"Elisabet: Kultainen aikakausi" tuntui entistä paremmalta toisella katsomiskerralla. Ensinnäkin musiikki tuntui miellyttävämmältä, mikä johtui varmaankin siitä, että se ei ollut niin kovalla kuin ensimmäisellä kerralla tai sitten se kuulosti hiljaisemmalta täpötäydessä elokuvateatterissa.
Ensimmäisellä kerralla kiinnitin huomion elokuvan loistaviin panoraamakuviin, hienoihin vaatteisiin ja toimintaan. Nyt toisella kertaa nautin niistä monista rauhallisista kohdista, joissa henkilöt keskustelivat. Oli virkistävää katsoa ihmisiä, jotka eivät olleet kyynisiä. Ja tietenkin hyvät näyttelijät ovat parasta tässäkin elokuvassa.
Eräs hienoimpia kohtauksia oli se, jossa Walter Raleigh kertoi löytöretkistään lumoutuneena kuuntelevalle Elisabetille. Aikana ennen radiota, TV:tä ja elokuvia kerrotulla tarinalla oli valtava vaikutus. Ja Walter Raleigh oli myös runoilija, vaikka hän ei julkaissut runojaan.
Kirjoitin aikaisemmin, että historian henkilöitä oli yhdistelty. Osittain näin olikin tehty. Sir Walter Raleigh oli yhdistelmä itseään ja Sir Francis Drakea, mutta nyt huomasin, että olihan myös Drake mukana elokuvan meritaistelukohtauksessa, jonka sankariksi Raleigh oli tehty.
Elokuvan loppuun oli laitettu Walshinghamin kuolinkohtaus, vaikka todellisuudessa suuren voiton hohtoa himmensi Elisabetin lapsuudenystävän ja suurimman rakkauden Robert Dudleyn kuolema. Elisabet säilytti Dudleyn viimeistä kirjettä elämänsä loppuun vuoteensa vierellä.
Lue muutkin kirjoitukseni Elisabet-elokuvista. Klikkaa vaikkapa alla olevaa tunnistetta "Elisabet I -elokuvat".
Ihastuttava interaktiivinen nettikirja elokuvasta "Elisabet: Kultainen aikakausi". Kauniita kuvia!
My very old blog. Vuodesta 2005-
sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007
perjantaina, marraskuuta 16, 2007
torstaina, marraskuuta 15, 2007
Astrid Lindgren
Kommenttini tästä aiheesta Hs.fi:n keskustelussa
Minulle Peppi on ollut mieluisin Lindgrenin kirjoista, sillä Peppi on jännittävästi kuvitettu ja hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille.
Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu - voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Peppi oli kuitenkin laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.
Lindgrenin vahvuuden, terveyden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi selvimmin "Veljeni leijonamieli "-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.
Maailma ei ole koskaan täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty, utopiat eivät onnistu. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on siitä huolimatta arvokas.
Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa "Veljeni Leijonamieli". Se ei ole lastenkirja.
Kukaan ei ole täydellinen, ei edes Astrid Lindgren.
Kommentti tänä aamuna samaan keskusteluun:
Astrid Lindgrenillä on paljon kirjoja, joista kaikki pitävät kuten hänen valloittavat maaseudun kuvauksensa tai optimistinen "Mio, poikani Mio"ja monet muut täällä jo mainitut.
Ei pidä kieltää keskustelua kirjasta "Veljeni Leijonamieli". Eivät kaikki lukijat kannata reinkarnaatiota (jälleenstymisoppia) ja kirjan loppuratkaisua kaksoisitsemurhaa. Sitä paitsi itämaisessa reinkarnaatio-opissa itsemurha on suuri synti, yhtä suuri kuin murha.
Itsemurhasta ei pidä myöskään puhua kevyesti maassa, jonka nuoret tytöt tekevät tilastojen (2005) mukaan eniten itsemurhia Kiinan jälkeen.
Voimme ihailla Lindgrenin lahjakkuutta ja olla kiitollisia hauskoista lukuhetkeistä, mutta ei kai häntä tarvitse palvoa kritiikittömästi. Avointa keskustelua tähänkin asiaan.
(Mitä Astrid Lindgren on minulle merkinnyt Helsingin Sanomat ... Nuoruuden lukukokemuksia 26.10.2007) Digiarkiston hakemistossa ei näy tätä aihetta. Kannattaa säilyttää kommenttinsa.
