Sisareni oli kuollut kaksi viikkoa aikaisemmin, olin ollut hänen hautajaisissaan ja matkustin mieheni kanssa 97-vuotiaan äitini luo, jolle ei saanut kertoa sisaren, hänen nuorimman lapsensa kuolemasta.
Pakkasta oli 20 astetta, mutta se tuntui samalta kuin 30 astetta tai enemmän. Maisemat olivat lumisia ja hämäriä, hyvin kauniita. Ja minua palelsi koko ajan.
Sama kollaasi suurena
Pakinaperjantai 277"
Äiti kuoli alle kaksi kuukautta sisareni kuoleman jälkeen.
Iisalmi talvella
*vrt Iso suomen kielioppi: "Tästä minulle tuli mieleen maaseutu, ja minua palelsi vielä pitkälle iltaan."
Iisalmi eri vuodenaikoina
Olipa surumielinen postaus. Herätit jonkinlaisia syvempiä tunteita esiin ja liikutuin kovin, aloin ajatella mummoa, pappaa, äitiä ja isää. Miten kummallista onkaan elämä ja ajankulku, miten kaikki katoaa yksitellen, pikku hiljaa ja muut jäävät vain kaihoamaan toistensa perään mennäkseen pian itse perässä.
VastaaPoistaSaiko äitisi siis koskaan tietää että hänen tyttärensä oli kuollut, vai kuoliko hän itse autuaassa tietämättömyydessä tyttärensä poismenosta? Joskus tieto vain lisää tuskaa ja tiedottomuus on olotiloista parhain. Tässä tapauksessa uskon, että oli parempi vaieta. Antaa äidin levätä ja kadota rajan taa omassa levollisuudessaan.
Kiitos tästä. Sait ajattelemaan taas syvistä syvempiä kysymyksiä. Kauniit ja arkiset kuvat vain vahvistivat elämän katoavaisuuden tuntua. Kiitos. Mukavaa päivää sinulle ja voimaa jokaiseen askeleeseen.
Aivan loppuaikoina äiti nukkui paljon, melkein koko ajan, mutta valvoessaan hän oli henkisesti täysin vireä. Minulle jäi sellainen mielikuva, että joku oli sittenkin kertonut äidille. Hänen ilmeessään oli jotain uutta, toisaalta surumielistä, toisaalta onnellista: hän uskoi näkevänsä pian sisareni.
VastaaPoistaViimeisestä käynnistä jäi hyvä muisto, muun muassa siitä, kun mieheni lauloi äidille ainakin tunnin verran, kaikki ne tutut laulut. joita heillä kahdella hyvällä laulajalla oli tapana laulaa, valikoima oli laaja kansanlauluista ja humoristisesta Kallavesj-laulusta virsiin.
Erikoisinta tuossa keväässä oli se, että en ehtinyt surra silloin äidin kuolemaa, kun sisaren kuolema oli niin dramaattinen.
Kuvat ovat siltä matkalta.
Vanhan ihmisen kuolemassa on jotain luonnollista, opettavaista: tämä on ihmisen osa, tien pää. Vanha ihminen ei pelkää kuolemaa. Rakkaan vanhuksen poismenoa suree, mutta samalla alkaa ymmärtää omaa kuolevaisuuttaan. Mutta kun nuori ihminen kuolee, on kuin olisi luonnon järjestyksessä tapahtunut jokin virhe, jota ei käsitä. Luontokin paleli kanssasi matkalle äidin luo. - Syvä kokemuksesi välittyy hienosti talvisista kuviata,ilman suuria sanoja.
VastaaPoistaSurussa palelee, sydäntä kylmää.
VastaaPoistaKoskettava pakina.
Peikko on kertonut pakinaperjantain kommenttiin, missä kaikki linkit ovat piilossa ja tallessa.
VastaaPoistaKiitos, Isopeikko. Iineksen lisäksi me muutkin haluamme palata toisinaan vanhempiin kirjoituksiin, kuviin ja kommentteihin. Blogeista on tullut kollektiivisia päiväkirjoja.
VastaaPoistaArleena, vasta nyt on suru sen verran vaimentunut, että voin kirjoittaa siitä ajasta itkemättä. Kahden läheisen, rakastettavan ihmisen menetys niin lyhyen ajan sisällä oli kovaa kaikille heidän läheisilleen. Siinä jäi minultakin kirjoittaminen toiseksi.
VastaaPoistaHymyilevä, mitä nuorempi on vainaja, sitä suurempi on suru.
