (Descartes, Kant) Romantiikan moderni minä puolestaan kamppailee saadakseen tunteelle tasa-arvoa järjen kanssa. (Rousseau, Goethe)

Postmoderni minä on kielen ja ympäristön tuote. Koska ympärillä oleva maailma on alati virtaava, minän rajat ovat häilyviä. Se on kuin rantahiekkaan piirretty kuvio. (Foucault, Derrida)

Post-postmoderniin minään vaikuttavat edellä kuvatut suuret kertomukset alitajuisesti ja luovat uudenlaisen ihmisen. Millainen hänestä tulee? (A. S. Byatt)

Voi vuodatuksia. Augustinuksesta se alkoi

Kuva: Books, Reading and Writing Illustrations. Dover.

Kun tarjosin aikoinaan suomalaisiin lehtiin kulttuurijuttuja Pohjois-Amerikasta, minua pyydettiin - erään päätoimittajan sanoin - kirjoittamaan ”tuntoon käypiä” haastatteluja sen ajan julkkiksista. Päätoimittaja tiesi, mitä lukijat halusivat.

Kirkkoisä Augustinus (354-430 jKr) aloitti tämän villityksen. ”Tunnustuksissa” hän kuvaa kehitystään oppineesta klassisen sivistyksen saaneesta elostelijasta hurskaaksi kristityksi. Augustinuksen syvällisiä vuodatuksia ahmittiin luostareissa satojen vuosien ajan ja kirjoitettiin omasta uskonnollisesta kehityksestä. Uskonpuhdistuksen jälkeen myös protestantit, varsinkin kalvinistit velvoitettiin tutkiskelemaan sisintään.

Uudessa Englannissa miltei jokainen kirjoitustaitoinen puritaani piti jonkinlaista päiväkirjaa hengellisestä kehityksestään. 1600-luvulta asti tavalliset englantilaiset alkoivat kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan myös maallisista asioista.

Augustinuksen tunnustuksista levinnyt uskonnollinen introspektio muuttui vähitellen omaelämäkerralliseksi kirjallisuudeksi. (Bunyan, Pepys, Boswell, Rousseau) Defoen ja Richardsonin käsissä se alkoi kehittyä englantilaiseksi romaaniksi.
(Charles Taylor: Sources of the Self, 184)

Toiminta paljastaa minän olemassaolon

Filosofian opiskelija lukee minuuden olemuksesta ja menee pyörälle päästään niistä monista teorioista, joita siitä esitetään.

Hän päättää mennä kysymään neuvoa filosofian professoriltaan. Hän kysyy: Olenko minä olemassa?

Professori vastaa: Kuka kysyy?

Postmodernit filosofit väittävät, että minää ei ole olemassa. Mutta professorin tavoin mekin voimme kysyä: KUKA näitä väitteitä esittää?

Näiden väitteiden takana täytyy olla joku subjekti, joku minuus. Ilman subjektia näitä väitteitä ei olisi. Toiminta paljastaa minän olemassaolon ja olemuksen.