Tämä keskustelu ja kommentti on jäänyt luettavaksi Vanhanaikainen kirja
Blogisisko/Anna Amnell kirjoittaa:
14. marraskuuta 2007 kello 12.15
Lisäys:
Astrid Lindgrenin pitkän uran aikana syntyi monesti kiivasta keskustelua. Hän on puolustanut lasten oikeuksia, eläintenoikeuksia, puhunut onnellisen lapsuuden puolesta ja kehottanut rakastamaan lapsia, mistä kaikesta häntä voi ihailla ja kunnioittaa. Mutta hän on tuonut Veljeni leijonamielessä lastenkirjaan jälleensyntymisopin sekä kaksois-itsemurhan ihannoinnin, joita kaikki lukijat eivät missään tapauksessa kannata. Siitä täytyy saada keskustella.
Muualla onkin keskusteltu:
"The two brothers express a series of paradoxes: they kill so that others might live; they lie to protect the truth; they endorse life, but their own end is a form of double-suicide. Little wonder the book caused an intense media debate!"
Jos valitsee Googlella "Veljeni Leijonamieli ja itsemurha", huomaa, että tästä asiasta keskustellaan Suomessakin.
suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus
"Alle 15-vuotiaiden lasten itsemurhat ovat hyvin harvinaisia. 15-24-vuotiaiden kuolinsyynä itsemurha oli kuitenkin vuoden 2005 tilastossa toiseksi yleisin. 15-24-vuotiaat pojat tekevät enemmän itsemurhia kuin tytöt.--
Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Kiinan jälkeen toiseksi yleisintä maailmassa WHO:n tilastoaineiston perusteella."
Olen käsitellyt nuoren itsemurha-aikomusta jo ensimmäisessä nuortenkirjassani. Aurora. Vaahteralaakson tyttö [1991, 2. painos 1992, nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora: Aurora 1-3, myös e-kirja ] kertoo vuodesta 1903, mutta asuin 1980-luvulla kirjaa aloittaessani Kanadassa, jossa tästäkin aiheesta keskusteltiin avoimesti.
Lue myös Itsemurhan ihannointi ja vammaisen ihmisen elämän kunnioittaminen.
Minulle Peppi on ollut mieluisin Lindgrenin kirjoista, sillä Peppi on jännittävästi kuvitettu ja hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille.
Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu - voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Peppi oli kuitenkin laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.
Lindgrenin vahvuuden, terveyden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi selvimmin "Veljeni leijonamieli "-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.
Maailma ei ole koskaan täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty, utopiat eivät onnistu. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on siitä huolimatta arvokas.
Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa "Veljeni Leijonamieli". Se ei ole lastenkirja.
Kukaan ei ole täydellinen, ei edes Astrid Lindgren.
Kommentti tänä aamuna samaan keskusteluun:
Astrid Lindgrenillä on paljon kirjoja, joista kaikki pitävät kuten hänen valloittavat maaseudun kuvauksensa tai optimistinen "Mio, poikani Mio"ja monet muut täällä jo mainitut.
Ei pidä kieltää keskustelua kirjasta "Veljeni Leijonamieli". Eivät kaikki lukijat kannata reinkarnaatiota (jälleenstymisoppia) ja kirjan loppuratkaisua kaksoisitsemurhaa. Sitä paitsi itämaisessa reinkarnaatio-opissa itsemurha on suuri synti, yhtä suuri kuin murha.
Itsemurhasta ei pidä myöskään puhua kevyesti maassa, jonka nuoret tytöt tekevät tilastojen (2005) mukaan eniten itsemurhia Kiinan jälkeen.
Voimme ihailla Lindgrenin lahjakkuutta ja olla kiitollisia hauskoista lukuhetkeistä, mutta ei kai häntä tarvitse palvoa kritiikittömästi. Avointa keskustelua tähänkin asiaan.
(Mitä Astrid Lindgren on minulle merkinnyt Helsingin Sanomat ... Nuoruuden lukukokemuksia 26.10.2007) Digiarkiston hakemistossa ei näy tätä aihetta. Kannattaa säilyttää kommenttinsa.
Tämä keskustelu ja kommentti on jäänyt luettavaksi Vanhanaikainen kirja
Blogisisko/Anna Amnell kirjoittaa:
14. marraskuuta 2007 kello 12.15
Meidän lasten lempikirjoihin kuuluivat Astrid Lindgrenin valloittava ”Vaahteramäen Eemeli” ja muut kirjailijan oman lapsuuden maailmasta kertovat kirjat sekä ”Mio, poikani Mio”.
Peppi on hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille. Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu – voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Todellisuudessahan Peppi on laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.
Lindgrenin vahvuuden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi pahalla tavalla muuten niin kauniissa ”Veljeni leijonamieli ”-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.
Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa ”Veljeni Leijonamieli”. Se ei ole lastenkirja.
Maailma ei ole täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on aina arvokas.
