Lähentely on aina vastenmielistä

Kuva: Dover copyright
Tänään Petja Jäppinen kertoo jokin aika sitten tapahtuneesta välikohtauksesta, siitä kuinka hän puolusti kahta naismatkustajaa, joita lähenneltiin heidän istuessaan metrossa. Valitettavasti tällaisia rohkeita herrasmiehiä on harvassa. Lämpimät kiitokset, Petja, meidän naisten puolesta.

Joka syksy opiskelukaupunkiini Helsinkiin palatessani huomasin saman asian: Helsingissä ei ole naisrauhaa samalla tavalla kuin maaseutukaupungeissa. Lieneekö tilanne muuttunut, mutta ainakin minun opiskeluaikanani piti ottaa aivan eri ilme ja kävelytyyli kun tuli maalta Helsinkiin. Jos käveli rentoutuneesti ja jopa hymyili mietteissään, joutui heti lähentelyn kohteeksi.

Sittenkin oli häirintää. Eräs helsinkiläinen ystäväni kertoi, että hän läimäyttää aina lähentelijöitä. Kun minä tein kerran samaa, lähentelevä mies löi minua tosissaan. Kai olin niin pieni kooltani. Kerran eräs mies yritti raahata minua pimeään porraskäytävään Fredan ja Ison Roobertin kulmassa. Vaikka huusin suoraa huutoa apua, ihmiset vain kävelivät ohi. He eivät voineet varmaankaan ajatella, että joku pariskunta selvitteli välejään, sillä olin erittäin siististi pukeutunut ja uusi salkku kädessäni menossa kiireesti yliopistolle.

Tämä salkku pelasti minut. Mieheni oli ostanut minulle lahjaksi mielestäni hyvin miesmäisen salkun, jossa oli metallivahvistukset kulmissa. Iskin salkulla hyökkääjää, ja parahtaen hän päästi irti minusta. Jossain kulkee mies, jolla on arpi kasvoissa siitä, että hän yritti tehdä väkivaltaa naiselle, joka oli synnyttänyt kolmannen lapsensa vain kuukausi aikaisemmin.

Pahimmalta tuntui kuitenkin se kerta, kun raskaana ollessani menin iltakävelylle yksin, sillä mieheni luki tenttiin. Olin viimeisilläni raskaana, kuin muumimamma, mutta Kämpin kohdalla vieras keski-ikäinen mies lähestyi minua ja sanoi: Neiti, eikö lähdetä ravintolaan? Menin itkien kotiin.

Olen kuullut vuosikausia vastaavanlaatuisista tapauksista, pahemmistakin. En liiku mielelläni yksin kaupungilla iltaisin. Eräs nainen piti äimää taskussaan lähentelijöiden varalta, kun joutui tulemaan työstään myöhään illalla kotiin. Minulla oli sen hyökkäyksen jälkeen taskussani hälyytyspilli. Parhaiten selvisi eräs kollegani, jonka kimppuun käytiin metroasemalla. Eivät arvanneet nuoret miehet, että pikkutytöltä näyttävä ulkomaalainen tumma nainen oli armeijan käynyt judo- ja karatemestari.

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että tiedän ainakin yhden miehen, joka vaihtoi työpaikkaa naispuolisen esimiehen lähentelyn vuoksi.

Keskiraskasta ruumiillista työtä

Kuva: PAA, piirros: Dover

Työt voidaan luokitella keskimääräisen energiankulutuksen mukaan seuraaviin luokkiin: nukkuminen, lepotauko, kevyt istumatyö, kevyt seisomatyö, keskiraskas ruumiillinen työ, raskas ruumiillinen työ sekä erittäin raskas ruumiillinen työ.

Melkein kaikkea olen kokenut. Kesätyöt pankissa ja toimistossa olivat kevyttä istumatyötä, myyjän työ kevyttä seisomatyötä ja kotiäitinä olo keskiraskasta ruumiillista työtä. Opettajan työ vaihteli kevyestä istumatyöstä kevyeen seisomatyöhön. Olihan siinä ruumiillista työtäkin, kun raahasi opetusmateriaalia suggestopedisille kursseille.

Kirjailijan työ on melkein kaikkea noista: kirja elää unissakin, lepotauoilla alitajunta on myös ahkerana. Lyhyet kirjoitustuokiot ovat kevyttä istumatyötä, mutta ne venähtävät usein kokopäiväiseksi istumiseksi, vaikka ei kai saisi istua paikallaan puolta tuntia pitempään.