VastaaPoistaKuolema on aina kauhistava. Ei ole ihme, että monet ovat sitä mieltä, että kaikki uskonnot ja taide ovat sitä varten, kun on kuolema.
Taiteen, kuoleman ja uskonnon yhdistelmä on hyvin tuoreena mielessä senkin vuoksi, kun katsoin mieheni kanssa jälleen kerran Kummisetä-elokuvat. Ne kiehtovat meitä katsojia kaikkialla maailmassa, sillä niissä on mukana elämä kokonaisuudessaan, kauneudessaan ja kauhistavuudessaan.
Niissä uskalletaan ottaa mukaan myös uskonto, synti, anteeksianto, joita täällä pakanallisesa Pohjolassa ei usein enää uskalleta kohdata ollenkaan.
Kun sain tietää matkalta palattuani poikani kuolemasta, minua palelsi koko yön, ja tärisin kuin horkkatautinen;((
VastaaPoistaOlin valvonu jo kaksi yötä matkan takia, ja kolmas meni valvoessa poikani kuoleman johdosta. Se on ennätys valvomisesta omalla kohdallani...
Kuolema on raju kohdattava, varsinkin jos se tapahtuu nuorella iällä---.
Aili, nuoren ihmisen ja pikkulapsen kuolema jättää jäljen, joka ei katoa omaisten eikä ystävien mielestä. Ei meidän blogiystävienkään mielestä, Aili.
VastaaPoistaJokaisen elämässä on joskus kylmää kyytiä!
VastaaPoistaSavu, elämä on sellainen, säälimätön ja rakastava samalla kertaa.
VastaaPoistaLuonnollinen järjestys on: syntyy, kasvaa, vanhenee, kuolee. Kun tämä järjestys muuttuu, mieli sortuu - palelee.
VastaaPoistaOlet joutunut suremaan moninkertaisesti tuon vuoden aikana.
Kuopiolaisena ilahduin, kun Kallavesj-laulu äitiäsi ilahdutti.
Lastu, Kallavesj on rakas kaikille meille savolaisille.
VastaaPoistaKaunista ja koskettavaa. Sanoit kommentissa "Ei ole ihme, että monet ovat sitä mieltä, että kaikki uskonnot ja taide ovat sitä varten, kun on kuolema." Tuo on varmasti aivan totta. Kuolevaisuudessa on myös jotain kaunista, siinä, miten hauras ja herkkä elämä on.
VastaaPoistaAito, vähäeleinen kirjoituksesi sisältää laajat rivinvälit. Sai minutkin pysähtymään surumuistojeni ääreen. Hiuksenohuen verhon takana ne ovat.
VastaaPoistaMarjatta,
VastaaPoistasuru yhdistää ihmiskuntaa. Aivan nuorena sitä ei tosin useinkaan todella tajua, että ihminen kuolee.
Elina,
VastaaPoistatuon sanoi professori Tiililä, jonka luentoja suurista maailmanuskonnoista kävin opiskelijana kuuntelemassa, vaikka en ole teologi. Kävin myös tapaamassa häntä, kun uskontojen moninaisuus yllätti ja hämmensi minua vaihto-oppilasvuoden jälkeen.(Tiililä oli kaunokirjallisuutta rakastava hienostunut ihminen.)
Joskus jotkut sanovat ihan pilkkaamismielessä, että miksi sitten suree, jos uskoo kuolemanjälkeiseen elämän. Mutta eivät asiat ole niin yksinkertaisia.
Eilen tuli mieleen, että samanlaista kaipuuta kokivat vielä 1900-luvun alussa ihmiset, joiden omaiset olivat lähteneet siirtolaisiksi vaikkapa Amerikkaan. Yhteyksiä ei enää ollut, olivat vain muistot ja toivo siitä, että omaisella on kaikki jhyvin.
Kiitos tiedosta tuon lausahduksen suhteen, Anna.:) Tuokin on totta, ettei entisaikaan voinut pirauttaa kännykällä tai lähettää tekstaria, että täällä nyt olen ja hyvin voidaan. Miehet ennen kaikkea saattoi lähteä vuosiksi sotaan tai merille. Kortteja ja kirjeitä läheteltiin kyllä silloin, jos osattiin lukea ja kirjoittaa, sekä oli mahdollisuus lähettää. Mutta kai ne yhteydet usein jäivät sittenkin.
VastaaPoistaTapasin Kanadassa siirtolaisia, jotka olivat lähteneet teini-ikäisinä Suomesta eivätkä koskaan käyneet sen jälkeen Suomessa. Muutama kirje kulki ja kertoi kuka on kuollut.
VastaaPoista