Ei mitään aprillia: myrskyjä ja rajuilmoja

On pelottavaa nähdä, kun myrsky alkaa, puut alkavat heilua kuin joku ravistelisi niitä ja suuri puu kaatuu rytisten.

Tänä aamuna luen sanomalehdistä, että suomalaistenkin täytyy varautua äärisäihin. Olen kuvannut jostain syystä myrskyä kaikissa Aurora-kirjoissani. Siinä on symboliikkaa: 1900-luvun alun yhteiskunnan myrskyisä muutos tai oikeammin sen tulon tietoisuus kirjoittajan ja lukijan alitajunnassa on keskeinen näissä kirjoissa. Olen käyttänyt kuvauksissa myös omaa kokemustani. 

Olin Korkeavuorenkadulla kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntomme avoimen ikkunan ääressä, kun edessäni olevassa Johanneksen puistossa alkoi aivan yhtäkkiä myrsky. Se oli pelottava kokemus. 

Ensin kuului, kuinka tuuli yhtäkkiä kiihtyi. Kuudennesta kerroksesta katsottuna näytti siltä, niin kuin puut olisivat nousemassa ylös juuriltaan ja puisto olisi lähdössä liikkeelle. Sitten kaatuikin yksi puista rytisten ja kuului huuto. Myrsky oli hetkessä ohi. Valtava puu oli maassa.

Suljin ikkunan ja juoksin aamutakkisillani alas puistoon katsomaan, oliko joku jäänyt puun alle. Onneksi paikalla ei ollut ketään. Helsingin kaupungin puisto-osaston miehet olivat hetkessä puistossa.

Siirsin tämän myrskyn alkamisen havainnon kirjaani. Siinä puut eivät kaadu - vielä:

Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeeltaan [Terijoen huvilalla]. Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa katolla.

(Aurora ja Pietarin serkut, 1993)

Pohjois-Amerikassa sään muutokset ovat olleet aina rajuja. Vanha siirtolainen kertoo laivalla:

Kun olin poikanen, meille tuli eräänä kesänä niin paljon mustia heinäsirkkoja, että ne pimensivät auringon ja söivät kaikki jyvät. Toisena vuonna satoi peukalonpään kokoisia rakeita. Vilja meni lakoon ja oli tulla nälkäkuolema. Kesällä on toisinaan niin kuuma kuin saunassa. Talvella on kylmää kuin Siperiassa. Ei käy pitkäksi aika Amerikassa. Aina jotain tapahtuu, jos ei hyvää niin pahaa, tulee vaikkapa pyörremyrsky ja vie tuvan oven mennessään.

(Aurora –Vaahteralaakson tyttö, 1991, 1992)

Myrsky on juonen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa. Se alkaa myyttiseltä Niagaralta ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi:

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

  Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

  Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995)

Muokkaan yhteispainosta Aurora-kirjoista. 
Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy syyskesällä 2014.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

p.s. Myrskyt ovat usein hyvin rajuja Toronton laaksoissa, jotka ovat oikeastaan enemmänkin rotkoja (ravines).

Oman maan mansikat ja ulkomaan mansikat

Photo: Anna Amnell
Kommentti blogiin jossa keskustellaan mansikoista:

Vain talvisin on tullut eteeni ulkomailta tuotuja "puumaisia" mansikoita tai karhunvatukoita. Olen laittanut sellaiset marjat jugurtin tai rahkan sekaan ja käyttänyt ripauksen jotain makeutusainetta.

Meillä kaikilla ei ole mansikkamaata, josta noutaa tuoreita mansikoita. Siksipä minäkin kivikaupungin asukas olen kiitollinen siitä, että Suomeen tuodaan marjoja myös ulkomailta. Käytämme kaupasta ostettuja marjoja tuoreina tai pakasteina kautta vuoden miltei joka päivä.


 

On aina juhlaa, kun saadaan kotimaisia marjoja ja hedelmiä.

2. kommentti

Tuskin Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa on kunnon mansikoita. Vaikutttaa siltä, että on olemassa "mansikkaisänmaallisuutta". Kukin maa pitää omia mansikoitaan parhaimpina, esim Englanti BBC:n mukaan. Pakasteina ostamme mekin nykyään yleensä vain suomalaisia marjoja.

Jotkut sanovat, että portugalilaiset mansikat ovat hyviä suomalaisenkin mielestä. Sosialismin maku? Suomessahan kaikki on politiikkaa. Ehkä mansikanmaistaja voisi selvittää erot mansikoiden välillä. En tarkoita vain sitä, että pitkä kuljetusmatka heikentää makua tai, että pohjoismaiden pitkät kesäpäivät tekevät parantavat makua. Tietenkin villit mansikat eli ahomansikat ovat ihan oma luokkansa.

Mutta mitä hyöytyä on maailman parhaista mansikoista, jos niitä ei voida ostaa niiden kalleuden vuoksi?

Mansikatkin ovat vain ruokaa. Niistä voi tehdä jälkiruokaa. Krakowassa sain liharuokaa, jonka kanssa mansikat sopivat erinomaisesti. Mansikatkin ovat vain ruokaa.

Lisäys: Ranskalaisille mansikatkin ovat taidetta. Ilmaston vuoksi ei voi tuottaa yhtä paljon ja yhtä edullisia mansikoita kuin vaikkapa Espanja. Mutta mansikoiden laatu on taattua, ja niitä kohdellaan hellävaraisemmin kuin Suomessa!!

korjaus Kirstin blogissa olevaan kommnttiini:

Pohjoismaiden pitkät kesäpäivät tekevät eroa muihin, sillä ne parantavat makua! Alitajunta tuli mukaan. Mitä vaikuttaa ilmaston lämpeneminen Suomessa marjohin`?

ILmaston lämpeneminen parantaa joiden marjojen kasvua ja heikentää toisten mahdollisuuksia.

Itsenäisyyspäivä ja Suomen ilmaston muuttuminen

Itsenäisyyspäivästä tulee aina mieleen ensimmäiseksi kaksi asiaa: kynttilät ja pakkanen. Meillä kotona sytytettiin itsenäisyyspäivän iltana aina kaksi elävää kynttilää ikkunalaudalle niin kuin varmaankin useimmissa suomalaisissa kodeissa. Se oli harras ja miltei pyhä toimitus, joka vei pikkulapsetkin hiljaisiksi. Opiskeluaikana itsenäisyyspäivään kuului marssi sankarihaudoille. Yleensä silloin oli aina kova pakkanen, ja viiltävä tuuli ja lentävä lumi pieksivät kasvoja. Jalkoja paleli talvikengissä, sormet tulivat kankeiksi kaksien lapasten sisällä. Oli talvisodan tunnelmaa. Tunsi itsensä suorastaan sankariksi.

Nykyään itsenäisyyspäivän sää on Helsingissä niin leuto, että voi kulkea ulkona avopäin ja matalissa kengissä. Tuleeko ilmastonmuutos muuttamaan myös suhdettamme itsenäisyyden juhlintaan? Jos sää vielä lämpenee, muuttuuko suomalainenkin itsenäisyyspäivä iloiseksi - ja samalla isänmaalliseksi - juhlaksi, jollainen se on esimerkiksi Yhdysvalloissa? Voisiko se muuttua samanlaiseksi kuin ranskalaisten kansallispäivän juhlinta? Loisteliaat paraatit, väriloistoa ja tyylikkyyttä. Kauhukuva olisi se, että itsenäisyyspäiväkin muuttuisi samalla tavalla perisuomalaiseksi kuin mitä ovat taiteiden yö ja vappu.