Kirjoittaminen on yllättävän raskasta fyysisesti. Aineiston hankkiminen on seisoskelua kirjakaupoissa ja kirjastoissa ja kirjojen raahaamista. En ole enää pitkiin aikoihin istunut kirjastoissa lukemassa, sillä aina on jollakin voimakkaasti tuoksuvaa parfyymiä tai hiuslakkaa, josta saan allergisen reaktion. Vanhojen pölyisten papereiden penkomisesta tulee usein flunssa, siksi rakastan blogeja (=mappeina) ja Internetiä.

Yllättävän paljon rasitusta on raskaiden kirjojen siirtelyssä kirjahyllyistä työtilaan ja takaisin. Kun kirjojen tutkiminen on kiihkeimmillään, käytän kirjojen siirtämiseen pientä metalliritiläkärryä, jonka löysin kirpputorilta. Näin eräässä lehtihaastattelussa iäkkään kirjailijan, joka oli helpottanut työtänsä laittamalla tilavaan työhuoneeseensa useita pieniä pöytiä. Kullekin projektille oli oma pöytänsä.

Aikaisemmin nostelin kahden kilon käsipainoja taukovoimistelussa, mutta sitten fysioterapeutti neuvoi hankkimaan kevyemmät painot, jotta muutoissa ja kirjoittamisessa rasittuneet niska ja olkapäät eivät rasittuisi enempää. Jos en olisi opetellut jo vuosia sitten eräässä kanadalaisessa naistenlehdessä ollutta Kanadan armeijan voimisteluohjelmaa, olisin varmaankin ihan rampa.

Taukovoimistelu eli kuntopyörän polkeminen, venytysliikkeet ja pelkkä kävely keittiöön juomaan vettä tekevät hyvää. Mikään ei saa olla liian lähellä, ei vesilasi eivätkä Nykysuomen sanakirjat. Kaiken pitää olla vähän kauempana, jotta tulee lähdettyä liikkeelle. Mikään ei korvaa tietenkään kävelyretkeä ulkona. Mikä siinä lieneekään, että ulkona liikkuminen virkistää aivan eri tavalla kuin sisällä liikkuminen?

Netti on nykyajan vintti ja tulevaisuuden kotimuseo

Kuva: Anna Amnell , My Decoupage set in Flick

Keksirasiasta tuli korurasia découpage-menetelmällä. Kuva: Anna Amnell. Voit suurentaa kuvia klikkaamalla niitä.

Minua kauhistuttaa monesti, kun näen mitä kaikkea ihmiset myyvät kirpputoreilla. Vaikuttaa siltä, että he myyvät muistonsa. Ennen aikaan ihmisillä oli isot vintit, ullakot, joihin kertyi aarteita: leluja, vaatteita, kirjoja, lehtiä, kirjeitä. Niitä ovat sitten jälkipolvet penkoneet, kirjoittaneet niistä kirjoja ja koonneet niitä museoihin ja arkistoihin.

Vaikka meistä kaikista kertyy nykyään enemmän valokuvia kuin entisaikojen kuninkaallisista, esineitä ei taida paljon jäädä. Muutama vuosi sitten mieheni sisar kertoi Kuvaa kotisi -projektistaan. Hänen innoittamanaan kuvasin suurin piirtein joka nurkan huushollistamme. Puoli vuotta sen jälkeen koko talo joutui putkiremonttiin ja asunto muuttui täysin.

Olen perustanut käsityöblogini nimenomaan tallentamaan vaatimattomat (seiska käsitöissä) neuleeni, koruompeluni ja tilkkutyöni. Aina löytyy jostain kaapista jotain, mitä haluaa tallentaa. Eilen katsoin erään toisen blogin kollaaseja ja muistin keksirasian, jonka olin päällystänyt découpage-menetelmällä. Nimi tulee ranskan leikkaamista tarkoittavasta verbistä. Découpage poikkeaa varsinaisesta kollaasista siinä, että työhön ei piirretä eikä maalata, vaan pelkästään liimataan leikattuja kuvia. Tämän viktoriaanisena aikana erittäin suositun menetelmän kuuluisin harrastaja lienee Tanskan kuningatar Margarethe II, joka on käyttänyt sitä jopa lavasteiden tekoon.

Découpage-rasiani kansi valokuvattuna ja sivut skannattuina. Kuvat ovat peräisin lähinnä ranskalaisista sisustuslehdistä. Haaveenani on tehdä sermi samalla menetelmällä.

Näkemiin Rööperi, tervetuloa koko Helsinki

Opiskelin ensimmäisen syylukukauden ahkerasti, sillä tiesin, että sitä lystiä, kokopäiväopiskelua, ei kestäisi kauan. Rahat olivat vähissä. Kevätlukukaudella olinkin jo vähän väliä jossain työssä. Helpoin työ oli olla Teknillisen korkeakoulun koehenkilönä Otaniemessä.

