Saako kirjailija vastata kirjansa kritiikkiin?

Kenelle levitetään punainen matto kirjallisuudessa?

Viimeisin Writing -lehti (July 2012) kirjoittaa, että kirjailijoiden pitäisi ottaa julkisesti kantaa siihen, mitä heidän kirjoistaan kirjoitetaan. Viitataan Arthur Krystalin artikkeliin "Should Writers Reply to Reviewers?" March 18th, Chronicle of Higher Education .  Pitäisi muistuttaa siitä, että kirjan takana on ihminen, vaikka kriitikko ei satukaan tuntemaan tätä. Asiaton ja jopa ilkeä kritiikki voi haavoittaa kirjailijaa.Tämähän on täysin päinvastaista, kuin mitä Suomessa yleensä ajatellaan: kirjailijan pitäisi kärsiä hiljaa jalosti muistellen, miten paljon pahempaa oli Aleksis Kiven elämä. 

Krystal kirjoittaa, että hyvä kritiikki on hyödyksi, mutta asenteellinen vahingollinen sekä kirjailijalle että lukijalle. Jos kritiikki on asiaton, Krystal neuvoo kirjailijaa reagoimaan.

Olen kirjoittanut kahdesti Internetissä, toisen kerran blogista, toisen kerran Book Crossing -kritiikistä, sillä kummassakin annettiin täysin virheellisiä tietoja kirjoistani. Kerran soitin kriitikolle, joka moitti savon murteen käyttöäni. Paljastui, että kriitikko oli 'käynyt' joskus Savonlinnassa, jossa puhutaan savoa täysin eri tavalla kuin Ylä-Savossa, ja sitä murretta kirjojeni palvelijat puhuvat. Lopulta toimittaja myönsi, että taustalla taisi olla hänen nuoruutensa poliittinen ideologia. 

Viime aikoihin astihan osa kirjailijoista on ollut kriitikoiden, toimittajien ja joidenkin poliittisten puolueiden jatkuvassa suosiossa. Heille levitetään punainen matto, heitä suojellaan ja palkitaan jatkuvasti. Parasta on jos on "vankka vasemmistolainen tausta", kuten erästä kirjailijaa ylistettiin. Jotkut heistä ovat suorastaan kyllästyneet tähän lellimiseen.

Tilanne näytti jo tässä välillä parantuvan. Nyt on kuitenkin tulossa uusi syrjinnän väline, vetoaminen kirjailijan korkeaan ikään. Siitähän kirjoitti myös Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja äskettäin Kirjailija-lehdessä.

Samasta aiheesta uusin

Kommenttini -- blogiin (joka on lopetettu)

Emma-kirjoissa on todellakin [ollut] ajankohtaisia asioita jo kauan ennen muita. Mutta kriitikot ja lehdet eivät useinkaan huomaa tai ole kiinnostuneita muusta kuin samoista kirjoista, joita muutkin pitävät esillä. Kai kyseessä on lähinnä ajanpuute. Ole iloinen siitä, että olet nyt selvästi läpäissyt kiviseinän.:)

Minäkin kirjoitin jo 1990-luvun alussa monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista, lapsityövoimasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, itsemurha-aikeista Aurora-kirjoissa. Vain Iisalmen Sanomat ja Hesarin kaupunkitoimitus ja ihan muutama kriitikko mainitsivat siitä. Mutta koska ne kirjat julkaisi ns. kirkollinen kustantaja, useimmat kriitikot eivät ole koskeneet niihin pihdeilläkään.:) Nythän Kirjapajaan kirjoittavat monet julkkikset. He eivät näytä kokevan syrjintää, sillä he kuuluvat jo samaan sakkiin, josta kirjoitetaan koko ajan.

Luulisin, että Ismo Loivamaa on käsitellyt kirjaasi muutoin asianmukaisesti. Koin hänet hyvin kannustavana kriitikkona varsinkin alkuaikoina. Hän on tehnyt hyvin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.

Suomalaisten kotijumalia: Pablo Neruda

"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin. Minä ymmärsin että tällä arojen mantereella, joka on niin täynnä luonnollista puhtautta, tapahtuu suuri lentoonlähtö. Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua. "
Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni. Muistelmat Suom. Matti Rossi. Toinen painos 1975 (alkuteos 1974)

Ehkäpä tätä kirjaa luetaan Pohjois-Korean kouluissa.

Historian rapinaa: kommentti

Olen laittanut tämän uudestaan häiriön vuoksi. (Osoitteessa päivämäärä on muuttunut, muuten sama)


Vastaukseni HS n keskustelupalstalla nimimerkille -x-.