Lisäys:
Astrid Lindgrenin pitkän uran aikana syntyi monesti kiivasta keskustelua. Hän on puolustanut lasten oikeuksia, eläintenoikeuksia, puhunut onnellisen lapsuuden puolesta ja kehottanut rakastamaan lapsia, mistä kaikesta häntä voi ihailla ja kunnioittaa. Mutta hän on tuonut Veljeni leijonamielessä lastenkirjaan jälleensyntymisopin sekä kaksois-itsemurhan ihannoinnin, joita kaikki lukijat eivät missään tapauksessa kannata. Siitä täytyy saada keskustella.
Muualla onkin keskusteltu:
"The two brothers express a series of paradoxes: they kill so that others might live; they lie to protect the truth; they endorse life, but their own end is a form of double-suicide. Little wonder the book caused an intense media debate!"
Jos valitsee Googlella "Veljeni Leijonamieli ja itsemurha", huomaa, että tästä asiasta keskustellaan Suomessakin.
suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus
"Alle 15-vuotiaiden lasten itsemurhat ovat hyvin harvinaisia. 15-24-vuotiaiden kuolinsyynä itsemurha oli kuitenkin vuoden 2005 tilastossa toiseksi yleisin. 15-24-vuotiaat pojat tekevät enemmän itsemurhia kuin tytöt.--
Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Kiinan jälkeen toiseksi yleisintä maailmassa WHO:n tilastoaineiston perusteella."
Olen käsitellyt nuoren itsemurha-aikomusta jo ensimmäisessä nuortenkirjassani. Aurora. Vaahteralaakson tyttö [1991, 2. painos 1992, nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora: Aurora 1-3, myös e-kirja ] kertoo vuodesta 1903, mutta asuin 1980-luvulla kirjaa aloittaessani Kanadassa, jossa tästäkin aiheesta keskusteltiin avoimesti.
Lue myös Itsemurhan ihannointi ja vammaisen ihmisen elämän kunnioittaminen.
Vain siivoojako?
Kuva: Dover
Tunsin Kanadassa useita tapauksia, joissa korkeankin koulutuksen saanut siirtolainen toimi siivoojana, sillä siivoojaksi pääsi helpolla ja palkka oli hyvä verrattuna entisen asuinmaan palkkoihin. Ja eihän ammatti ole koko ihminen.
Eräs virolainen pakolaisnainen oli kouluttanut lapsensa hyviin ammatteihin sairaalan siivoojan palkallaan. Aviomies oli ollut Virossa akateemisessa ammatissa eikä hänen terveytensä kestänyt kaivoksessa työskentelyä, vaan hän kuoli nuorena. Manner-Kiinasta tulleet lääkärit toimivat myös usein siivoojina sairaaloissa, mikä oli minusta koulutuksen tuhlausta. Mutta ehkä hekin ajattelivat seuraavien sukupolvien elämän olevan parempaa.
Kanadassa oli helppoa olla vaikkapa siivoojana, sillä ihmiset suhtautuivat yleensä toisiinsa ystävällisesti ja kohteliaasti riippumatta toisen yhteiskunnallisesta asemasta. Suomessa ei ole useinkaan näin. Eräs Kanadasta Suomeen palannut nuori mies toimi opiskeluaikanaan teollisuusvartijana suuressa firmassa. Eräänä päivänä hän meni jututtamaan sievää nuorta naista, joka oli asiakaspalvelussa eteisaulan tiskin takana. Nuori nainen suhtautui teollisuusvartijaan halveksivasti ja niskojaan nakellen. Nuori mies sanoi, ettei Kanadassa olisi koskaan tapahtunut vastaavaa.
Toinen tositapaus. Eräs nainen joutui Ruotsin matkalla kahvipöytäkeskusteluun, joka käsitteli kirjallisuutta ja taidetta. Jonkin ajan kuluttua joku kysyi, että missä työssä hän toimii, kun hän tuntee niin hyvin kulttuuriasiat. - Kaupassa myyjänä, vastasi nainen. Seurue meni hiljaiseksi, vilkuili toisiaan punastellen (Herra jestas, me on juteltu myyjän kanssa!) ja katsoi sen jälkeen tämän sivistyneen keskustelijan ohi, niin että tämä katsoi parhaaksi mennä hytiinsä lukemaan. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin siivooja, sillä eihän ihmisen todellinen sivistystaso riipu ammatista. Olen kuullut muistakin vastaavista tapauksista, vaikka toisaalta demokratia on huimasti lisääntynyt monilla aloilla.
Ainakin Helsingin keskustan liikkeissä näyttää olevan iltaisin siivoojina nuoria fiksunnäköisiä tummaihoisia miehiä. Mitenkähän heihin suhtaudutaan? Siinä aihe jollekin kirjailijalle.
Mitä ammatteja romaanien henkilöillä on.
keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)