Virkistävää viikonloppua ja iloista vappua

kuva:patswebgraphics.com

Vappulukemiseksi olen laittanut teille erään harvinaisen elämäntarinan:
Mallitytöstä vakoilijaksi ja espanjalaiseksi kreivittäreksi. Aline Romanones, naispuolinen James Bond, joka paljasti Hitlerin agentteja Espanjassa. Aline Romanones pelasti tuhansien ihmisten hengen. Joskus todellisuus on taruja ja elokuvia ihmeellisempää. Alinen tarina löytyy kotisivublogistani , jossa on muitakin lehtijuttujani.

Maailmankansalaiseksi

Kuva: Pat's Web Graphics
Sanotaan monesti, että siirtolaisena ollut muuttuu juurettomaksi. En olisi samaa mieltä. Siirtolainen tai siirtolaisena ollut on usein jopa entistä isänmaallisempi, mutta eri tavalla kuin ennen.

On rakentavaa ja persoonallisuutta eheyttävää ajatella niin, että on muuttunut maailmankansalaiseksi, jonka sydämessä on erityinen sija joillekin paikoille: lapsuuden maisemille, koulukaupungille, kotimaalle, maalle, jossa on ollut siirtolaisena. Samoinhan maat, joissa on käynyt usein, tulevat läheisiksi ja jopa sellaiset, joissa joku ystävä tai lähiomainen asuu tai on asunut tai vieraillut usein ja josta tämä on kertonut paljon meille.

Uskoisin, että mitä enemmän meillä on tällaisia paikkoja, sitä vähemmän olemme taipuvaisia pitämään muiden maiden, rotujen ja kulttuurien ihmisiä "toisena", outona, jopa vihollisena.

Mielestäni monikulttuurisuus on ainoa mahdollisuus nykyaikana, jolloin suurin osa maailman väestöstä saa liikkua vapaasti maasta toiseen ja pyrkiä asumaan sinne, missä uskoo voivansa parhaiten toteuttaa sitä, millainen ihminen on ja missä voi tarjota lapsilleen parhaat mahdollisuudet.Monikultturisuus on onnistunut mielestäni hyvin Kanadassa.

Se ei tarkoita missään tapauksessa yhden kulttuurin ylemmyyttä muihin tai maan alkuperäisen kulttuurin kieltämistä, kuten Suomessa pelätään. Se ei saa olla sitä, että esimerkiksi Suomessa ei saisi olla omaa erityistä kulttuuria. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että arvostaa omaa kulttuuriaan ja antaa arvon muillekin. Maahanmuuttajaa ei heitetä saunanlöylyyn ja muuteta yhdessä eikä kahdessakaan sukupolvessa suomalaiseksi, mutta hän ei voi myöskään vaatia suomalaisia hylkäämään omia tapojaan, kieltään, uskontoaan, kulttuuriaan. Molemmin puolin täytyy sopetua rauhalliseen rinnakkaiseloon, jossa toista suvaitaan ja ihanteellisessa tapauksessa jopa ollaan kiinnostuneita toisen kulttuurista, jota ei tarvitse kuitenkaan hyväksyä itselleen.

Se ei merkitse myöskään oman tai vieraan kulttuurin lellimistä, niin että sen ihmisoikeuksien rikkomista hyväksytään. Eikä se tarkoita sitä, että hylätään realismi: On olemassa rajat, joilla voidaan hyväksyä uusia siirtolaisia. Muuten tulee katastrofi, joka synnyttää vihamielisyyttä maahanmuuttajia kohtaan. Tätä tosiasiaa on joidenkin suomalaisten vaikeaa käsittää ja hyväksyä. Mielestäni se johtuu Suomen vähäisestä kokemuksesta näissä asioissa.

tähän aikaan vuodesta

Marja-Leena Rathje kirjoittaa, että magnolian kukkia on vielä jäljellä Vancouverissa. Torontossa magnoliat varmaankin kukkivat tähän aikaan vuodesta. Mietin, onkohan Wilson Avenuen magnolia vielä tallella vai onko se kaadettu, niin kuin naapuri uhkasi tekevänsä, mikäli hän ostaisi sen talon. Jokin osa minusta on ehdottomasti pohjois-amerikkalainen ja toisinaan kadun sitä, että tulin takaisin.

Lähentely on aina vastenmielistä

Kuva: Dover copyright
Tänään Petja Jäppinen kertoo jokin aika sitten tapahtuneesta välikohtauksesta, siitä kuinka hän puolusti kahta naismatkustajaa, joita lähenneltiin heidän istuessaan metrossa. Valitettavasti tällaisia rohkeita herrasmiehiä on harvassa. Lämpimät kiitokset, Petja, meidän naisten puolesta.

Joka syksy opiskelukaupunkiini Helsinkiin palatessani huomasin saman asian: Helsingissä ei ole naisrauhaa samalla tavalla kuin maaseutukaupungeissa. Lieneekö tilanne muuttunut, mutta ainakin minun opiskeluaikanani piti ottaa aivan eri ilme ja kävelytyyli kun tuli maalta Helsinkiin. Jos käveli rentoutuneesti ja jopa hymyili mietteissään, joutui heti lähentelyn kohteeksi.

