Kenelle levitetään punainen matto kirjallisuudessa?
Viimeisin Writing -lehti (July 2012) kirjoittaa, että kirjailijoiden pitäisi ottaa julkisesti kantaa siihen, mitä heidän kirjoistaan kirjoitetaan. Viitataan Arthur Krystalin artikkeliin "Should Writers Reply to Reviewers?" March 18th, Chronicle of Higher Education . Pitäisi muistuttaa siitä, että kirjan takana on ihminen, vaikka kriitikko ei satukaan tuntemaan tätä. Asiaton ja jopa ilkeä kritiikki voi haavoittaa kirjailijaa.Tämähän on täysin päinvastaista, kuin mitä Suomessa yleensä ajatellaan: kirjailijan pitäisi kärsiä hiljaa jalosti muistellen, miten paljon pahempaa oli Aleksis Kiven elämä.
Krystal kirjoittaa, että hyvä kritiikki on hyödyksi, mutta asenteellinen vahingollinen sekä kirjailijalle että lukijalle. Jos kritiikki on asiaton, Krystal neuvoo kirjailijaa reagoimaan.
Olen kirjoittanut kahdesti Internetissä, toisen kerran blogista, toisen kerran Book Crossing -kritiikistä, sillä kummassakin annettiin täysin virheellisiä tietoja kirjoistani. Kerran soitin kriitikolle, joka moitti savon murteen käyttöäni. Paljastui, että kriitikko oli 'käynyt' joskus Savonlinnassa, jossa puhutaan savoa täysin eri tavalla kuin Ylä-Savossa, ja sitä murretta kirjojeni palvelijat puhuvat. Lopulta toimittaja myönsi, että taustalla taisi olla hänen nuoruutensa poliittinen ideologia.
Viime aikoihin astihan osa kirjailijoista on ollut kriitikoiden, toimittajien ja joidenkin poliittisten puolueiden jatkuvassa suosiossa. Heille levitetään punainen matto, heitä suojellaan ja palkitaan jatkuvasti. Parasta on jos on "vankka vasemmistolainen tausta", kuten erästä kirjailijaa ylistettiin. Jotkut heistä ovat suorastaan kyllästyneet tähän lellimiseen.
Tilanne näytti jo tässä välillä parantuvan. Nyt on kuitenkin tulossa uusi syrjinnän väline, vetoaminen kirjailijan korkeaan ikään. Siitähän kirjoitti myös Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja äskettäin Kirjailija-lehdessä.
Samasta aiheesta uusin
Kommenttini -- blogiin (joka on lopetettu)
Emma-kirjoissa on todellakin [ollut] ajankohtaisia asioita jo kauan ennen muita. Mutta kriitikot ja lehdet eivät useinkaan huomaa tai ole kiinnostuneita muusta kuin samoista kirjoista, joita muutkin pitävät esillä. Kai kyseessä on lähinnä ajanpuute. Ole iloinen siitä, että olet nyt selvästi läpäissyt kiviseinän.:)
Minäkin kirjoitin jo 1990-luvun alussa monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista, lapsityövoimasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, itsemurha-aikeista Aurora-kirjoissa. Vain Iisalmen Sanomat ja Hesarin kaupunkitoimitus ja ihan muutama kriitikko mainitsivat siitä. Mutta koska ne kirjat julkaisi ns. kirkollinen kustantaja, useimmat kriitikot eivät ole koskeneet niihin pihdeilläkään.:) Nythän Kirjapajaan kirjoittavat monet julkkikset. He eivät näytä kokevan syrjintää, sillä he kuuluvat jo samaan sakkiin, josta kirjoitetaan koko ajan.
Luulisin, että Ismo Loivamaa on käsitellyt kirjaasi muutoin asianmukaisesti. Koin hänet hyvin kannustavana kriitikkona varsinkin alkuaikoina. Hän on tehnyt hyvin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.
Minäkin kirjoitin jo 1990-luvun alussa monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista, lapsityövoimasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, itsemurha-aikeista Aurora-kirjoissa. Vain Iisalmen Sanomat ja Hesarin kaupunkitoimitus ja ihan muutama kriitikko mainitsivat siitä. Mutta koska ne kirjat julkaisi ns. kirkollinen kustantaja, useimmat kriitikot eivät ole koskeneet niihin pihdeilläkään.:) Nythän Kirjapajaan kirjoittavat monet julkkikset. He eivät näytä kokevan syrjintää, sillä he kuuluvat jo samaan sakkiin, josta kirjoitetaan koko ajan.
Luulisin, että Ismo Loivamaa on käsitellyt kirjaasi muutoin asianmukaisesti. Koin hänet hyvin kannustavana kriitikkona varsinkin alkuaikoina. Hän on tehnyt hyvin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.
Niinpä, mutta kirjatieteilijät katsovat vain tekstiä, kirjailia ei kiinnostava...