Meitä oli kaksi naista yhtä aikaa lattialämmityksellä lämmitetyssä huoneessa. Yksi tunti piti kävellä, yksi loikoilla sängyn päällä ja kolmas lukea. Välillä oli psykologisia kokeita. Yhtä helppoa oli istua leipäkaupassa ja laskea, mitä leipiä ihmiset ostivat.

Pääsiäispostin lajittelu oli kovaa työtä. Juhavan kynttilätehtaassa oli taas hauskaa, sillä melkein kaikki työntekijät olivat opiskelijoita, ja tehdas oli omakotitalossa. Taideopiskelijoilla oli kunnia maalata joulupukki- ja saapaskynttilöitä, me muut kaadoimme talia muotteihin.

Oudoin oli työni ravintolassa tiskaajana. Kun kerroin vuokraemännälle ja vuokraisännälle, että aion ruveta hankkimaan paljon rahaa tiskaajana, vuokraisäntä purskahti nauramaan: Voin lyödä vetoa, että neiti kestää vain yhden illan. Hän oli oikeassa. Se oli orjatyötä. Ei ollut hetken lepoa. Surkeinta oli kuitenkin sillä tytöllä, joka raahasi koko yön hiiliä kellarista kahdella peltisangolla. Aina sen jälkeen olen tuntenut oloni vaivautuneeksi ravintoloissa ajatellessani sitä valtavaa työmäärää, mitä keittiön puolella tapahtuu. Tiskaamiskokemus valmisti minut kirjoittamaan Edwardin ajan "kahden kerroksen" elämästä.

Huomasin, että vuokra oli liian korkea yksin asuessa. Niinpä kun luokkatoverini pyysi minua asumaan kanssaan Arkadiankadulla, olin valmis muuttamaan. Siinä vaiheessa olin jo kokopäivätyössä Stockmannin huonekaluosastolla. Opinnot piti sovittaa työhön. Ei aineita, joissa on paljon luentoja (ranska) vaan sellaisia, joista selviää tenttimällä (sosiologia ja estetiikka).

Elämä muuttui kuitenkin miellyttäväksi, sillä poikaystäväni tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Alkoivat romanttiset iltakävelyt, joilla Helsinki tuli tutuksi. Elokuvissa käyminen jatkui samalla kaksi elokuvaa viikossa tahdilla, johon olimme tottuneet koulukaupungissa - ja avautui uusi maailma: teatterissa käyminen.

Elämämme parhaat teatterimuistot ovatkin niiltä vuosilta, sillä legendaarinen Eino Kalima ohjasi Kansallisteatterissa. Meistä tuli Tsehovin ihailijoita ja päätimme kumpikin suorittaa venäläisen kirjallisuuden, minä loppututkintoa varten, mieheni huvikseen. Toinen opiskeluvuosi oli alkanut optimistisella mielellä.
Iso Roobertinkatu 17-19

Osakunta oli opiskelijan koti kaukana kotoa

Siihen aikaan kun opiskelijat asuivat ankeissa alivuokralaisasunnoissa, osakunta oli monelle kuin koti. Savolaisessa osakunnassa emännöi ystävällinen ja tarmokas Hilma, joka leipoi samanlaista pullaa kuin äiti. Tee ja osakunnan pulla olivat monena päivänä ainakin minulle ainoa ruoka, johon oli varaa. Mauttoman Porthanian ruokalan ruoan jälkeenkin se toi kodikkuutta elämään.

Koska olin ollut teinikunnan puheenjohtaja omassa koulussani, jouduin automaattisesti apuemännäksi. Se oli olevinaan kunniavirka. Meitä oli pari apuemäntää ja meitä vanhempi opiskelija emäntänä. Autoimme Hilmaa teetarjoilussa ja siivosimme juhlien jäljet. Samanlainen kunniavirka oli ollut teinikunnan puheenjohtajana olo: luuttusin kerran yksin lyseon voimistelusalin lattian teinijuhlien jälkeen. Nämä kunniavelvollisuudet taisivat vieroittaa minut järjestöelämästä niin aikaisin, että en ehtinyt nauttia sen tuomista eduista.

Missään hienoissa iltapukujuhlissa en käynyt, sillä poikaystäväni oli sotaväessä ja tulisi opiskelemaan vasta seuraavana syksynä. Tavallisten iltojen jälkeen joku poikaystäväni luokkatoveri ja kerrankin joukko poikia saattoi minut Rööperiin, sillä sitä pidettiin vaarallisena paikkana siihen aikaan.

Mikähän lienee Savolaisen osakunnan merkitys nykyajan opiskelijalle? Ylioppilastalon vinnillä sanotaan löytyvän vieläkin toinen koti ylioppilaalle. Se voi olla pehmeä lasku maalta kaupunkiin muutettaessa. Oli ainakin minulle.