-x- kirjoitti: "Blogikirjoituksen historiantulkinnan sisällön perusteella tekee mieli kainosti
 ehdottaa kirjoittajalle presidentti Koiviston muinaista neuvoa vahvasti mukaillen:
Teillä on "16th century" - pysykää siinä!"
Kommenttini otsikko: Vaasojen ja Stalinin siirtomaat

Hyvä -x-,

en asunut Suomessa etäisen sukulaiseni Koiviston ollessa presidentti,
joten en tiedä paljonkaan siitä, mitä hän puhui ja teki. Voin vain arvailla.
Uskon ja toivon, että hän pyrki tekemään parhaansa siinä historian tilanteessa.

Mutta 1500-luku sattuu sopimaan tähän aiheeseen hyvin. 1500-luvulla
Kustaa Vaasa poikineen käytti Suomea "siirtomaanaan" ja rikastui suomalaisten avulla.
(Nykyajan ruotsalaiset tai suomenruotsalaiset eivät ole kuitenkaan Vaasojen tekoihin syyllisiä.)

Samalla tavalla Neuvostoliitto käytti hyväkseen virolaisia ja muita alistamiaan kansoja.
 Täytyy katsella maailmanhistoriaa Leningradin puoluekaupasta ostetuilla
vaaleanpunaisilla silmälaseilla, jos ei tuota vieläkään myönnä.
 Virolaiset elivät köyhyydessä ja kurjuudessa, kun parhaat tuotteet menivät
 muihin suihin ja varsinkin "rauhaa rakastavan" NL:n asevarusteluihin.

Tuo kaikki on onneksi historiaa. Olkaamme ystäviä nykyisten
naapurikansojemme kanssa, tasaveroisina, teeskentelemättä ja mielistelemättä.
P.S. Olen ajatellut, että Kustaa Vaasan häikäilemättömyys on pohjana
suomalaisten usein  käsittämättömälle vihalle ruotsia kohtaan

http://blogisisko.blogspot.com/2010/03/vaasojen-aika-ja-ruotsinviha-suomessa.html

Sofi Oksanen tarvitsee nyt työrauhaa

On itsestään selvää, että Sofi Oksasesta tulee vielä Nobel-kirjailija, jos hän saa jatkaa rauhassa kirjailijantyötään. Hän on hyvä kirjailija, rohkea kirjailija - ja  hän edustaa kahta pientä kansakuntaa, jotka joutuivat kokemaan kovia viime vuosisadan hirmuvaltion Neuvostoliiton naapureina. Niiden kohtalo oli erilainen: Suomi säilytti ulkonaisen vapautensa, mutta sai henkisen trauman, josta toipuminen kestää kauan. Viro menetti ulkonaisen vapautensa, mutta säilytti henkisen itsenäisyytensä.

Sofi Oksasen tekee suureksi kirjailijaksi se, että hän nousee äitinsä kotimaan Viron ja viime vuosisadan kauheuksien yläpuolelle ja kirjoittaa siitä, mikä on yleisinhimillistä ja ajatonta, kuten  kirjoitin Parnasson keskustelupalstalla ja blogissani jo vuonna 2008 Sofi Oksasen kirjan Puhdistus [Purge] ilmestymisen jälkeen. Ostin sen heti kirjakaupasta ja ahmin sen innoissani. Suuria kirjoja ilmestyy harvemmin.

Klikkaamalla hakusanaa Sofi Oksanen voi nähdä muut kirjoitukseni tästä aiheesta.

Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui

"Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun rautaesirippu revittiin alas ja silmät ja suut sai jälleen aukaista", kirjoittaa Aki Petteri Lehtinen artikkelissaan "Suomi vaikeni, kun Eurooppa vapautui". HS/Kulttuuri 3.8.2009.

"Kulttuurin edellytys on vapaus, ja se koitti vasta 20 vuotta sitten. Eikö vapautumisen merkkivuotta sietäisi juhlia?"

Olisiko tässä suomalaisille juhlimisen aihe? Olen sitä mieltä, että se on Suomelle ennemminkin häpeän aihe, sillä Suomi ei vapautunut vielä silloin itse rakentamistaan kahleista.

Lehtisen haastattelema toimittaja Martti Puukko sanookin: "Suomessa nämä vuodet eivät kuitenkaan olleet kaikille ilon aihe, sillä aika moni uskoi Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän ikuisuuteen."

Mitä tapahtui 1980-luvun lopun Suomessa? "Suomessa radikaalivasemmistolaisuus tarkoitti vielä tuolloin Neuvostoliiton ihannointia", sanoo maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen samassa artikkelissa. "Teivaisen mielestä Suomen suhtautuminen Itä-Euroopan maihin oli tuolloin 'häpeällisen vähättelevää'."