VastaaPoistaMinä vastaan yleensä blogikritiikkeihin. Lehtikritiikkeihin ei ole vielä toistaiseksi ole tullut tarvetta kommentoida mitään. Harmittaa kyllä, kun tietokirjojani on arvosteltu lukematta niitä kokonaan/ollenkaan (molempia on sattunut). Jos jotain tosi törkeää tai pahaa väärinkäsitystä tulisi vastaan, niin olisi kyllä kiusaus ottaa yhteyttä kirjoittajaan.
VastaaPoistaHannele,
VastaaPoistaSuomessa kirjailija, jopa hänen perheensä, rakastajansa, sukunsa tai taustaryhmänsä, mihin viittasin yllä, on tärkeä. Nykyään kIrjoja myydään nimenomaan kirjailijan kautta. Ja onhan esimerkiksi lastenkirjailija Astrid L. suorastaan kuin pyhimys Skandinaviassa. Häntä ei ollenkaan arvostella.
Näyttäisi siltä, että postmodernismin ajatus tekijän - ja teoksen - kuolemasta olisi itsessään kuollut.:)
Maija, tuossa Writing-lehdessä rohkaistaan siihen.
VastaaPoistaMinähän itse kirjoittajana kirjoitan kritiikkejä Ilkka-lehteen, ja tavoitteeni on aina olla kirjailijalle avuksi. Eli jos minulla on moitittavaa, yritän tuoda sen esiin rakentavasti. En tiedä, veisaako kirjailija viis kritiikeistäni, mutta parhaassa tapauksessa hän ehkä kiinnittää huomiota johonkin seikkaan, jota ei aiemmin ole ottanut huomioon. Muistan myös kustannustoimittajan vastuun, jota korostan, jos kirjaan on esim. jäänyt paljon kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Eli emme me kaikki kriitikot ole ilkeitä. :)
VastaaPoistaKaisa,
VastaaPoistaSinä olet hyvää tarkoittava kriitikko. Onneksi sellaisiakin on, ehkä enemmistö. Niin on kiva ajatella. Kirjailijana tiedät, miltä tuntuu lukea kritiikkiä omasta kirjasta. Minusta tuollainen on ihanteellista kirjailijalle.
Lukija haluaa jonkinlaisen lyhyen selostuksen siitä, millaisesta kirjasta on kyse, jotta tietää, voiko valita sen esimerkiksi lapselle lahjaksi.
Näyttää siltä, että kustannustoimittajilla on nykyään valtava kiire ja paine. Suurtenkin kustantajien kirjoissa on häiritsevän paljon virheitä.
Aikoinaan luin paljon Financial Times-lehden kirjallisuuspalstoja. Niillä annettiin aika tarkka selostus kirjasta. Kirrjoja ilmestyy paljon, ei kukaan ehdi niitä kaikkia lukea. Silloin tällöin tuli tilattua jokin erinomainen kirja.
Kaisa, oletko saanut koskaan palautetta kirjailijalta?
VastaaPoistaHeh, juuri eilen illalla Sisko Thorsin kanssa keskustelimme Facebook-chatissa hänen kirjastaan tekemästäni arvostelusta - tai oikeammin yhdestä jutusta siinä. :) Siis tuttujen kirjailijoiden kanssa toistaiseksi vasta, mutta kunhan viimeisin arvosteluni ilmestyy, en ihmettele vaikka saisin raikuvan palautteen (kirja oli julkaistu täysin keskeneräisenä, mutta tuntuu että tekijä ei sitä niin ajattele).
VastaaPoistaMutta jos arvostelussani on jotakin asiatonta tai virheellistä, eli jos sitä on syytä arvostella kuten kirjaa, olisin vain kiitollinen, jos kirjailija siitä huomauttaisi. Voisi syntyä hyvää keskustelua. Yritän kuitenkin ihan oikeasti lukea arvosteltavakseni annetut kirjat ja kirjoittaa kritiikit mahdollisimman tasapuolisesti ja lähinnä siten, että lehden lukijat tietävät millaisesta teoksesta on kyse ja kiinnostaako se mahdollisesti heitä. Ilkeily ei hyödyttäisi yhtään osapuolta ja osoittaa itsetarkoituksena vain kriitikon kypsymättömyyttä.
Toisaalta lehtien kulttuuritoimitus valitsee ne kirjat, joita arvostellaan. Minähän olen vain avustaja, en siis töissä lehdessä, joten otan vastaan mitä annetaan, vaikka se monta kertaa on sellaista, mitä en ikinä itse hyllystä valitsisi. Joskus toki teen ehdotuksiakin.
Kaisa,
VastaaPoistatuo vaikuttaa aika ihanteelliselta. Onneksi mainitset myös sen, että kriitikkohan joutuu usein arvioimaan kirjoja, jotka kulttuuritomitus on valinnut, ei siis vain mielikirjojaan.
Tuossa yllä mainitsemassani artikkelissa Arthur Krystal, kirjailija ja entinen kriitikko sanoo, että joillekin nuorille kriitikoille kirjallisuusarvostelut saattavat olla keino tuoda esille itseään ja omaa nerokkuuttaan arvostelemansa kirjan tekijää alentamalla ja jopa pilkkaamalla. Krystal puhuu rakentavan kirjallisuuskritiikin puolesta.
