Italian-matka -albumista vuodelta 1991.
Sivut
- Etusivu
- Vakoilijoita pikkukkaupungissa info Weebly
- Suomen Nuorisokirjailijat/Annna Amnell
- Lucia ja Luka (2013)
- Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos. Arvosteluja
- Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014 Kansi ja info
- Anna Amnell's historical novels
- Anna Amnell in Wordpress.com
- Art deco, vintage
- KOTISIVUBLOGI
- NOJATUOLIPUUTARHURI
- INFO & KAIKKI BLOGINI
- Broken Star -käsityöblogi
- Nukkekotiblogi Auroran talo
- Maria ja Jaakko. Suksimestarin suku
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Italiasta se alkoi
Jokainen, joka on katsonut tätä Firenzen maisemaa Uffizin taidemuseon ikkunasta, tietää että se näyttää paljon paremmalta kuin tässä pienellä kameralla otetussa kuvassa.
Olimme vuonna 1991 kahden viikon matkalla Italiassa. Riccionesta käsin teimme junamatkoja Ravennaan, Firenzeen, Venetsiaan ja kerran puolivahingossa Lorettoon, kun myöhästyimme toisesta junasta. Roomassa olimme pitemmän aikaa.
Niin kuin miljoonat ennen minua jouduin Italian lumoihin. Luonnon kauneus, ihmisten ystävällisyys ja välittömyys sekä vanhan kulttuurin läsnäolo kaikkialla oli jotain, jota en ollut arvannut odottaa. Ennen kaikkea kauneus valloitti, nimenomaan Firenzen täydellisyys ja Italian taidemuseoiden ylenpalttinen ylivoimaisuus verrattuna kaikkeen, mitä olimme ennen nähneet.
Ketä olivat ihmiset, jotka olivat luoneet noin täydellisen kauneuden? Innostuin tutkimaan renessanssia. Vuosikaudet luin kirjoja, kävin museoissa ja kuuntelin luentoja.
Jotkut kirjoittavat tutkimuksistaan väitöskirjoja. Joskus aikaisemmin sellainen olisi kiinnostanut minuakin, mutta kirjoitin 1500-luvustakin lapsille. Ehkä olen kirjoittanut lapsille kiitollisuudesta kaikkia niitä kirjoja kohtaan, joita sain itse lukea lapsena ja nuorena ja jotka ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Toivon, että voin kirjoittaa 1500-luvusta vielä monta kirjaa.
Lue myös kirjoitukseni Pitkä matka Firenzestä Turkuun
Erään sähköpostikirjeen motto
tiistaina, lokakuuta 04, 2005
Hevonen ja minä
Asuimme pitkään sukulaisten talossa, jossa oli isot hevostallit, vaikka se oli keskellä kaupunkia. Jussi-sedällä oli pellot kaupungin ympärillä. Hän oli innokas hevosmies.
Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin hevoskauppiaille. Piha tungeksi miehiä, jotka tulivat ihailemaan kauniita ja arvokkaita hevosia. Eräällä vakinaisella tallinvuokraajalla oli venäjänvinttikoira, josta tuli ystäväni. Istuin sen kanssa pihan reunalla majassa, jonka leikkitoverini ja minä olimme yhdessä rakentaneet laudanpalasista. Olimme silloin alakoululaisia.
Rakastin hevosia. Usein menin talliin ja pudottauduin heinäluukusta jonkun hevosen selkään. Makasin siinä hevosen leveän selän päällä hiljaa, liikkumatta. Tiesin, että hevosista on mukavaa, että niillä on seuraa. Koulussa meillä oli eläinsuojeluyhdistys. Jos näin jonkun lyövän hevosta, juoksin hänen luokseen ja aloin moittia häntä ankarasti niin kuin opettaja oli neuvonut: ”Hevosta ei saa lyödä.”
Vain kerran pelästyin hevosta. Eräs hevonen pillastui ja juoksenteli ympäri pihaa. Menin korkean ruusupensaan taakse piiloon ja näin äkkiä hevosen seisovan pensaan takana takajaloillaan suurena ja pelottavana. Mutta tiesin, että hevonen ei tekisi lapselle pahaa.
Kuuntelin hevosmiesten juttelua. Enimmäkseen he juttelivat hevosista, lempeästi ja arvostavasti. Mutta kerran näin, kuinka humalainen mies halusi välttämättä tutkia hevosen hampaita. Omistaja kielteli.
Katsoin vierestä kadulla talomme edessä, kuinka mies alkoi repiä hevosta, kierteli ja räyhäsi. Yhtäkkiä hevonen potkaisi miestä takajalallaan, ja mies putosi maahan pehmeästi tömähtäen. Ihmettelen yhä, miksi tämä miehen kuolema ei järkyttänyt minua. Onko lapsi niin lähellä luontoa, että hän kokee tällaisissa asioissa luonnon armottomat lait?
Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin hevoskauppiaille. Piha tungeksi miehiä, jotka tulivat ihailemaan kauniita ja arvokkaita hevosia. Eräällä vakinaisella tallinvuokraajalla oli venäjänvinttikoira, josta tuli ystäväni. Istuin sen kanssa pihan reunalla majassa, jonka leikkitoverini ja minä olimme yhdessä rakentaneet laudanpalasista. Olimme silloin alakoululaisia.
Rakastin hevosia. Usein menin talliin ja pudottauduin heinäluukusta jonkun hevosen selkään. Makasin siinä hevosen leveän selän päällä hiljaa, liikkumatta. Tiesin, että hevosista on mukavaa, että niillä on seuraa. Koulussa meillä oli eläinsuojeluyhdistys. Jos näin jonkun lyövän hevosta, juoksin hänen luokseen ja aloin moittia häntä ankarasti niin kuin opettaja oli neuvonut: ”Hevosta ei saa lyödä.”
Vain kerran pelästyin hevosta. Eräs hevonen pillastui ja juoksenteli ympäri pihaa. Menin korkean ruusupensaan taakse piiloon ja näin äkkiä hevosen seisovan pensaan takana takajaloillaan suurena ja pelottavana. Mutta tiesin, että hevonen ei tekisi lapselle pahaa.
Kuuntelin hevosmiesten juttelua. Enimmäkseen he juttelivat hevosista, lempeästi ja arvostavasti. Mutta kerran näin, kuinka humalainen mies halusi välttämättä tutkia hevosen hampaita. Omistaja kielteli.
Katsoin vierestä kadulla talomme edessä, kuinka mies alkoi repiä hevosta, kierteli ja räyhäsi. Yhtäkkiä hevonen potkaisi miestä takajalallaan, ja mies putosi maahan pehmeästi tömähtäen. Ihmettelen yhä, miksi tämä miehen kuolema ei järkyttänyt minua. Onko lapsi niin lähellä luontoa, että hän kokee tällaisissa asioissa luonnon armottomat lait?
Tilaa:
Kommentit (Atom)