"Poliittisen historian professori Seppo Hentilä huomauttaa, että suomalaiset olivat vuoden 1989 tapahtumissa lähinnä ulkopuolisia."

Pääsimme vuonna 1979 vihdoin Suomesta Kanadaan kyllästyneinä suomettumisen ajan henkiseen tunkkaisuuteen. Palasimme Suomeen yhdeksän vuoden kuluttua eli vuoden 1988 loppukesällä. Luulimme, että Suomessakin tultaisiin iloitsemaan Euroopan vapautumisesta. Kun ensimmäinen kirjani ilmestyi vuonna 1991 syksyllä, ilmaisin tämän käsitykseni Kirjakauppalehden haastattelussa.

Kuinka väärässä olinkaan! Hämmästyttävän monet kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat olivat edelleen Neuvostoliiton ja Itä-Saksan suuria ihailijoita ja jotkut kansainvälisesti tunnettuja kommunisteja, joita palvotaan edelleen.

Aurora-tyttökirjojeni angloamerikkalaisuus, 1900-luvun alun suomalaisuus, iloiset palvelustytöt ja vuoden 1905 suurlakkokuvaus ei-sosialistisesta koulutyttöjen näkökulmasta eivät sopineet heidän maailmankuvaansa kuten siihen ei sopinut myöskään sananvapaus. Pääsin Kirjailijaliittoon vasta vuonna 1998.

Milloinkahan näistä ajoista voidaan puhua avoimesti?

 

Iloitsin Euroopan vapautumisesta vuonna 1991, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi. Kuva Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 olleesta Uusia kirjailijoita -esittelystä. Sain pian kokea, että olin tullut väärän maahan.

Politiikasta riippumatta

 

Samovaari Haikon kartanon vitriinikaapissa. Haikossa on 1900-luvun alun kulttuuria ja etenkin venäläistä esineistöä ja huonekaluja.

Seuraava on kommenttini blogiin Kielten ihmeellinen maailma:

Tämä oli hauska kirjoitus. Venäläiset sanonnat ovat tulleet jossain määrin tutuiksi venäläisessä kirjallisuudessa, joka oli yhtenä kohteenani kirjallisuuden opiskeluissa. Venäläisissä ihmisissä on mielestäni jotain hyvin lämmintä ja kodikasta riippumatta siitä, mitä heidän valtionsa on tehnyt milloinkin.

Olen opiskellut valitettavasti venäjää vain alkeiskurssin verran, ja melkein kaikki on unohtunut.

Mutta juuri vieraaseen kulttuuriin tutustuminen on mielestäni eräs kielten opiskelun kiehtovimpia puolia.

Koin sen myös kiinan alkeiskurssilla, jossa opettaja kertoi merkkien taustaa. Siinä tuli esiin ihmisten arki, jossa oli paljon samaa, mutta myös paljon täysin erilaista ajattelua. Merkeillä on monien satojen, ehkä monien tuhansien vuosien takainen historia.

P.S. Kun opiskelin yliopistossa "estetiikkaa ja maailmankirjallisuutta", joksi kirjallisuuden opiskelua siihen aikaan nimitettiin, olivat pääkohteinani venäläinen ja ranskalainen kirjallisuus. Englanninkielistä kirjallisuutta luin runsaasti englantia opiskellessani.

Venäläisyys ja kiinalaisuus merkitsevat minulle hyvin suuressa määrin emigrantteja, jotka ovat paenneet kotimaittensa poliittista systeemiä maailmalle. Tunsin heitä jo vaihto-oppilasvuonna, ja lisää tuli Kanadassa. Torontossa suuri osa naapureistani oli poliittisia pakolaisia. Tunsin myös emigranttitoimittajia ja muutaman kirjailijankin. Heille ja heidän lapsilleen ei olisi tullut mieleenkään leikitellä marksilaisuudella, mutta he olivat venäläisiä ja kiinalaisia sanan syvällisessä aidossa merkityksessä.

Tavallinen yksityinen ihminen ei voi yleensä muuttaa yhteiskuntaa tyrannien valtakunnissa ja ääriliikkeitten saadessa vallan. Hänen täytyy vaieta tai paeta, jos ei halua menettää henkeään tai joutua vankileireille tai hyljeksityiksi ja pilkatuiksi. Sitten ovat tietenkin poikkeusyksilöt, joilla on ollut sisua - ja hyvää onnea - kun ovat säilyneet hengissäkin toisinajattelijoina siihen asti, kunnes olot ovat tulleet normaaleiksi.