Lisähuomautus: Kaisa Ikola on kirjailija ja historiantutkija.
http://www.netikka.net/kaisaikola/
Tuollainen kriitikko on ammattitaidoton, todellakin jalaton mies, joka opettaa juoksemista. Minä en ymmärrä, miksi kirjailija ei voisi ottaa kriitikkoon yhteyttä: itse ainakin ottaisin, jos kokisin, että hän on ihan täysin väärässä.
VastaaPoistaJa sanoisin, että kukaan kriitikko tuskin saa pelkästään itse valita, mitä arvostelee, vaan arvostelut tehdään sen mukaan, mitä arvostelukappaleita kustantamot lähettävät lehteen. Myös lehden linja vaikuttaa. Vihjasin lehteen voivani mieluusti arvostella myös nuortenkirjoja, mutta niitä ei nykypäivänä enää kritisoida lehdissä sitäkään vähää kuin 1990-luvulla.
Haluaisin myös muistuttaa, että kritiikkeihin ei kannata suhtautua kovin vakavasti. Kun viime vuosituhannella kirjoja julkaisin, opin hyvin nopeasti tärkeintä olevan sen, että kirjoitetaan - viis siitä, mitä kirjoitetaan. Kritiikkejä kirjoittavat tällaiset minun kaltaiseni kaikenkarvaiset avustajat, ja vaikka kuinka koettaisi olla tasapuolinen, oma maku ja mielipide puskee väkisinkin esiin. Toinen kriitikko hehkuttaa sitä, mitä toinen moittii. Yhtä lailla ystäväpiirissä toinen voi pitää kirjasta ja toinen ei, ei se ole yhtään sen kummempaa. Tärkeintä on, että oma kirja pääsee esille, se on nykypäivänä jo voitto.
VastaaPoistaJospa kaikilla kirjailijoilla olisi yhtä vahva luonne ja realistinen suhtautuminen kuin Sinulla Kaisa oli jo koululaisena.
VastaaPoistaJokaisella, joka ylipäätään julkaisee kirjan, on vahva luonne. Realistisuutta pitää valitettavasti vähän opetella. :)
PoistaLöysin Kaisasta hauskan kuvan.
VastaaPoistahttp://www.lapua.fi/kirjasto/diplomi/kaisa.htm
Kun tapasin Kaisan ensimmäisen kerran, hän oli koululainen, hänellä oli vihreä mekko ja hyvin pitkä aaltoileva vaalea tukka. Hän näytti aivan keijukaiselta.
Netistä olen oppinut tuntemaan Kaisan voimakkaan luonteen.
Sellaista me kaikki tarvitsemme, kirjailijat ja lukijat.:)
Mekko oli kyllä viininpunainen! :D Eikä tästä nyt varmaan pitänyt tulla Kaisa-keskustelua, vaan keskustelua kritiikistä...
VastaaPoistaOletko varma?:) Kysy äidiltäsi, oliko Sinulla vihreä mekko (villakangasta) vuonna 1991, pitkät hihat, sellainen yksivärinen pieni talo preerialla -mekko. Oli ehkä kustantajan PR-tilaisuus syksyllä. Olen tietenkin voinut tehdä mielikuvituksessani koulutyttökirjailijasta sellaisen metsänkeijun. Mekko ja tukka ovat tärkeä asia kirjallisuudessa nykyään.:)
VastaaPoistaMonia kirjoja myydään kirjailijan pitkällä tukalla ja hätkähdyttävillä vaatteilla. Kirjailijoitten elämä mutkistuu.
Ei todellakaan, mulla oli vuonna 1991 varmaankin farkut ja neule, olinhan koulutyttö. :) Jossakin julkistamistilaisuudessa mulla oli viininpunainen mekko ja tummansininen huivi, ja kerran on tainnut olla vihreä paita. Ainoa omistamani vihreä mekko on kummallinen kaapu, jonka ompelin pari vuotta sitten!
VastaaPoistaToivoisin kyllä hartaasti, että ihmisiä kiinnostaisivat enemmän se, mitä päästäni tulee ulos, kuin se, mitä sen ympärillä on... Koska muutenhan on ihan turha kirjoittaa.
Täällä Jane Austenin ja Leena Lehtolaisen välissä pitkätukkainen Kaisa, jolla on jotain vihreää.
VastaaPoistahttp://ammankirjablogi.blogspot.fi/2010/10/esi-isia-ja-aiteja.html
Poistin edellisen kommentin, sillä juttu ei tullut esille.
Juu, vihreäkuvioinen paitapusero, jota en ole ikinä käyttänyt julkistamistilaisuudessa, enkä edelleenkään ole omistanut ainotakaan vihreää pukua silloin, kun vielä kirjoja kirjoitin... :D :D
VastaaPoistaPrinsessan tukka.:)
VastaaPoista