Kun olin alaluokilla kansakoulussa, kävin usein elokuvissa naapurin samanikäisen pojan kanssa. Me hankimme itse elokuvarahat keräämällä tyhjiä viinapulloja lähikortteleista ja puistosta. Pesimme pullot keskellä pihamaata vanhassa vauvanpesusoikossa ja veimme ne sitten puiston toisella puolen sijaitsevaan viinakauppaan, joksi alkoholiliikettä aina sanottiin.
Leikkitoverini määräsi mitä katsottiin. Minä vasta maalta kaupunkiin muuttaneena en tiennyt mitään elokuvista sitä ennen. Elokuvissa tulivat tutuiksi Helsinki korkeine kivitaloineen ja pihakuiluineen ja hassusti kävelevä veitikkamainen Charlie Chaplin, joka oli ollut myös äitini nuoruuden lempinäyttelijöitä. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät
Tarzan-elokuvat . Kerran loukkaannuin siitä, kun Tarzan läpsäytti poikaansa takamuksille, kun tämä oli lakaissut roskat maton alle. Tarzan-kirjoja en koskaan lukenut.
Kerran turvauduimme elokuvanhimossamme vilppiin. Leikkitoverini sanoi, että voimme pujahtaa jonkun sopivan pariskunnan vieressä muka heidän lapsinaan ilmaiseksi. Elokuvan meni kuitenkin pilalle, sillä kyyhötimme koko elokuvan ajan penkkien takana ja pelkäsimme, että poliisi tulee hakemaan meidät. Niskasta kiinni ja putkaan. Huomasimme, että emme olleet kovanaamoja.
Tiemme erkanivat. Jotkut pojat taisivat kiusata ystävääni siitä, että tämä leikki tyttöjen kanssa. Sitten nähnytkään elokuvia pitkään aikaan. Sain rahaa vain harvoihin ja valittuihin lastenelokuviin.
Kuvassa Edgar Rice Burroughsin ex-libris vuodelta 1918.