Sittenkin oli häirintää. Eräs helsinkiläinen ystäväni kertoi, että hän läimäyttää aina lähentelijöitä. Kun minä tein kerran samaa, lähentelevä mies löi minua tosissaan. Kai olin niin pieni kooltani. Kerran eräs mies yritti raahata minua pimeään porraskäytävään Fredan ja Ison Roobertin kulmassa. Vaikka huusin suoraa huutoa apua, ihmiset vain kävelivät ohi. He eivät voineet varmaankaan ajatella, että joku pariskunta selvitteli välejään, sillä olin erittäin siististi pukeutunut ja uusi salkku kädessäni menossa kiireesti yliopistolle.

Tämä salkku pelasti minut. Mieheni oli ostanut minulle lahjaksi mielestäni hyvin miesmäisen salkun, jossa oli metallivahvistukset kulmissa. Iskin salkulla hyökkääjää, ja parahtaen hän päästi irti minusta. Jossain kulkee mies, jolla on arpi kasvoissa siitä, että hän yritti tehdä väkivaltaa naiselle, joka oli synnyttänyt kolmannen lapsensa vain kuukausi aikaisemmin.

Pahimmalta tuntui kuitenkin se kerta, kun raskaana ollessani menin iltakävelylle yksin, sillä mieheni luki tenttiin. Olin viimeisilläni raskaana, kuin muumimamma, mutta Kämpin kohdalla vieras keski-ikäinen mies lähestyi minua ja sanoi: Neiti, eikö lähdetä ravintolaan? Menin itkien kotiin.

Olen kuullut vuosikausia vastaavanlaatuisista tapauksista, pahemmistakin. En liiku mielelläni yksin kaupungilla iltaisin. Eräs nainen piti äimää taskussaan lähentelijöiden varalta, kun joutui tulemaan työstään myöhään illalla kotiin. Minulla oli sen hyökkäyksen jälkeen taskussani hälyytyspilli. Parhaiten selvisi eräs kollegani, jonka kimppuun käytiin metroasemalla. Eivät arvanneet nuoret miehet, että pikkutytöltä näyttävä ulkomaalainen tumma nainen oli armeijan käynyt judo- ja karatemestari.

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että tiedän ainakin yhden miehen, joka vaihtoi työpaikkaa naispuolisen esimiehen lähentelyn vuoksi.

Keskiraskasta ruumiillista työtä

Kuva: PAA, piirros: Dover

Työt voidaan luokitella keskimääräisen energiankulutuksen mukaan seuraaviin luokkiin: nukkuminen, lepotauko, kevyt istumatyö, kevyt seisomatyö, keskiraskas ruumiillinen työ, raskas ruumiillinen työ sekä erittäin raskas ruumiillinen työ.

Melkein kaikkea olen kokenut. Kesätyöt pankissa ja toimistossa olivat kevyttä istumatyötä, myyjän työ kevyttä seisomatyötä ja kotiäitinä olo keskiraskasta ruumiillista työtä. Opettajan työ vaihteli kevyestä istumatyöstä kevyeen seisomatyöhön. Olihan siinä ruumiillista työtäkin, kun raahasi opetusmateriaalia suggestopedisille kursseille.

Kirjailijan työ on melkein kaikkea noista: kirja elää unissakin, lepotauoilla alitajunta on myös ahkerana. Lyhyet kirjoitustuokiot ovat kevyttä istumatyötä, mutta ne venähtävät usein kokopäiväiseksi istumiseksi, vaikka ei kai saisi istua paikallaan puolta tuntia pitempään.

Kirjoittaminen on yllättävän raskasta fyysisesti. Aineiston hankkiminen on seisoskelua kirjakaupoissa ja kirjastoissa ja kirjojen raahaamista. En ole enää pitkiin aikoihin istunut kirjastoissa lukemassa, sillä aina on jollakin voimakkaasti tuoksuvaa parfyymiä tai hiuslakkaa, josta saan allergisen reaktion. Vanhojen pölyisten papereiden penkomisesta tulee usein flunssa, siksi rakastan blogeja (=mappeina) ja Internetiä.

Yllättävän paljon rasitusta on raskaiden kirjojen siirtelyssä kirjahyllyistä työtilaan ja takaisin. Kun kirjojen tutkiminen on kiihkeimmillään, käytän kirjojen siirtämiseen pientä metalliritiläkärryä, jonka löysin kirpputorilta. Näin eräässä lehtihaastattelussa iäkkään kirjailijan, joka oli helpottanut työtänsä laittamalla tilavaan työhuoneeseensa useita pieniä pöytiä. Kullekin projektille oli oma pöytänsä.

Aikaisemmin nostelin kahden kilon käsipainoja taukovoimistelussa, mutta sitten fysioterapeutti neuvoi hankkimaan kevyemmät painot, jotta muutoissa ja kirjoittamisessa rasittuneet niska ja olkapäät eivät rasittuisi enempää. Jos en olisi opetellut jo vuosia sitten eräässä kanadalaisessa naistenlehdessä ollutta Kanadan armeijan voimisteluohjelmaa, olisin varmaankin ihan rampa.

Taukovoimistelu eli kuntopyörän polkeminen, venytysliikkeet ja pelkkä kävely keittiöön juomaan vettä tekevät hyvää. Mikään ei saa olla liian lähellä, ei vesilasi eivätkä Nykysuomen sanakirjat. Kaiken pitää olla vähän kauempana, jotta tulee lähdettyä liikkeelle. Mikään ei korvaa tietenkään kävelyretkeä ulkona. Mikä siinä lieneekään, että ulkona liikkuminen virkistää aivan eri tavalla kuin sisällä liikkuminen?