Cape Canaveral, Florida. Kuva liittyy olennaisesti blogikirjoitukseen
Kommenttini Sun äitis-blogiin:
Kiinnostava kirjoitus.
"psykologi sanoi äitiysvalmennuksessa, että lapset ovat parisuhteessa vain väliaikainen pullistuma" . Vai väliaikainen pullistuma! Onneksi ei ole niin. Nuorella psykologilla ei ollut vielä elämänkokemusta.
Synnytin kaikki kolme lasta yksin, sillä aviomiehiltä oli siihen aikaan pääsy kielletty synnytysosastolle. Mitään synnytysvalmennusta ei ollut.
Ensimmäinen synnytys oli klassinen kärsi ja odota, yli 20 tuntia sairaalassa kitumassa eli yhtä kauan kuin juuri samaan aikaan tapahtunut amerikkalaisten raketin kierto maan ympäri (Mercury -raketti 34 t, 19 min, 49 sek). Kapseli tuli maahan samaan aikaan, kuin poikamme syntyi. Täytyy laittaa blogiin parikymmentä vuotta tuon jälkeen otettu valokuva pojasta ja minusta sen raketin edessä Floridassa.
Kestin kivun, kun mielessäni kaikui musiikki, jota mieheni soitti minulle pianolla tuntikaudet, ennen kuin minun oli pakko lähteä sairaalaan. Satoi kovaa. Oli hyvin tunnelmallista. Se tulee nyt mieleen.
Ennen toisen lapsemme syntymää luin Suomen Kuvalehdestä lyhyen artikkelin, jossa selostettiin tuo edellisen kommentoijan mainitsema rentoutuminen oikeanlaisen hengityksen avulla. Se auttoi.
Toinen ja kolmas synnytys olivat täysin kivuttomia. Toisessa olivat kuitenkin läsnä lääkäri ja sairaanhoitaja. Se oli miellyttävä kokemus.
Kolmas synnytys oli niin kivuton, että minut jätettiin täysin oman onneni nojaan yksin synnytyshuoneeseen. "Eihän sieltä ole kuulunut mitään huutoa", selitti kätilö vihaisena, kun pojan tukka jo näkyi, kun kätilö vihdoin tuli luokseni, kun painelin taukoamatta soittokelloa. Lääkäri jutteli sillä aikaa ulkomaisen vieraan kanssa. En nähnyt häntä ollenkaan. Oli hullu vuosi 1968.
Onneksi lapsesta tuli erikoisen älykäs. Lapsivesikin tuli nimittäin jo kotona, ja samainen sadistinen kätilö pakotti minut kävelemään ja suihkuun sen jälkeen kun ambulanssimiehet olivat tuoneet minut paareilla sairaalaan.
Kokemukseni mukaan neuvolakin antoi silloin outoja neuvoja: Lasta ei saanut muka imettää enempää kuin kuusi kuukautta. Imetin "salaa" yli vuoden. Ajattelin, että eläimetkin imettävät poikasiaan kauan.
Noistä ajoistahan voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.
Hyvää jatkoa vuodelle 2009!
Lisäys: "1963 May 16 -Landing of Mercury MA-9 Nation: USA. Program: Mercury. Flight: Mercury MA-9. After 22 orbits, virtually all spacecraft systems had failed, and Cooper manually fired the retrorockets and the spacecraft reentered the atmosphere, landing safely in the Pacific Ocean at 23:24 GMT, 34 hours, 19 minutes, and 49 seconds after liftoff. Cooper was reported in good condition, and this turned out to be the final Mercury flight."
Minä sitten rakastan tällaisia samaan aikaan toisaalla -tarinoita! Juttuja, joissa jokin henkilökohtainen ja merkittävä linkittyy yleiseen ja yhteisesti tiedossa olevaan. Ihana kommentti, kiitos sinulle siitä!
VastaaPoistaAlku syksyllä puhuin muutaman Seesmic-postauksen otsikolla Maailmanpolitiikan arkipäivää. Huomasin, että itse olen tullut tietoiseksi maailman tapahtumista silloin, omassa elämässä on sattunut jotain henkilökohtaisesti merkittävää.
Noiden merkintöjen kommenteissa monet naiset kertoivat, miten esimerkiksi Persianlahden sota kosketti juuri sitä varten, että itse oli silloin raskaana tai juuri synnyttänyt.
Kohtalonyhteyttä.
VastaaPoistaTuo "samaan aikaan toisaalla" jäi myös syvälle mieheni mieleen. Hän nimittäin valvoi melkein koko yön, katsoi sitä avaruusohjelmaa TV-stä ja odotti soittoa sairaalasta. Hänelle ei soitettu. Se oli aikaa ennen kännyköitä.
Blogeissa kirjoitetaan ja keskustellaan yllättävän harvoin lapsen syntymästä.
"Blogeissa kirjoitetaan ja keskustellaan yllättävän harvoin lapsen syntymästä."
VastaaPoistaEhkä niillä on täällä jossain Blogistanin sydämessä jokin äitikerho, jossa siitäkin keskusteltaisiin, vaikka meidän varttuneempien piirissä aihe olisikin harvinaisempi. Mitenkähän siihen suhtauduttaisiin, jos mekin enemmän kirjoittelisimme lapsen syntymästä? Ajateltaisiinko, että joojoo, kaiken maailman fossiilit ne kanssa vaahtoaa, vai pidettäisiinkö arvossa peräti (kun omat äidit ovat kaukana, saattaisivat nettiäitienkin jutut kiinnostaa!).
Uskon, että olisi monenlaista suhtautumista. Bloggaajat ovat niin erilaisssa vaiheissa elämässään.
VastaaPoista