Levottomina aikoina paetaan historiaan - ja salapoliisiromaaneihin

P.D. James on sitä mieltä, että ihmiset pakenevat levottomina aikoina salapoliiisiromaanien pariin. Ks. "Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?"

Virginia Woolf ja neulominen.

Nuken renessanssimekko on Blogisiskon omia käsitöitä. On tullut neulottuakin. Pitäisikö perustaa käsityöblogi?

Blogisanomat ihmettelee sitä, että neuleblogit ovat täyttäneet suosikkilistan alkupään. Mutta neulomisella on arvokkaita kätkettyjä yhteyksiä kulttuuriin, mikä voisi tehdä siitä entistä kuumemman suosikkilistassa.

”Minusta oli mukavaa jutella hänen kanssaan, mutta ei hänen kirjoittamisensa ollut kummoista. Minusta hän oli kaunis pikku neulojatar.” Näin sanoi teräväkielinen englantilainen älykkö Edith Sitwell Virginia Woolfista.

Vanessa Bell on maalannut ainakin yhden kuvan sisarestaan neulomassa. Woolfin kirjoissa on paljon viittauksia neulomiseen. Hän kertoo jopa miehestä, joka neuloi omat sukkansa.

Nuorukaiset, jotka luulevat kapinoivansa vanhempaa sukupolvea kohtaan neulomalla itselleen pipoja, ovat tosiasiassa edwardiaanisia harrastuksesssaan. Ei mitään uutta auringon alla. Tämän helteisen heinäkuun auringon alla nuo pipot taitavat olla kuitenkin liikaa.

Jopas jotakin

Minh on koonnut fantastisia testejä blogiinsa. Hyppäsin heti ensimmäiseen lohduttaakseni itseäni, kun kesäflunssa yrittää saada otetta minusta. Ja jopas jotakin. 1500-luku on nähtävästi nielaissut minut kokonaan. Minut on lumonnut Shakespeare, jonka uudelleen rakennettua Globe-teatteria voi tarkastella myös netistä. Minä olen Shakespearen Julia.

Roskiksista romaaniin

Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

Jo kauan ennen Kolumbusta

Amerikassa koululaiset hokevat lorua "fourteen hundred and ninety-two, Columbus sailed ocean blue". Kolumbuksen matka merkitsee useimmille Amerikan löytymistä. Kovasti käytössä oleva Gutenberg-projekti tarjoaa Kolumbuksen päiväkirjan netissäkin luettavaksi.

Tähän asti on uskottu tieteen nimissä, että ensimmäiset ihmiset siirtyivät nykyisiin Amerikkoihin noin 11500 vuotta sitten, siis jääkauden päättymisen jälkeen, Siperiaa ja Alaskaa yhdistäneen maasillan kautta Aasiasta. Tätä teoriaa tukee toki genetiikkakin.

Jotkut intiaanit ovat väittäneet olleensa siellä aina. Voisiko heidän 'aina' olla 40 000 vuotta sitten? Meksikon keskiosasta on nimittäin löytynyt tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan jalanjälkiä, joiden iäksi arvioidaan laserteknologialla tuo 40 000 vuotta. Jalanjäljet jättäneen ihmisen arvellaan saapuneen sinne meren yli.

Tutkija Silvia Gonzales sanoo HS:n mukaan viisaasti, että Amerikkaan on mennyt useita muuttoaaltoja eri aikoina. Se tuntuu loogiselta. Jos kerran viikingitkin osasivat mennä nykyiseen Kanadaan, miksi eivät muutkin. Me ihmiset olemme olleet aina uteliasta ja liikkuvaista lajia.