Suku merkitsee Suomessakin

Tämän aamun Hesarissa Kaija Virta kirjoittaa suvun merkityksestä Amerikan politiikkaan. (Sukuvaltaa lännessä ja idässä. HS/Merkintöjä 20.12.2008): "Yhdysvaltain edesmenneen presidentin John Kennedyn tytär Caroline on tarjoutunut täyttämään New Yorkin senaattorin paikan --. " Virta kertoo amerikkalaisesta tutkimuksesta, joka osoittaa, että "kongressin jäsenyys on todellakin paljon periytyvämpää kuin esimerkiksi lääkärin tai putkimiehen ammatti". Sukunimen kuuluisuus ja perheen sosiaaliset yhteydet vaikuttavat kirjoituksen mukaan yhtä hyvin idässä kuin lännessä.

Mutta näinhän on myös Suomessa, mitä Virta ei lainkaan mainitse. Esimerkiksi Jutta Urpilaisen kerrottiin olevan kolmannen polven demari. Aikoinaan vasemmistoradikaalien kuuluisa laulu - jota en ole muuten koskaan kuunnellut - kertoi 20 vaikutusvaltaisesta suomalaisesta suvusta.

Sen jälkeen suomalainen vasemmisto on luonut omat dynastiansa, joiden jälkeläisille levitetään punainen matto, ryhtyivätpä nämä mihin hyvänsä. Eräästä suomalaisesta nuoresta kirjailijasta sanottiinkin, että hän on "vankkaa vasemmistosukua".

Mutta myös vanha hieno suku merkitsee edelleen jotakin. Luin juuri eilen kirja-arvostelua, jossa tämä rehellisesti myönnettiin:
"--esikoiskirjailijan teos on arvostelijallekin vakava paikka, koska aiemmasta tuotannosta ei ole tukea arvioinnille. Tehtävä on astetta vaikeampi, kun tekijän nimi viittaa Suomen kulttuurielämässä laajalti vaikuttaneeseen sukuun [Gullichsen]." (Onnimanni 4/2008)

Jos joku kirjoittaisi suomalaisen opaskirjan siitä, miten menestyä alalla kuin alalla pienessä Suomessa, siinä pitäisi neuvoa: jos et ole syntynyt tunnettuun sukuun, mene naimisiin tunnetun suvun jäsenen kanssa - edes siksi aikaa, että saat häneltä nimen, kuten eräs nainen vitsaili. Sukua vastaa myös sopiva poliittinen puolue tai se että on ollut kuuluisan henkilön puoliso tai tyttöystävä/poikaystävä, suomeksi sanottuna rakastaja tai rakastajatar.

Uusi dynastia ovat julkkikset. Tunnetun ja varsinkin skandaaleja herättäneen julkkiksen kirja saa vaikkapa kirjamessuilla enemmän huomiota osakseen kuin työhuoneessaan puurtaneen kirjailijan teos. Kestojulkkiksen lapset ja lapsenlapsetkin perivät häneltä paikan julkisuudessa aivan kuten tunnettujen kirjallisten, kirkollisten tai poliittisten sukujen jälkeläiset.

Sekä suomalainen politiikka, kulttuuri että kirkollinen elämä kertovat suvun ja sen saavuttamien suhteiden vaikutuksesta menestykseen.

Niin - eräs neuvo unohtui: itse hankittu skandaalikin auttaa eduskuntaan ja hyviin virkoihin yhtä hyvin kuin kirjan menestykseen.

Onnen avaimet Suomessa

"Juvassa kiteytyy 60-lukulaisten radikaali tarina.
-- Hän oli kiihkeä taistolainen
--arkkipiispan tytär, joka erosi kirkosta ja sanoi olevansa ateisti. Nyt hän on ortodoksi.
--Isoäidillä oli kartano Nuuksiossa ja talo kaupungissa.

'Olen ollut niin onnekas!
-- Olen saanut koko ajan taiteilija-apurahoja, kirjastokorvauksia, Kulttuurirahaston avustuksia
--Minulle on ominaista olla ajassa kiinni.' "

(Maija Alftan: Kääntäjäkin on nyt taiteilija. Kersti Juva on ensimmäinen taiteilijaprofessoriksi valittu kääntäjä. HS/Kulttuuri 23.8.2008)

Vrt. Kirsikka Moring: "Taide on Venäjällä ainoa vastavoima" HS/Kulttuuri 23.8.2008

Helsingin Yliopiston Humanistisen tiedekunnan lehdessä on haastattelu, jossa Juva kertoo kääntäjän työstään.